ELÄINTEN KUNINGAS
Vesi tuntui paljaaseen ihoon lämpimältä kuin maito ja väkevän suolaisuutensa vuoksi niin kantavalta, että Johns mielestään saattoi pysyä sen pinnalla vaikka kuinka kauan. Voimallisena ja taitavana uimarina hänen ei muuta tarvinnut kuin uida suoraan eteenpäin vain, vakaasti ja hätäilemättä, kunnes joko maan tapaisi tai nälkään ja janoon menehtyisi. Oli tietysti muitakin vaaroja — sillä nämä troopilliset vedet olivat haikalan, sahakalan ja miekkavalaan koti. Mutta moisen kohtauksen ikävän mahdollisuuden hän päättävästi karkotti laskuistaan, se oli niitä uhkapelin sattumia, joihin ei voinut toivoa ajatuksella mitään vaikuttavansa.
Hirmumyrskyn mieletön raivo oli riehunut itsensä tyhjäksi muutamia tunteja aikaisemmin, ennenkuin meni pohjaan se tonkiva, piehtaroiva rauska, joka oli häntä kannatellut, ja Johns huomasi nyt ympärillään olevan verraten rauhallista. Hirmuisten maininkien harjoilla oli vielä kyllin tuulta sivaltamaan pois vaahdon ja piiskaamaan häntä, niin että päätä pyörrytti; mutta aavoissa liekkuvissa laaksoissa oli paljasta suloista rauhaa. Hän koetti taitavilla tempuilla pysytellä vain täällä rauhassa, kunnes oli levähtänyt ja toipunut tukahduttavasta taistelustaan pohjaan menevän laivan pyörteessä. Tuon tuostakin hän kohotti päänsä ja olkansa vedestä tähtien hämärässä valossa ahnaasti tähyten, oliko laivaväestä jäänyt ketään muuta henkiin. Mutta ajatellessaan, kuinka kovalle hänen itsensä oli ottanut, ennen kuin oli siitä hornan pyörteestä takaisin vedenpinnalle ponnistellut, vaikka hän oli niin voimallinen ja veteen perehtynyt ja vaikka hän viisaana miehenä oli riisuutunut alasti lopputaistelua varten — ei häntä kummastuttanut, että oli yksin.
Aluksi hän tarvitsi kaikki elinvoimansa toipuakseen tuosta puustavillisesta ja aineellisesta helvettiin menosta. Hänessä ei ollut sijaa mielenliikutuksille ei millekään muulle kuin sille ajatukselle, että hän tahtoi elää. Sitten hän, huomatessaan uivansa voimallisesti ja jälleen vaivatta hengittävänsä meren sileissä syvissä notkelmissa ja luodessaan kirkassilmäisen katseensa samettimaisen taivaan matalalla riippuviin tähtiin, tunsi yksinäisyyden kauhistuksen kouristavan itseään. Hän oli hipaissut yksinäisyyttä ennenkin ja hiljaa siitä pois kaikonnut. Hän oli kuvitellut sitä, suurennellut sitä tuhatkertaisesti ja nähnyt sen tuskan kuvan mielessään. Mutta nyt hän ensi kerran tunsi sen; ja hetken oli, kuin olisi jäätävä kouristus hiipinyt hänen sydämensä alle.
Hänestä tuntui, että jos hänellä olisi ollut lankku tai puomi tai kappale parraspuuta kourailla, taikka jos hänelle olisi jäänyt vaikka kuinka vähäinen vaateriekale, niin ei yksinäisyys olisi ollut niin hirvittävä. Mutta nyt hän oli vain yksi pienoinen alaston ihmiselämän kipinä aaltojen mittaamattomissa, rannattomissa jonoissa hiljaisen taivaan alla. Eivät edes ne vainajat, jotka nyt sokeasti ja ääneti yhdessä häälyivät hänen allaan tutkimattomissa syvyyksissä, olleet näin tuiki ystävää vailla.
Enimmät olisivat hänen asemassaan kohottaneet kätensä ja vaipuneet pohjaan sen ajatuksen murtamina, että heitä vastaan taisteli koko valtameri. Mutta kesken hellittäminen ei kuulunut tämän Johns nuorukaisen luonnonlaatuun. Ei sekunnin murto-osaksikaan se saanut hänessä valtaa tietoisena mielijohteena. Hän ei voinut kuvitellakaan luopuvansa taistelusta, vaikka kuinkakaan toivottomasta, niin kauan kuin hänessä oli jäljellä yhtäkään kykyä, jolla tahtoaan toteuttaa. Hänen uskontunnustuksensa mukaan ei miehen ollut aika hellittää, ennen kuin hän oli aivan kuollut ja vielä sen tiesikin.
Elpyvät sielunvoimansa hän nyt kohdisti siihen kysymykseen, mihin suuntaan uida. Yö oli vielä nuori, sillä pari tuntia auringonlaskun jälkeen oli aaltojen nakkelema rauska vaipunut pohjaan. Kylmästi punnittuaan kaikkia todenmukaisuuksia — se oli kylläkin hatara tehtävä, sillä ei ainakaan kahteen päivään ollut laivassa olijoilla varmaa tietoa pituuksista eikä leveyksistä — hän teki päätöksensä ja lähti uimaan suoraan länttä kohti. Sillä suunnalla hänestä tuntui olevan paras maan toivo — eikä se ollut aivan huonokaan toivo, kääntyipä tässä lukemattomien saarien meressä mille taholle tahansa. Se oli pääasia, että valitsi jonkun suunnan ja sitten piti siitä kiinni, jottei uuvuttanut voimiaan piiriä uimalla. Tähdistä hän saattoi määrätä suuntansa; ja koska hän ammatiltaan oli vaeltava sanomalehtimies, pää täynnä monenlaisia, vaikk'ei aina oikeitakaan tietoja, niin tunsi hän tähtensä tähän tarkoitukseen riittävän hyvin, Hänen suuri toivonsa oli saavuttaa ranta ennen täyttä päivänvaloa - ennen kuin aurinko, vaskenkarvaiselta taivaalta paahtaen, keittäisi aivot hänen suojattomassa pääkopassaan ja hän tulisi janosta hulluksi. Hän tiesi, että minkä maan hän saavuttaisikin tässä meressä, niin olisi se villien eläimien ja vielä villimpien ihmisien maa. Mutta mitä hän tekisi sanotun maan saavuttaessaan, se oli kysymys, joka hänen kovapintaisessa toivehikkaisuudessaan ei näyttänyt tuossa tuokiossa vaativan ratkaisua. Jos hänen olisi koskaan sallittu pohtia sitä itse paikalla, niin silloin hän sille omistaisi kaiken mahdollisen huomion.
Hätäilemättä, voimiaan säästellen Johns veteli kylkiuintia edelleen. Aina pitkän aallon harjaa lähestyessään ja tuntiessaan tuulen ja tyrskyn piiskaavan, hän teki pienen voimanponnistuksen ja sukelsi päästäkseen niin äkkiä kuin suinkin ylimmän tukahduttavan tuprun läpi verraten tyvenille alemmille kaltaille. Mutta kova ilma, ikään kuin tyytyen siihen, mitä oli aikaan saanut, asettui nyt nopeaan, ja pian aallon harjatkin lakkasivat kiusaa tekemästä. Myrsky lauhtui tuuleksi ja sitten sangen tasaisesti aivan vaimeni, lukuun ottamatta jotain satunnaista läähättävää löyhäystä, joka oli kuin syvä nyyhkyttävä hengenveto vimman raivonpurkauksien jälkeen.
Johnsin edelleen uidessa tummat keinuvat pinnat hänen ympärillään raukesivat sileiksi öljymäisiksi laikoiksi, jotka särkyivät maitomaisiksi tiriseviksi fosforiliekeiksi ja tähtipölyä täyteen kylvetyiksi pyörteiksi hänen tunkeilevien uintiliikkeittensä ympärillä. Tämä troopillisten vesien väkevä fosforivalo oli hänelle vanhastaan tuttu ilmiö, mutta näin uidessaan hän kiinnitti siihen huomionsa tarkemmin kuin koskaan ennen, mieltään vain askarruttaakseen. Nuo terävän hetkellisen valon pienoiset kipunat, jotka kaivomaisessa pyörteisessä hehkussa virisivät ja hävisivät, olivat hänestä kuin silmiä, jotka ilkkuen ja vahingoniloisina vaanivat hänen matkantekoaan ja nauroivat ajatellessaan, kuinka se päättyisi. Mutta vähätpä hän välitti niiden pilkasta, häpeään hän aikoi vielä saattaa niiden häijyt odotukset. Koko loppumattoman yön hän huvitteli itseään tällä kuvitelmalla, kunnes lopulta tähdet alkoivat kiireellä kalveta ja sitten tropiikin äkillinen aamunkoitto leimahti kuppuroivalle taivaanrannalle.
Se loi leimunsa matalalle särkälle, jota puolenkymmenen mailin päässä hyöky suomi, ja sen takana palmupaarteelle ja mäelle, joka kyrmyniskaisena, purppuroidun viheriäisenä kyyrötti moniaan mailin päässä maan sisässä.
Mieheltä pääsi matala riemastuksen naurahdus, hän muutti suuntaansa oikealle ja ui suoraa päätä särkkää kohti. Mutta hän ui nyt hyvin verkalleen, säästellen voimiaan rantahyökyihin ja viimeiseen kamppailuun.
Kun hän lopulta oli päässyt muutaman sadan sylen päähän hyökyaaltojen jyrisevästä kukistuvasta rintamasta, joka putouksena vyöryi koko särkänkin yli, niin hän älysi, että sillä kohdalla oli mahdotonta maihin mennä niinkään kokeneen hyökyjen ratsastajan kuin hänen. Mutta hän huomasi niinikään, että maa tällä kohdalla oli jonkinlainen niemen nokka, joka pisti oikealle kädelle mereen. Hän sen vuoksi kääntyi vielä enemmän oikealle ja kärsivällisesti ui yhtä suuntaa pauhaavan mylläkän kanssa. Kun oli kulunut vielä pari tuntia — ja aurinko tällä ajalla muuttunut sulaksi kupariksi ja pakottanut hänet tuon tuostakin päätään kastelemaan — niin hän pääsi kääntymään niemen nokan ympäri ja viimein löysi paikan, niin kuin oli toivonutkin, jossa rantahyöky maan suojassa oli vähän helpompaa. Valiten jykevän vyöryaallon, jonka murtumakohdan hän luuli voivansa laskea, hän sen keralla kiiti rantaa kohti, pysytellen paraiksi kaukana pystyyn karkaavan harjan takana ja lopulta jätättäen, välttääkseen aallon musertavan kaatumisen. Sen järisevässä romahduksessa hän jalallaan tapasi pohjan ja eteenpäin syöksähtäen sukelsi tyyneen veteen, ennen kuin seuraava hyökylaine yllätti.
Mailin päässä oli tyynen veden takana kullanvalkea ranta päivänpaisteessa hehkuen, matala puro sen poikki mereen kierrellen.
Johns muisti paikalla varoa ja uiskenteli verkalleen rantaa kohti, tutkien joka puun ja pensaikon, oliko missään uhkaavaa elämän oiretta. Papukaijoja lörpötteli ja kirskui seuranrakkaasti puron reunalla puitten latvoissa, ja tämä paikalla rauhotti häntä, ettei ainakaan lähimmässä läheisyydessä ollut ihmisolentoa eikä väijyvää petoeläintä. Hän ei tiennyt, mitä piti odottaa tässä tuntemattomassa maassa — jota hän epäili joksikin saareksi — hänellä kun ei ollut minkäänlaista osviittaa päättääkseen, oliko se Uuden Guinean ryhmän ulkosaaria, vai kuuluiko Sumatran saaripiiriin. Hän tiesi, että jos se kuului Uuden Guinean ryhmään, niin ei siinä ollut sen vaarallisempia eläimiä kuin metsäkarjuja, käärmeitä tietenkään lukuun ottamatta. Jos se taas oli Sumatran saariston ulkokulmia, niin hän tiesi, että täällä saattoi tulla vastaan Malaiji-niemimaan kaikkia julmimpia petoja. Kaiken kaikkiaan hän sittenkin toivoi jälkimäistä vaihtoehtoa, sillä ei ollut vihannan pyöreän maan pinnalla villieläintä, jota hän olisi pelännyt yhtä paljon kuin Uuden Guinean tiheikköjen villejä ihmisiä.
Kahlaten joen suussa maihin Johns rupesi suulleen ja joi pitkin siemauksin sen makeata ja puhdasta, vaikka melkein kuumaa vettä. Etsien sitten lähimmän varjon hän kävi istumaan selkä puuta vastaan ja silmät tiheiköissä, aikoen levätä ja punnita mahdollisuuksiaan. Hän oli vimmatusti uninen koko yön kestäneen uinnin ja edellä käyneiden jännityksen ja rasitusten päiväin jälkeen, mutta hän ei tahtonut nukkua, ennen kuin oli vähän pinnistänyt ajatuksiaan. Ajatteleminen kävi kuitenkin piankin mahdottomaksi. Huomatessaan silmäluomien väkisinkin umpeen painuvan ja kaikenlaisten kummien näkyjen kiitävän kautta aivojen silmänrävähdyksien välillä, hän kiipesi korkealle puuhun, punoi pari vierettäistä oksaa yhteen tueksi itselleen ja paikalla ja arvelematta vaipui uneen.
Hän nukkui muutamia tunteja uupumuksen raskasta unta, nukkui päiväsydämen raskaan helteen ja iltapäivää hyvän matkaa, mutta lopulta hänet herätti nälkä ja epämukavan, sietämättömän makuupaikan vaivat. Hän hieroi nuorteammiksi kangistuneita jäseniänsä ja huomaten sitten, että puu oli varsin sovelias pakopaikaksi, koska siihen oli helppo äkkiä nousta, hän taittoi enemmänkin oksia ja punoi itselleen varsin turvallisen lavan, jolle hän levitteli pienempiä oksia ja lehtiä, niin että siitä tuli mukiin menevä vuode. Tämä antoi hänelle omistamisen rauhottavan eläimellisen tunteen. Hänellä oli pesä — jotain kodista käyvää.
Sitte hän kapusi alas maahan ja lähti etsimään jotain syötävää.
Pian hän näkikin, ettei ainakaan ruuan puolesta olisi paljon huolta. Ei tarvinnut muuta kuin omasta puustaan kurkottaa lähimmän naapurin oksiin, niin saattoi poimia kypsiä mangostanoja [Itä-Intiassa kasvavan Garcinia mangostanan hedelmä] niin paljon kuin vain halutti. Vajaan satakunnan askelen päässä oli lehto metsäpisankeja. Ja hän oli varma siitä, ettei ravitseva duriokaan [Durio Zibethinus on eräs Itä-Intian hedelmäpuu, jonka siemeniä paahdetaan ja syödään kuin kastanjoja. Suom. muist.] ollut kaukana, ja rantalagunin tyynessä vedessä oli varmaan yllin kyllin mehukkaita simpukoita. Syötyään pahimman nälän tyynnyttämiseksi mangostanoja ja pisankeja hän taittoi ja oksi ohuen, mutta raskaan oksan nuijaksi ja, alastomana kuin ensimmäinen ihminen puiden latvoista maahan lähtiessään ja ylivaltaa nelijalkaisilta kilpailijoiltaan kiistämään ruvetessaan, hän astui varjosta esiin ja melkein ylpeänä käveli rantaäyrään poikki veden partaalle. Voimakkaana ja notkeana, oivallisesti kehittyneenä, hän ei suinkaan pelästynyt ilkialastomuuttaan eikä suojattomuuttaan, vaan tunsi rohkeutensa yhä jäykemmin nousevan kohtaamaan niitä vaaroja, joita hän tiesi edessään olevan.
Rannalla hän nyt huomasi hajallaan sangen runsaasti ajopuita ja kaikenlaista rauskaa. Näiden seasta hän paljon pengottuaan ja käänneltyään löysi moniaan kappaleen, jonka toisessa päässä oli naula, ja siitä hän sai raakaa oksaansa paljoa tehokkaamman aseen. Huomatessaan sen käteväksi ja painon hyväksi hän loi uhmaavan katseen tiheään lehväseinään, jonka takana uhkasi niin monta tuntematonta vaaraa, sitten alkoi illalliseksi koota parhaita simpukoita. Hän vei ne mukanaan puunsa juurelle ja selkä runkoa vastaan istuen söi itsensä kylläiseksi, ennen kuin uudelleen kiipesi oksien sekaan pakopaikkaansa.
Tähän saakka hän ei ollut nähnyt muita elonmerkkejä kuin moniaita apinoita, paljon papukaijoja ja kakaduita ja rusottavan flamingoparven lennossaan. Rannan penkomattomasta merihylystä, josta varmaan suuri osa olisi herättänyt älykkäiden villien huomiota, hän päätti, ettei tällä seudulla asunut eikä käynyt ihmisiä. Jos tämä taas oli suurempien petojen asuinsijoja, niin hän arveli sen varmaan käyvän ilmi auringonlaskun aikaan, jolloin ne luultavasti tulisivat suolattomalle joelle juomaan.
Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa todistuksia päätelmiensä paikkansa pitävyydestä. Auringonlaskun vielä pälyillessä puitten seassa ja taivaan vielä hehkuessa kalpenevaa väriä, kuului alusmetsästä raskasta tallustelua ja lauma villejä puhveleita vyöryi alas joelle. Ne olivat parisataa askelta ylempänä jokivarressa kuin Johnsin puu, mutta siksi lähellä kuitenkin, että hän hyvin lajin tunsi.
"Jos täällä on noita junkkareita", hän mutisi tyytymättömänä, "niin saan tehdä leopardien ja ehkä yhden tai parin tiikerinkin tuttavuutta. Täytyy pitää silmät auki."
Ja hän päätti varustaa itselleen huomeneksella enemmän aseita, varsinkin jotain peitsen tai keihään tapaista, jolla voisi tapella pitemmänkin matkan päästä kuin nuijalla. Hän muisteli kaipauksella repeteririhlaansa ja kätevää pistoolipariaan, jotka olivat menneet laivan mukana pohjaan. Näitten turhien kaipailujen jälkeen hän alensi vaatimuksiaan himoitakseen hyvää jousta ja nuolia, jotka olisikin voinut helposti saada aikaan, kunhan vain olisi ollut puukko. Mutta tämä oli yhtä turha haave kuin rihla ja revollikin. Hän malttoi mielensä pienellä soinnuttomalla naurahduksella, kohotti olkapäitään, tutki tuntijan silmällä pitkiä suonekkaita käsivarsiaan ja alastoman ruumiinsa lihaksia, ja hätkähtäen äkkiä siitä ajatuksesta, että hän oli suistunut aseettoman ihmisyyden paljaalle peruskalliolle saakka, hän vannoi kaikille hyökkääjille näyttävänsä, että hän oli pystyvämpi eläin kuin paraskaan niistä.
Ja erällisen elämän sattuma sovittikin niin, ettei hänen tarvinnut kauan odottaa, ennen kuin tämä päätös joutui koetukselle. Tuskin ennätti puun alla kareileva puro, puhvelien käynnistä sekaannuttuaan, uudelleen selkeäksi juosta, kun sen partaalle saapui pari pientä kaurista juomaan. Väijytystä peläten ne etsivät aukeata kohtaa, jopa ohi Johnsin puusta, ja joivat arkaillen, vuoron jälkeen, joka toinen sekunti päätään kohotellen ja vahtien. Mutta kaikesta valppaudestaan huolimatta ne eivät voineet huomata vihollista, joka jälkiä pitkin varkain lähestyi. Se oli hoikka vilkkaan täplikäs oselotti, ja se hiipi niiden perässä ääneti kuin varjo, pysyen huolellisesti Johnsin puun takana piilossa. Tultuaan puun tyvelle iso kissaeläin litistyi maata myöten ja kurkisteli varovasti ympärilleen, näköjään epätietoisena siitä, joko se oli kyllin lähellä, jotta hyökkäys riistan kimppuun menestyisi.
Ennen kuin se vielä ennätti päätöstään tehdä, näyttivät kauriitten pitkät valppaat korvat käsittävän jonkun uhkaäänen takaapäin tiheiköstä. Vain sekunnin osan ne molemmat seisoivat jäykkinä, korvat, silmät ja kuono ääntä kohti terotettuina. Hypyllä niin kevyellä kuin olisi tuulahdus ne kohottanut ne sitten loikkasivat joen poikki ja pakenivat pois meren rantaa pitkin. Oselotti, pettymyksessään pitkät valkoiset hampaansa paljastaen, syöksyi ylös puuhun ja kurkisteli taapäin jälkiään myöten nähdäkseen, mikä oli saaliin pois säikäyttänyt. Kun ei mitään näkynyt, niin se lähti kiipeämään korkeammalle, ikään kuin paremmin nähdäkseen — ja kohtasi ihmisen vakaat silmät, jotka tuijottivat yläältä lavan reunan takaa.
Kavahtaen takaisin säikähtyneellä ärinällä ja korvat niuhassa pitkin kalloa se kyyristyi oksalleen ja tuijotti ylöspäin miehen silmiin. Mutta Johns ei pitänyt oselottia vakavan toimen arvoisena. Hänestä se tuskin oli muuta kuin isommanlaatuinen villikissa. Mutta häntä ei miellyttänyt, että se, sen enempää kuin koko sukukaan, omine lupineen tuli hänen puuhunsa. "Menetkös siitä", hän tuimasti käski ja löi yhteen käsiään. Häntä kankeana ja pörhistyneenä hämmästynyt eläin pudotti itsensä kummittelevasta puusta ja kapaisi tiheikköön.
"Taitaapa se riittää sinun tapaisillesi", naurahti mies itsekseen ja rupesi järjestämään vuodettaan mukavammaksi.
Hämärän nopeaan saetessa tähtikirkkaaksi pimeäksi Johns ei enää kyennyt erottamaan veden partaalle pyrkiviä haahmoja. Ne pysyivät lähellä tiheikön reunaa, epämääräisinä liikkuvina varjoina vain, jotka tuskin muuta kuin veteen koskivat, jälleen kadotakseen. Toisinaan kuitenkin raskas jalkain töminä ja läiskeet ilmaisivat, että jotkut vieraista olivat melkoisen kookkaita, olivatpa muutoin minkälaatuisia tahansa. Kerran kuului vähän kauempaa tiheikön sisästä hätääntynyt rääkäisevä parkaus, jota seurasi lyhyt tepastelu alusmetsän seassa, ja Johns siitä päätti, että joku eläin hirvaitten tai kauriitten heimoa oli joutunut oselotin saaliiksi. Ääntä seurasi näkymätön mutta melskeinen pakokauhu joen partaalla. Sitten tuli hiljaisuus, jota hyökyjen jyminä ulkoriutoilla ennemmin syvensi kuin häiritsi.
Lämmin merituoksuinen ilma oli kuin unijuomaa, ja Johns tunsi nyt unen käyvän ylivoimaiseksi. Hän alkoi uskotella itseään, että tässä lavalla saattoi ruveta hyvässä turvassa nukkumaan huolimatta kaikesta siitä rosvoelämästä, jota koko tiheikkö nyt vilisi. Hyvin hän kyllä aivojensa takakammiossa tiesi, että se oli mieletöntä, mutta hän alkoi juuri taipua ja luiskahtaa näköjen maailmoihin, kun mereltä tulvaava hunajankarvainen valo hänet havautti Kuu teki paraillaan nousuaan. Hän tuijotti ulos sitä kohti, ja rajattoman ja ainaisen poloisuuden tunne äkkiä kouristi hänen sydäntään. Sitten hänen korvaansa kantoi takaa päin heikkoa ääntä ja hän käänsi päätään. Joen äyräällä, täplät kirkkaina edestäpäin tulevassa valossa, litteä julma pää kohotettuna kuuta katselemaan, seisoi suunnaton leopardi.
Johns tiesi, että leopardi kiipee puuhun yhtä vikkelään kuin oselotti. Ääneti hän tapasi pientä nuijaansa ja tunnusteli sen päässä olevaa naulaa, oliko se lujassa. Hän olisi nyt suonut, että olisi ymmärtänyt varustaa itselleen keihään. Mutta hän rohkaisi luottavasti mieltään ja jännitti jäseniään epävarman tappelun varalle, joka tässä näytti olevan tulossa.
Leopardi alkoi samalla haistella ilmaa, ikään kuin vainuten hajua, joka häntä oudostutti. Että se oli haju, joka sen vihaa kiihotti, näkyi selvään korvain niuhistuksesta ja hännän kiertelystä. Mutta ilmeisestikään ei tämä ihmishaju ollut sille tuttu. Se hiipi varkain ympäri, kunnes sattui ihmisen jäljille. Silmänräpäyksessä se jäykistyi valppaaseen valmiuteen. Tässä oli jotain tuntematonta ja vaarallista. Sangen varovasti se seurasi jälkiä puun luo, haisteli runkoa ja kohotti päätään oksien sekaan tuijottaakseen.
Kylmästi mies katsoi alas siihen kalpeaan julmaan paloon.
Kuun vaakasuorien säteitten puuhun kaikkialle tunkeutuessa Johns tiesi, että hän vaalean ihonsa vuoksi oli viholliselle sangen selvään näkyvä. Hän hieman käänsi päätään, niin että kuutamo valaisisi hänen kasvonsa, ja katsoi alas pedon ylöspäin suunnattuihin silmiin. Sitten hän alkoi puhua.
"Korjaappas tästä luusi!" hän käski sangen verkalleen, tavu tavulta, rautaisella äänellä. "Hoida sinä omia asioitasi, äläkä pistä nokkaasi minun asioihini!"
Peto näytti epäröivän. Kerran tai pari sen silmät väistivät, palatakseen taas paikalla miehen silmiin. Tuo vakava käskevä katse kylläkin selvään kertoi, ettei tämä ollut vapiseva uhri, vaan vastustaja peloton ja valmis tappelemaan. Kuinka vaarallinen vastustaja hän mahtoi olla, tuo vaaleanvärinen olento väistämättömine silmineen, sitä hän ei kyennyt arvostelemaan. Se näytti olevan yhtä suuri kuin hän itsekin, ja kieltämättä se oli perin ihmeellinen ja ennen kuulumaton ulkomuodoltaan. Ja entä nuo äänet, joita se päästi. Kovia ne eivät tosin olleet, mutta niissä oli joku käsittämätön uhka. Vaikka leopardi olikin niin julma ja verenhimoinen, niin ei se oikeastaan etsinyt tappelua tappelun vuoksi. Se oli tottunut näkemään sanattoman kauhistuksen niissä silmissä, jotka sen katseen kohtasivat. Uhria se etsi eikä vastustajaa. Tietenkin se tiesi, että oli eläimiä, jotka olivat sitä itseään hirmuisempia. Tiikeriä se esimerkiksi väisti niin kaukaa kiertäen kuin suinkin. Ja väistipä se salavihkaa vanhaa puhvelihärkääkin, kun satuttiin metsäpolulla vastakkain tulemaan. Saattoiko tuokin puuhun noussut olento olla hänen herransa?
"Tämä puu on minun", jatkoi ylhäältä sama kylmä ääni, verkalleen, sana sanalta. "Pysy sinä siitä erilläsi. Lähdetkös!"
Noissa äänissä oli luottamus ja varmuus, jotka ällistyneen eläimen mielestä tuntuivat perin hämmentäviltä. Vähitellen se näytti päättelevän, ettei hänellä ollutkaan mitään erikoista riitaa tämän itsestään varman muukalaisen kanssa, joka tuijotti häneen alas oksien seasta. Se käänsi pois päänsä ja oli muutaman sekunnin unohtavinaan, että vierasta olikaan. Sitten se pyörsi pois ja lähti ilman kiirettä tassuttamaan tiheikköä kohti.
Vaikka Johns riemusta sykähteli tämän merkitsevän voiton saatuaan, niin pääsi häneltä kuitenkin syvä helpotuksen huoahdus, kun leopardi oli kadonnut. Sillä hän tiesi, että taistelun päätös hänen aseensa mitättömyyden ja jalansijan epävarmuuden vuoksi olisi ollut epätietoinen, jos se olisi täytynyt taistella. Hän älysi, ettei ollut hyvä nukkua muuta kuin täyden päivänvalon aikana. Lopun yöstä hän vietti tuumia hautoen, kuinka laittaisi puussa pakopaikkansa vähän varmemmaksi ja miten saisi hankituksi enemmän ja parempia aseita. Pitkin yötä saapui tuon tuostakin toisia tiheikön asukkaita joelle juomaan, enimmäkseen hirven heimon eri lajeja, vielä joku puhvelikin, pienempiä eläimiä, joita hän ei tuntenut, toinen oselotti tai ehkä kaksikin ja vielä leopardikin, ellei se ollutkin sama, kuten hänestä tuntui. Auringonnousun aikaan kulkijoista tuli loppu. Silloin hän pariksi tunniksi vaipui raskaaseen uneen.
Hän heräsi hätkähtäen ja vakuutettuna siitä, että leopardi paraillaan kiipesi puuhun hänen kimppuunsa käydäkseen. Hän tarttui nuijaansa ja silmät selki selällään ja valmiina tappeluun kumartui lavansa reunan yli. Mutta ei mitään sen uhkaavampaa näkynyt kuin iso punahelttainen kakadu, joka kiikkui läheisestä oksasta pää alaspäin, kohotti pystyyn uhkean harjatöyhtönsä ja katseli häntä jonkinlaisella juhlallisella ilkeämielisyydellä. Hän purskahti nauruun ja lintu lensi tiehensä harmistuneena kirkaisten. Johns kiipesi sitten reippaasti alas puustaan, ui laguunin kimaltelevassa suolaisessa vedessä ja alkoi sitten syödä pisankeja ja mangostanoja aamiaiseksi. Mielellään hän tällä kertaa jätti sikseen simpukat, luvaten heti käydä käsiksi siihen pulmalliseen juttuun, kuinka saisi tulta tehdyksi hankaamalla, kunhan ensinnä olisi suoriutunut kiireellisimmästä, hankkinut aseet ja turvallisen asunnon.
Etsiskeltyään melko kauan rannikolla olevain ajopuitten seasta hän lopulta löysi kappaleen patsaaseen kiinnitettyä kevyttä käsipuuta. Väännettyään sen irti, joka oli vaivalloinen työ ja oli vähällä hukuttaa hänet omaan hikeensä, hän halkaisi sen pään teräväksi hampaalliseksi kärjeksi. Puun hän huomasi saarneksi, kovasyiseksi, eikä liian hauraaksi; ja hän tyytyväisenä totesi, että hänellä tässä oli varsin tehokas keihäs, jolla saattoi pistellä vihollista alaspäin, jos se yritti hänen lavalleen kiivetä. Mutta vaikka hän etsi koko aamun, pään päällä ja olkapäillään märkiä lehtiä katteena, niin ei hän löytänyt nuijaa, joka olisi ollut yhtä tepsivä kuin ennen hankittu. Paksun rautanaulansa keralla, joka kuokkamaisena nokkana oli pystyssä pään toisessa kyljessä, siinä ei ollut muuta vikaa kuin keveys. Keveys, hän päätteli, oli korvattava sitä suuremmalla lihasvoimalla lyödessä.
Hakuhommiin kiintyneenä Johns oli hetkeksi unohtanut ne vaarat, joita ehkä väijyi rantaäyrään yläreunaa seurailevan vihannan tiheikköseinän takana. Äkkiä raskas, röhkivä hengitys aivan vieressä sai hänet kiepahtamaan ympäri, ja samalla hän tunsi hiuksien nousevan pystyyn päälaellaan.
Vain kymmenkunnan askeleen päässä seisoi vanha puhveli, silmäillen häntä ilkeämielisesti.
Johns silmänräpäyksessä tointui hämmästyksestään. Äänen salaperäisyys se oli häntä säikäyttänyt. Heti kun hän sen älysi, palasi hermovaltakin. Tuntien jalkainsa vikkelyyden hän varmasti tiesi voivansa välttää elukan hyökkäyksen ja hädän tullen pelastua laguniin sukeltamalla. Mutta häntä ei haluttanut juosta pakoon, jos se oli vältettävissä. Hän piti paikkansa, tanakkana ja valmiina, ja tyynenä kohtasi elukan mulkoilevan katseen.
Ensin härkä näytti aikovan hyökätä, ikään kuin olisi ihmisen paljas läsnäolokin sitä suututtanut. Se kuopi hiekkaa vihaisena, mutta epäröiden. Se mölähti ja astui pari askelta lähemmäksi. Mutta ihmisen ehdoton liikkumattomuus ynnä hänen levollinen katseensa näyttivät suureen eläimeen vaikuttavan kuin kylmä kylpy. Sen vihainen häntä alkoi vaipua. Se vilkaisi sivuun, ikään kuin muuta asiaa muistellen. Ja lopulta se synkästi kurkustaan mörähtäen kääntyi pois ja astua löntysteli joelle. Kerran tai pari se seisahtui ja katseli taakseen uhmaavasti, ikään kuin puolittain odottaen, että ihminen ajaisi sitä takaa. Mutta Johns jäi paikalleen keihääseensä nojaten, kunnes puhveli oli kaalannut joen poikki toiselle rannalle. Mutisten sitten itsekseen, "parasta nukahtaa nyt, jos mieli pysyä yöllä valveilla", hän lähti puulleen ja kapusi oksiin keveästi ja sievästi kuin simpanssi.
Nukuttuaan sikeästi päiväsydämen helteen Johns käytti loput valon aikaa asemansa lujittamiseen. Hän kiskoi puuhun koko joukon soveliaita hylkykappaleita ynnä suikertelevan metsäviiniköynnöksen sitkeäsyisiä pitkiä varsia. Köynnöksiä köytenä käyttäen hän rakensi varsin lujan lavan ja sen ympärille korkeamman kaiteen, jottei maatessaan maahan putoisi. Tämä saattoi jo kylläkin kelvata haaksirikkoiselle, hän tuumaili, kunhan vain leopardit rauhaan jättäisivät. Ja elleivät jättäisi, niin nyt hän arveli kykenevänsä antamaan niille terveellisen opetuksen.
Vähän ennen auringonlaskua hän kantoi puuhun suuren kimpun pisankeja ynnä kuivan kuusen kappaleen, jonka oli hylkytavarain seasta löytänyt, ja vielä puolen tusinaa kovia teräväreunaisia kuoria. Hän aikoi käyttää pakollisen valvonta-aikansa kaapiakseen varastoon hienoa puunpötyä, joka kelpaisi sytykkeeksi, kun alkaisi tulen tekeminen. Mutta moisen rauhallisen ja kotoisen illanvieton nautinto ei ollutkaan hänelle suotu, kuten hän oli aikonut. Hän ei vielä ollut kokenut tiheikön kaikkia mahdollisuuksia.
Kaukaa metsän takaosista kuului voimakas karjunta, ja pelon väristys karmi hänen selkäpiitään. Semmoista ääntä ei leopardi kyennyt päästämään. Hän tiesi paikalla, että vain jalopeura tai tiikeri kykeni sillä tavalla itseään julistamaan. Mutta jalopeuroja ei pitänyt olla näillä pituus- eikä leveysasteilla. Mitä hän kehnoine aseineen mahtaisi tiikerille? Hänen sydämensä muutamaksi minuutiksi putosi sinne missä kengät olisivat olleet, jos hänellä olisi kengät ollut; ja hän ajatteli, kuinka hänen nyt täytyisi joka hetki pelätä ja vahtia, valmiina silmänräpäyksessä pakenemaan puunlatvaansa kuin säikytetty apina. Mutta ikään kuin lämmin tulva kautta kaikkien suonien syöksähti sitten takaisin hänen vanha luottamuksensa ihmiseen eläinkunnan herrana. Hän itse, niin hän itsekseen vakuutteli, vaikka olikin yksinään ja alasti ja maassa muukalainen, oli kuitenkin kaikkien näitten petojen herra, ylin kaikista, niin kauan kuin ei tahto eikä rohkeus pettänyt. Hän oli lukenut, kuinka alastomat villit monessa syrjäisessä maailman kolkassa metsästävät sekä tiikerejä että jaguareja yksin ja ilman muita aseita kuin terotettu seiväs. Hän lupasi opettaa tiikerin ajan tullen tieltään väistymään, samoin kuin olivat leopardi ja puhvelikin väistyneet. Hän istui ja pimeässä simpukankuorella kaapi keihäänsä epätasaista kovaa kärkeä, kunnes se melkein oli suippo kuin neula.
Sen karjunnan jälkeen ei iltahämyssä ollut kuulunut muitten joella juomassa käyvien ääniä. Kauan kestävä hiljaisuus alkoi tuntua pahaa ennustavalta, ja Johns huomasi pingoittavansa kuuloaan niin kiihkeästi, että alkoi kuvitella olemattomia ääniä. Hän mielestään kuuli raskaitten käpäläin tallustelua puunsa alla, mutta alas kurkistaessaan hän selvään näki, ettei siellä ollut mitään.
Vihdoin kuu nousi. Se tuskin oli kohonnut toinen puoli merestä, punaisena, vääntyneenä, kovin paisuneena kiekon puolikkaana, kun tiikeri tuli esiin tiheiköstä jonkun satakunnan askeleen päässä, astuen suoraa päätä päin kuuta. Ilmeisestikin sillä oli vihiä ihmisen läsnäolosta, sillä se haisteli uhkaavasti udellen ja kulki oikopäätä puuta kohti.
Johns tiesi varmaan, etteivät tiikerit yleiseen harrastaneet puuhun kiipeämistä. Mutta hän tiesi myöskin, että monet villieläimet tiukan tullen saattavat häpeään luonnonhistorian hyväksytyt lait. Hän oli kuitenkin valmiina vikkelyyden puolesta pitämään oksien seassa puoliaan vaikka mitä tiikeriä vastaan. Kun siis juovainen, katalan näköinen peto saapui puun alle ja kohotti hänen silmiään kohti pelättävät silmänsä, niin mies uhmaten kirosi sitä ja heitti alas hylkypuun palasen.
Sattui niin mukavasti, että pirstale osui aivan poikkipuolin tiikerin kuonoon. Tämä ärisi hämmästyksestä ja raivosta, kulki takaperin, kyyristyi ja suurenmoisella hypyllä tavotteli alinta oksaa, sitä kohtaa, missä se suorin kulmin lähti rungosta. Vankoilla etukäpälillään se kävi haaraan kiinni ja riippui siitä sekunnin tai pari, takakäpälillään repien puunrunkoa, voidakseen kohottaa itsensä aivan ylös.
Tätä Johns juuri oli odottanut ja suunnitellut; ja hän oli nyt valmiina, lavallaan pitkällään maaten, keihäs kädessä. Sohaisten alaspäin terävään, vaikk'ei liian raskaasti — pelkäsi kärjen katkeavan — hän survaisi petoa kahdesti naamaan ja puhkaisi siltä toisen silmän, hävittäen sen kokonaan. Tiikeri tuskasta karjui, sai toisen takakäpälänsä oksan päälle ja kurotti päätään kauas sivulle välttääkseen kasvojaan puhkovat iskut. Tämä asento paljasti sen kurkun ja kaulan.
Ja nyt mies, kärjen menetyksenkin uhalla, iski vimmatusti. Kärki sattui paikalle, tunkeutuen aivan pedon leuan taa; ja molempien käsivarsiensa koko voimalla mies työnsi niin pitkälle kuin meni. Karkeasärmäinen saarni repäisi itselleen uran aivan puhki; ja tukehtuvan parkauksella ja suonenvedontapaisesti taapäin jäykistyen tiikeri putosi maahan, vieden keihään mukanaan. Jonkun aikaa se kieputti itseään ympäri, kynsien ja yskien ja puhaltaen suustaan suuria verisiä vaahtoläikkiä. Lopulta se vaipui maahan ja makasi hiljaa.
"Kirottu elukka, kun taittoi keihääni!" Johns mutisi, salaten voitonriemua, joka paisutti hänen sydäntään. Sitten hän, hyvällä syyllä päätellen, että tämän pelätyn muodon läsnäolo puun alla karkottaisi tiehensä muut vieraat, asettui nukkumaan.
Seuraavana päivänä Johns jonkun aikaa oli kahden vaiheilla, mitä tekisi tiikerin ruumiille. Hän olisi halusta nylkenyt sen kuivatakseen nahkan auringonpaisteessa ja pitääkseen sen voitonmerkkinä ja vuoteen alustana. Mutta kun ei ollut muuta teräasetta, millä nylkeä, kuin simpukankuori, niin hän pelkäsi tehtävän suuruutta. Lopulta hän päätti, että pedon raato jääköön siihen varottavaksi esimerkiksi, opettamaan kaikille erämaan rosvoille, ettei puussa asujaa ollut hyvä pilkkanaan pitää. Hän kiskoi ruumista monta sataa syltä tuulen alle ja jätti sen hietikolle, jonkun sylen päähän tiheikön reunasta, jossa joka silmä saisi sitä tarkkaan tutkia. Hän oli varma siitä, että sanoma tiikerin tappajasta nopeaan leviäisi kautta metsän ja ettei häntä sen koommin häirittäisi.
Johns oli epäilemättä oikeassa näine päätelmineen, sillä arvovallalla on voimallinen vaikutus metsän heimon, samoin kuin ihmistenkin kesken. Hän oli osottanut itsensä tiheikköjen valtiaan herraksi, sen vuoksi hän itse oli valtias. Viisas ja metsän lakia kunnioittava elefanttikin olisi karttanut tulemasta tämän hallitsevan puunasukkaan maille. Mutta Johnsia seurasi onni eikä hänen näin nopeaan perustettu hallitusvaltansa joutunut pitkäaikaiselle koetukselle.
Toisena päivänä tiikeriseikkailun jälkeen nousi niemimaan tuulenalaiselle puolelle aivan särkän ulkopuolelle hollantilainen kauppakuunari, joka lähetti maihin veneen vettä noutamaan, sillä toisille saarien väliä kulkeville aluksille Johnsin joki oli tunnettu. Mailin tai parin päässä oli kauempana tuulen alla särkässä kapea aukko, josta laivavene pääsi sisään pujottelemaan, ja Johns piankin pääsi viettämään onnellista vallasta luopumistaan housuissa, jotka tosin olivat hivenen liian leveät hänen varrelleen, ja kurkkua karsivan ryypyn ääressä. Hänen juttunsa pani reippaitten pelastajien uskon aluksi kovalle koetukselle, mutta kun käytiin katsomassa kuolleen pedon raatoa, jonka kurkussa yhä oli se hätävarakeihäs, niin todistukset huomattiin vakuuttaviksi; ja Johns saattoi viedä arvovaltansa mukanaan kuunarin kiillotetulle kannelle. Ne olivat kevyet matkakapineet, mutta hänen silmissään arvokkaat.