VIRVATULIEN MAAILMASSA,
Noissa hirmuisissa syvyyksissä, tuhatkunta metriä suoraan alaspäin valtameren tuulisesta vihreän purppuraisesta pinnasta ja kermanvalkoisesta lentävästä vaahdosta, siellä ei ollut aavistustakaan mistään päivän valon kaltaisesta. Niiden syvyyksien ihmeelliset asukkaat eivät koskaan voineet kauaskaan kohota auringon paistamia vuolteita kohti eivätkä elää niistä tietoa saadakseen; sillä kohotessaan ylöspäin kauheasta paineesta, jossa ne elivät, niiden koko ruumis vääntyi liitoksistaan, taikka vatsa kääntyi nurin kuin säkki, silmät pullistuivat kuopistaan, taikka hajosivat elinten hatarat kudokset. Niinpä ne elivät elämäänsä ilman tietoa tai aavistustakaan auringosta, tyynessä, jota ei vimmatuinkaan hirmumyrsky voinut koskaan toivoa häiritsevänsä.
Ei näissä syvyyksissä silti vallinnut aivan ehdoton eikä ainainen pimeys. Siellä täällä uiskenteleva yhteiskunta vähäpätöisiä olennoita, likoeläimiä, niiden sukuja, jotka öisin valaisevat meren pintaa, muodosti laikan utuista hohdetta. Heikkoa häilyvää vaaleutta, joka tuon tuostakin hälveni melkein sammuakseen ja taas elpyi, ikään kuin olisi sille heikosti henkäisty, huokui sieltä täältä, missä merililjametsät omituisine kasvimaisine eläinryhmineen peittivät laajalti alaa. Ja lietteen peittämän meren permannon leveät aaltoilut synnyttivät heikompaa fosforihehkua, jonka tähden ne saivat jonkun vähän näkyväisyyttä. Jos silmät olivat kyllin herkät havaitsemaan sen heikot väreilyt, niin vallitsi syvän meren pohjalla ainakin paikoittain jonkinlainen aavemainen hämärä.
Tämän hajanaisen hohteen ohella, joka näytti aivan alati olevan sammumaisillaan sulasta heikkoudestaan, välähti tuon tuostakin miedosti näkyviin ikään kuin joku kiiltomatoparvi jonkun pykälän tai liljaryhmän alla, seuraavassa hetkessä tavallisesti jälleen sammuakseen. Hyvin usein häälytettiin kuin kahden pienokaisen lampun sinertävää tai violettia liekkiä sirosti puoleen ja toiseen, ikään kuin näkymätön kantaja olisi jotain etsinyt näistä salatuista pimeyksistä. Haaleita viuhkoja ja valosilmiä ilmestyi, kiiteli ja katoili joka taholla. Ja toisinaan sujahti pimeyden poikki ikään kuin kalan haamu, kaksi pitkää valoviiriä kuonosta perässä liehuen, evät haahmoutuen sumuisena loisteena ja pitkin kylkiä kahdenkertainen rivi lauhasti hehkuvia täpliä. Sitä ehkä seurasi suurempi haamu, aavemaisen kalpea, jolla oli suunnaton pää ja pitkä huojuva ruumis, ja se ehkä sukelsi pakoon merililjain sitkeitten varsien sekaan. Missä milläkin tavalla, missä mitäkin haaveellista muotoa, virvatulia, liehui kaikkialla kautta tämän äänettömän synkeyden.
Eräässä paikassa, ehkä parisen jalkaa mahtavan latuskan paaden tapaisen yläpuolella, riippui pienoinen tupsu violettia tulta. Hennon valon sydämestä ujui jonkinlaista untuvaa, sädekehä heikosti hehkuvia lankoja. Tästä lauhasta säteilystä saattoi päästä sen verran selville, että liekkikukkanen riippui hoikan ruokomaisen vavan päästä, joka huojui kevyesti silloin tällöin, vaikka ympärillä oleva vesi olikin alallaan. Kannattava vana näytti kasvavan latuskasta paadesta, jonka mustahko väri sulautui ympäröivän lietteen hämäriin aaltoviivoihin, sen toisesta päästä. Kaunis pieni liekki milloin väreili, milloin nyökytteli vartensa päässä, milloin hävisi melkein näkymättömiin, puhjetakseen taas kahta kirkkaammin palamaan, ja kaiken kaikkiaan oikkuili tavalla, johon ei ilmennyt syytä, ei aihetta.
Nytpä aavemaisista kalahaamuista muuan, jolla oli pitkin kylkiä kahdenkertaiset rivit kiiltomatopilkkuja ja suunnattomat valkeahkot silmät, sattui huomaamaan väreilevän liekin ja liehui sitä tutkimaan. Vieras oli pieni — jalan mittainen vain — ja näytti sen vuoksi noudattavan asianmukaista varovaisuutta. Mutta kun se tuli lähemmäksi, niin siitä tuntui, että pieni violetti liekki mahtoi olla sekä hyvä syödä että vaaratta anastettavakin. Sille tuli kiire, ettei joku toinen nälkäinen matkamies kerkeäisi ennen. Omituista valaistustaan lukuun ottamatta se oli aivan saman näköinen kuin ylävesienkin tavalliset kalat; mutta syöksähtäessään valotupsua kohti se avasikin hämmästyttävän leveältä leukaa. Sen suu tosiaan aukeni aina pitkän pään juureen saakka.
Pikku liekkipä livahti syrjään, ikään kuin sillä itsellään olisi ollut silmät, ja sukelsi melkein pohjaan saakka, hyökkäyksen taitavasti väistäen. Ja samassa tapahtui ihmeellinen juttu. Latuska musta paasi, joka oli liekkiä kannattanut, kohosi ylöspäin ja halkesi. Halkeama oli luola täynnään pitkiä, järjestään sisään päin kallistuvia hampaita. Hyökkäävä aavekala katosi luolaan, joka sulkeutui lotkahtaen, ja kahden puolen sitä paikkaa, jossa se oli ollut, leiskahti kaksi kalpeata kylmää kalmansilmää. Niiden fosforivaloa kesti vain sekunnin tai pari. Musta paasi näytti taas yhtä hengettömältä ja laakakivimäiseltä kuin ennenkin, silmät himmeiltä napeilta; ja violetti pikku liekkinen, hitaasti nousten, alkoi taas viekottelevasti väreillä ja nyökähdellä sen päällä.
Äkkiä liekki sammui, katosi kerrassaan. Jakso väkeviä sysäyksiä oli häirinnyt raskasta vettä. Kaikki läheisyyden muut määrätyt valot — kiiltomatorypäleet, kiitävät pisteet ja tähdet, liukuvat silmät ja aaveviirit, jopa mistään piittaamattomien merililjainkin haaleat valoilmiöt — kaikki aivan äkkiä sammuivat, eikä näkynyt mitään muuta kuin likoeläinten utulänttejä ja pohjalietteitten epämääräisiä hohteita. Jossain tässä pimeydessä, liian kaukana näkyäkseen, mutta kyllin lähellä tuntuakseen ja säikäyttääkseen, tapahtui par'aikaa suurien hirviöiden tappelu. Kaikille manalan pienemmille olijoille tämä merkitsi "sammuttakaa tulet ja lymytkää!" Ei edes suurella laakakiviolennolla, vaikka se oli seitsemää tai kahdeksaa jalkaa pitkä ja runsaasti kahta leveä siltä kohdalta, johon luolamainen suu oli auennut, ollut vähintäkään halua herättää näiden tappelevain huomiota. Se pisti soman violetin täkyliekkinsä hyvään talteen ja tyytyi olemaan kaikkein joutavanpäiväisin kivilaaka, mikä milloinkaan oli valtameren pohjalla lietettä kerännyt.
Pian häiriö asettui ja taas vedessä vallitsi raskas hiljaisuus. Merililjat olivat syvyyksien asukkaista ensimäiset, jotka vähitellen rohkaisivat mieltään ja hitaasti sytyttivät haaleansinisten ja sinipunervain terälehtiensä hehkun. Tämä hehku oli vastustamaton viettelys kaikenlaisille vähäisille elimistöille, jotka uivat tai veden mukana häälyivät niiden luoksi, joutuakseen verenhimoisten, ainiaan nälkäisten kukkien saaliiksi. Sitten alkoivat toisetkin varovaiset olennot jälleen sytytellä virvatuliaan ja liikkua ympäri, uiskennella ja ryömiä — kalat, rapot, meritähdet, äyriäiset, hirveät merisiilit ja valtavat mustanpurppuraiset merimakkarat. Ja kaikista viimeisenä se hirveä väijyjä, meren syvyyksien onkimies, taas ripusti soman violetin kalmanlamppunsa leukainsa salatun luolan ylle.
Nämä kammottavat syvyydet eivät suinkaan olleet autioita — ei ainakaan tämä erikoinen osa niistä. Joka puolella kiehui salaperäistä, kiireellistä, melkein näkymätöntä elämää, pyydystäjiä ja pyydystettäviä. Mutta muutamaan hetkeen ei nyt mikään sen koommin lähestynyt häälyvää täkyä. Hirviö kävi levottomaksi. Sen ruokahalu oli suunnaton ja ruokahalun tyydyttäminen sen elämä. Mutta kun sillä kaikesta voimastaan huolimatta ei ollut nopeutta saalistaan takaa-ajaakseen ja tavottaakseen, niin ei se voinut muuta tehdä kuin odottaa ja vaipua liejuun yhä syvemmälle, jotta väijytys olisi sitä varmempi. Ainoa kärsimättömyyden merkki oli violetin pikku liekin yhä vilkkaampi ja maanittelevampi nyökyttely ja hääfyminen hennon tuntosarvensa päässä.
Ja pian sen toimeliaisuus saikin palkkansa. Sen huomasi peräti hullunkurinen rapumainen olento, jolla oli pieni pyöreä ruusunkarvainen ruumis, suunnattoman pitkäin jäsenellisten puujalkamaisten koipien kannattama. Sen leuat olivat melkein yhtä pitkät kuin ruumis, ja päästään se häälytteli kahta ohutta piiskamaista tuntolonkeroa, jotka olivat vielä hullumman pitkäveteiset kuin sen koivet. Näissä tuntoelimissä mahtoi olla joku herkkä äly, koska se huomasi väreilevän violetin valon; sillä siinä missä sen silmäin olisi pitänyt olla, oli vain kaksi mustaa neulannuppia, ei muuta kuin vähän merkkiä, että sen esivanhemmilla etäisinä rantavesi-aikoina oli ollut siinä silmät. Oli miten hyvänsä, ainakin tämä kurkimainen äyriäinen tä'yn huomasi. Se läheni sitä kylkimyyryä kummasti, mutta nopeaan, suuret leuat ahneesti haukkoen.
Mutta toinenkin kulkuri oli huomannut kiihottavan violetin valotupsun. Suunnaton veripunainen katkorappo, hummerin kokoinen, ui sitä kohti perä edellä. Se näki kylläkin selvään, olihan sillä kaksi ylenmäärin suurta silmää, kummankin vieressä hehkumassa kirkas valkoinen polttolasi-lamppu. Se ei nähnyt vain täkyä, vaan kylkimyyryä lähestyvän pitkäkoipisen kilpailijankin, ja kateellisella kiireellä se ampui alas. Ne saapuivat molemmat samalla haavaa. Pikku liekki vältti hyökkäyksen ja vaipui alas. Ne seurasivat, yhteen törmäten, ja sukelsivat mustaan luolaan, joka aukeni ja kohosi niitä vastaan. Luola imasten hotkaisi ja loksahtaen sulkeutui. Sekunnin tai pari ne hunnutetut kalpeat silmät sen kahden puolen näyttivät heikkoa viheriäistä kiiltoa, sitten jälleen sammuivat. Ja taas violetti pikku lamppu kohosi liejuisen paaden päälle täkynä viettelemään.
Seuraava ohikulkija, joka kiinnitti liekkiin huomionsa, oli niin pelättävän näköinen, että olisi luullut väjyjän säikähtävän ja laskevan alas täkynsä. Se oli suunnaton käärmemäinen "airokala", hyvinkin kahdeksantoista jalan mittainen; pään kahden puolen kaksi pitkää kapeata evää kuin airopari. Ruumis oli pituuteen verraten erinomaisen hoikka, tuskin enempää kuin jalan verta poikki mitaten, selkäevä kulkien pyrstöstä alkaen yhtä mittaa päälakeen saakka. Päälaella tämä evä kohosi moneksi mahtavaksi, ehkä paria jalkaa pitkäksi piikiksi, jotka kallistuivat eteenpäin vaikuttavasti ja uhkaavasti omistajan kuonon päälle. Ruumis oli hopeahko väriltään ja hohti tasaista himmeänviheriäistä fosforivaloa.
Airokala uiskenteli verkalleen väreilevää violettia täkyä kohti. Ja tämä odotti sen lähestymistä, vaikka se oli niin hirmuisen näköinen. Viimein se äkkiliikkeellä tavotti sitä, samalla avaten pienehkön ja jotenkin vaarattoman suunsa. Täky tietenkin katosi. Jo ammotti luola sen alla, kuukahti ylöspäin ja hairasi kiinni juuri airokalan kiduskansien taa.
Muutaman silmänräpäyksen pitkä pyrstö pieksi vettä epätoivon voimalla, kunnes ympärillä olevat valot kauhusta sammuivat. Mutta kaikesta pituudestaan ja voimastaan huolimatta saalis oli aivan voimaton näiden kamalain leukain ja pitkien raatelevien hampaitten likistyksessä. Muutamassa harvassa sekunnissa se oli kahtia purtu ja pää suojaavine okineen vierähti toiselle puolelle. Leveä ja kömpelömuotoinen onkija räpylöi liejusta aivan koholleen ja haukkasi ahnaasti väreilevää ruumista, puri siitä poikki parin jalan kappaleita ja nieleskeli niitä melkein ilman mitään ponnistusta. Sen vatsa paisui ja paisui, mutta se vain ahtoi sisäänsä herkkujaan, kunnes ei ollut jäljellä kuin kolme tai neljä jalkaa uhrin pyrstöä. Sitten se jälleen sijottui pesäänsä, liehutteli taiten eviään, kunnes sen turvonnut muoto jälleen oli liejun peittämä, ja ryhtyi sulattamaan jättimäistä ateriaansa. Kun ei tällä haavaa olisi ollut enemmälle ruualle tilaa, niin sai violetti täkyliekki jäädä ripustamatta.
Heti kun temmellys oli asettunut ja virvatulet alkaneet uudelleen ilmaantua, levisi jollain ihmeellisellä tavalla tieto siitä, että ison paaden viereen oli pidot katettu. Aivan muutamassa minuutissa olivat kuolleen airokalan molemmat jäljelle jääneet osat — pyrstö ja aseistettu pää — ahnaan tappelevan elämän ja ihmeellisen liekkisekamelskan keskuksina. Veripunaisia syvän meren äyriäisiä, hirveän muotoisia vääntyneitä rapuja, kaloja, jotka olivat paljasta päätä ja leukaa, pitkin siimamaisin pyrstöin, kaloja, jotka olivat paljasta vatsaa ja repivää papukaijan nokkaa, olentoja, joilla ei ollut silmiä, vaan pitkät hapuilevat tuntosarvet, ja olentoja, joiden suunnattomat tuijottavat silmät olivat aivan suhteettomat ruumiiseen verraten, näitä siinä oli vimmatusti repimässä molempia jäljelle jääneitä löyhiä lihakappaleita, taikka toisiaan, milloin se näytti mukavammalta. Niiden värikkäät valot pujottelivat ja punoutuivat yhteen, kunnes uhrin joka riekale oli yhtä vääntelevää, sykähtelevää hehkua.
Kun kaikki nämä raivoiset mässääjät olivat jotenkin vähäpätöisiä kooltaan — kalamuodoista suurin tuskin jalkaa pitempi — niin ei herkuttelijain kesken vähään aikaan sentään sattunut aivan joukkotuhoa. Mutta lopulta siihen souteli kolme omituisen näköistä muukalaista katsomaan, mitä oli tekeillä. Ne olivat mustia, lyhytvartisia kaloja, parin jalan mittaisia, vatsan alla rumat riippuvat pussit, pää ulottuen melkein puoleen ruumiin mittaan ja suu halkaistu ikeniä myöten. Ne uivat paikalle ilman kiirettä, tarkastelivat aseman ja avasivat suunsa.
Ja niin isot olivat niiden hämmästyttävät suut, että niiden oman ruumiin olisi helposti voinut vetää läpi pyrstöineen päivineen. Eläimet itse kävivät aivan vähäpätöisiksi näiden ammottavien ansakuoppien rinnalla.
Uudet tulokkaat alkoivat syödä, ei kuitenkaan millään suurella kiireellä. Ei muuta kuin ammensivat sisään ja rajusti nieleskelivät alas muuta hommaavia uhreja. Joka kerran joutui niiden leukain väliin, sillä ei ollut muuta kuin yksi tie, sillä ne leuat olivat täynnään pitkiä teräviä hampaita, jotka kaikki osottivat sisään päin avaraan ja näljäiseen nieluun. Kalat, ravut, äyriäiset, kaikki ne eroa tekemättä ammennettiin sisään ja väkivoimalla nieltiin alas suunnattomiin venyviin vatsoihin, joissa ne vääntelivät yhteen sullottuna kimppuna, kunnes voimakkaiden ruuansulatusnesteitten nopea hajottava voima asetti kaikki. Muutaman harvan minuutin kuluttua jokainen kolmesta tulokkaasta kantoi allaan vatsaa, joka oli paljon suurempi kuin koko muu elimistö yhteensä. Kankeasti ja vastahakoisesti ne sitten soutelivat pois etsimään jonkun syvän vuokkometsän suojaa, jossa saisivat rauhassa ruokaansa sulatella. Ja se vähä, mikä mässääjiä oli jäljelle jäänyt, jatkoi vain pitoja, ikään kuin ei olisi mitään tapahtunut, joka olisi ahmatteja häirinnyt.
Ruuansulatus tapahtuu näissä meren syvyyksien vatsoissa hirvittävän rutosti. Tunnin tai parin levon jälkeen oli täpötäyden väjyjän turvonnut ruumis alennut melkein yhtä litteäksi kuin tavallista. Sitä myöten kuin se aleni, heräsi uudelleen sen ruokahalukin, ja äkkiä sama häälyvä violetti pikku liekkonen alkoi uudelleen nyökytellä ja väreillä tuntosarvensa taipuneessa päässä liejuisen paaden päällä.
Tällä kertaa sen ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä äskeisten pitojen maine oli tästä ennen hyljätystä paikasta tehnyt sangen suositun maailman kolkan. Uskomattoman hirveä ja haavemainen olento uiskenteli nyt hitaasti sivu. Ylen suurilla tyhjillä silmillään se huomasi violetin valotä'yn ja kääntyi sitä tutkimaan.
Uusi tulokas, joka hämärästi näkyi omassa viheriänhopeisessa valaistuksessaan, oli näköjään jonkinlainen kaksikantinen. Pituus noin viisi jalkaa, pää ja ruumiin takimainen kolmannes melkein kuin mahdottoman lihavan ja suurisuisen ankeriaisen. Se tosiaan olikin ankeriaisten heimon omituinen muotopuoli jäsen. Muotopuolisinta siinä oli vatsa, joka oli venynyt niin suunnattomasti, että sen kalvot olivat melkein yhtä läpinäkyvät kuin lasi, ja riippui pitkittäin ruumiin alla, vähin kuin ohjattava ilmalaiva. Tähän hämmästyttävään säiliöön oli pitkittäin somasti kääritty paksu mustahko kala, jonka pituus oli kokonaista puolenkolmatta jalanmittaa, ynnä kasa pieniä tulipunaisia katkorappoja.
Mutta tämänkin suunnattoman mahantäyden keralla tuo ihmeolento vielä tunsi sangen hiukaisevaa nälkää. Ehkä hän ajatteli, että violetti pikku liekkonen voisi olla piristävä mauste ruuansulatuksen edistämiseksi. Hän avasi leukansa selkisten selälleen ja souteli sitä ottamaan. Sen hehku jo miltei kutitteli hänen alaleukansa reunaa, kun se samalla kiepsahti vähän syrjään ja väisti. Samalla hänen turvonneen mahansa riippuva lieriö melkein hipaisi alla olevaa paatta. Paasi jakautui ja laiskasti, ilman ponnistusta, imaisi sen kaikkine puoleksi sulaneine sisustoineen itseensä. Kalliomaiset leuat armotta sulkeutuivat, ja typistettynä täten likimain tavallisen ankeriaan muotoiseksi uija suonenvedontapaisesti pyrstöään piesten syöksyi pois, jättäen jälkeensä kammottavan viirun verta ja fosforivaloa. Monta minuuttia se umpimähkään ryntäili piiriä välittämättä sen enempää vihollisista kuin riistastakaan, jota se ei voinut sen koommin hyväkseen käyttää. Kun ei enää ollut mitään, minkä hyväksi elää, niin se kääntyi kyljelleen ja vaipui pohjaan, ja ennen kuin se vielä lakkasi vääntelemästä itseään, kävi sen kimppuun siirtokunta ihmeellisiä pieniä sitruunankeltaisia äyriäisiä, joilla ei ollut silmiä ensinkään.
Keltaravut olisivat saaneet kirjavan lukuisen valikoiman kutsumattomia vieraita pitoihinsa seuraavain viiden minuutin kuluessa, ellei olisi sattunut tapaus, joka käänsi kaikkien huomion ylempiin vesiin. Aivan pään päälle ilmaantui isokokoista hehkua, joka laajeni ja kirkastui, sitä myöten kuin alas vaipui. Kun se tuli lähemmä, nähtiin vaaleanvihertävästä hehkusta syöksyvän valkoisia ja keltaisia, sinisiä ja ruusunvärisiä kiitäviä valoja. Sitten selvisi, että se oli kääntelevä röykkiö vimmatusti taistelevaa elämää. Lopulta se hitaasti vaipui merililjayhteiskunnan päälle ja osottautui nyt melkein paljaaksi valaanluurangoksi, jonka sisällä ja ulkopuolella kiehui joka lajia meren syvyyksien perkkaajakansaa. Ei ihmettä, että pienet sitrunankeltaiset äyriäiset saivat jäädä rauhassa päättämään vaatimattoman ateriansa.
Valaan olivat valaanpyytäjät iskeneet harppuunalla pinnalla, anastaneet siitä rasvan ja loput hylänneet. Punaisen raadon painuessa olivat sen kimppuun ensin hyökänneet ahnaat haikalaparvet, repien irti suunnattomia kolmikulmaisia lihakimpaleita. Kun se oli vaipunut niin syvälle, etteivät haikalat enää sietäneet painetta, oli jättiläisen runko jo melkein paljas. Haikalain jälkeen tulivat yhä karttuvin joukoin syvyyksien lukemattomat ahmatit asukkaat, niitä tuli joka sukua ja lajia lukuun ottamatta ryömiviä siilejä ja äyriäisiä, jotka eivät voineet pohjasta kauaksi lähteä, ja joka suuruutta kahdentoista, jopa viidentoista jalan mittaisista kamalista hauen kaltaisista olennoista, joiden hampaalliset leuat olisivat voineet opettaa varovaisuutta mahtavimmallekin haikalalle, aina pieniin, mustiin, kukkaromaisiin ja tuskin kämmentä suurempiin kaloihin, jotka olivat paljasta leukaa ja vatsaa, mutta ilman riittävää evävoimaa reväistäkseen irti ne mehukkaat palat, joihin olivat raatelevat hampaansa upottaneet. Tämän suuren rakennuksen hitaasti ja ympäri käännellen painuessa — sitä hitaammin, kuta enemmän paine lisääntyi — pienemmät eläinmuodot pysyttelivät, mikäli mahdollista, rungon sisäpuolella, jott'eivät joutuisi suurempien ja ahnaampien pitovieraitten tielle. Mutta olivatpa ne luurangon ulko- tai sisäpuolella, kaikkialla pidot olivat herkeämätöntä ja säälimätöntä sotaa, pitovieraitten yleisellä ja vilpittömällä puolueettomuudella nieleskellessä toisiaankin.
Samalla kun luuranko kiehuvine hehkuineen oli asettunut merililjain sekaan, alkoi siihen tunkemalla tulla, mitä pohjalla oli ryömijätä virstan piirissä rapuja, äyriäisiä ja meritähtiä, enimmäkseen silmättömiä eläimiä, joilla kaikilla oli pitkät ihmeteltävän herkät tuntolonkerot — kaikki osansa saamaan. Jättiläisen ruho kerrassaan kiehui valoa ja taistelua. Tunnin kuluttua luut olivat niin paljaiksi nokitut, ettei niissä ollut mitään muille kuin noille pienen pienille olennoille, joilla oli päässä porat niillä kaivautuakseen itse kovan luun sisään sen mehuja imemään. Vähitellen mässääjät sitten katosivat pitopaikasta, mikä itse ahtamalla täynnään, mikä lisätäkseen suurempien toveriensa mahantäyttä; ja valot alkoivat hälvetä luurangon jykevistä kaarevista kylkiluista ja monionteloisesta kallosta.
Onkimiehestä, jonka väijytys oli ehkä viidenkymmenen jalan päässä merililja-yhteiskunnasta, eivät asiat tällä ajalla ensinkään menestyneet, niin kuin olisi pitänyt. Olisi ollut vastoin kaikkia sen menetelmiä nousta pois liejusta ja räpylöidä sinne yleiseen rynnistykseen. Mutta mitään muutakaan se ei voinut tehdä kuin ripustaa paikoilleen häälyvän violetin lamppunsa ja koettaa viekotella tyytymättömiä kuokkureita syömingeistä pois. Muutamia vähäpätöisiä pikkukaloja se tällä tavalla saikin pyydystetyksi, ei kuitenkaan sen enempää, kuin että ruokahalu vain yltyi. Kiihkossaan se päästi kamaliin hunnutettuihin silmiinsä vähän kalpeata kiiltoa, niiden mulkoillessa joka suunnalle saalista vaanien, ja violetti valosyötti aivan hyppeli ylös ja alas miellyttely-yrityksissään.
Yht'äkkiä nämä kimaltelevat silmät kuitenkin keksivät jotain, joka sai niiden valon paikalla himmenemään ja violetin liekkosen sammumaan kuin kynttilän hatun päälle paiskaten. Salavihkaa sivuttain siirtyen onkija itse kaivautui syvemmälle lietteeseen. Se oli nähnyt pitkän, kalvakkaan valkoisen, kiemurtelevan tuntolonkeron — nähnyt jos kuinka monta syltä — liukuvan luurangon kylkiluita myöten. Sen perässä tuli useita muita, kaikki yhtä uteliaita. Mutta onkimies ei pysähtynyt niitä katselemaan. Sen piti vain saada päälleen liejua niin paljon kuin suinkin, vieläpä silmäinkin päälle, siksi aikaa kun nuo jättiläiskäärmeen näköiset tuntolonkerot tutkistelivat lähiseutua.
Oli sattunut niin, että muuan niistä suunnattomista valkoisista tursaista, joita asui sadoittain somasti viettävällä kaltaalla muutaman virstan päässä, oli harhaillut tavanmukaisia rajojaan kauemmaksi, luultavasti oli joku potovalas-joukko hyökkäyksellään ajanut sen liikkeelle ja säikäyttänyt sen vaellukselle. Sen laajat, kaikkikeksivät silmät olivat huomanneet raadon valoisan pohjaan vaipumisen, ja se oli lähtenyt katsomaan, mitä oli tekeillä. Hitaasti se oli matkaa tehnyt, sillä tavallisesti se, paitsi erikoisen kiireellisissä tapauksissa, liikuttaa kömpelöä ruhoaan vetämällä sitä eteenpäin pohjaa pitkin, sen sijaan että takaperin uisi, kuten pintavesien pieni mustekala. Sen paikalle saapuessa ei pidoista sen vuoksi ollut mitään jäljellä tyydyttämään sen vimmattua ruokahalua.
Tämä valkoinen hidas vaeltaja ei suinkaan ollut hirmuisen sukunsa suurimpia. Mutta siitä huolimatta ei sen nuotanperämäinen ruumis, litteine päineen ja papukaijannokkineen, paljoa puuttunut neljästäkymmenestä jalasta, ja kymmenen kiemurtelevaa tuntolonkeroa, kukin miehen reiden vahvuinen, jotka yhdessä kimpussa erosivat päästä kuin lehdet porkkanan päästä, lisäsivät sen pituutta vielä parikymmentä jalkaa. Tuntolonkerot, joiden alapuolet olivat voimakkailla imulavoilla aseistetut, olivat varsinkin pään puolesta tuntehikkaat kuin herkkä sormi; ja ne olivat kaikki taukoamatta liikkeessä, hiipivässä, urkkivassa, kiertelevässä liikkeessä kuin joukko vaaleita nälkäisiä käärmeitä. Mutta silmät ne olivat koko tämän sanoin kuvaamattoman hirviön kaikkein perusteellisimmin yöpainajaismaiset elimet. Kaksi mahdottoman suurta pikimustaa ulospullistuvaa koverolinssiä, jotka olivat niin korkeat, että yläreunat melkein sattuivat yhteen päälaella. Ilman vähintäkään luomen merkkiä, tuiki liikkumattomina ja mittaamattoman häjynilkisinä ne näyttivät siltä, kuin ei mikään olisi voinut pysyä salassa niiden kamalalta katseelta.
Nämä aavemaiset tuntolonkerot hapuilivat ylt'yleensä jättiläisluurangon paljaita luita, poimien pois jokaisen piskuisen olennon, joka vielä siellä ahersi, ja pistäen mitättömän saaliin kauheaan kitkuvaan nokkaan. Pelättävän varmasti ja nopeaan ne iskivät kiinni muutamiin kaloihin, jotka varomattomuudessaan olivat paikalla viivytelleet; muutamia rapuja ja äyriäisiä, jotka yrittivät piiloutua merililjain ruhjottujen jäännösten keskelle, ne nappasivat kiinni ja pistivät samaan papukaijan nokkaan. Mutta moinen vähäinen riista vain kiihotti nälkää. Kalpea hirviö raivoissaan kohotti itsensä aivan luurangon päälle, kyykki siellä lyhyen rupeaman, kopeloiden joka kolkan, sitten kömpelösti pudotti itsensä toiselle puolelle. Sen kaikki keksivä katse oli tuossa läheisessä paadessa huomannut jotain tavatonta. Paikalla kaksi kiemurtelevaa tuntolonkeroa lähti matkaan tutkimuksille. Ja paikalla ne kävivät kiinni otteella, joka puraisi syvältä piileskelijän nahkeaan lihaan.
Kun onkimies näin huomasi itsensä keksityksi ja tiesi paon toivottomaksi, niin ei se suinkaan hätääntynyt saamattomaksi, vaan kiehahti epätoivon vimmaan. Se oli julmaa tappelijasukua. Sen silmistä puhkesivat viheriäiset liekit ja luolamaiset leuat näykkivät hurjasti. Niiden leukain väli ei ollut paljoa alle kahden jalan, kun sen suu oli ammollaan. Ne kävivät kiinni semmoiseen kohtaan, jolta tuntolonkero oli neljää tai viittä tuumaa vahva, ja leikkasivat sen vaivatta poikki, vaikka se olikin sitkeä. Mutta samassa sen ruumiiseen kävi kiinni neljä muuta lonkeroa — ja sillä tavalla, että vaikka se olisi kuinka temponut, hyppinyt ja haukkonut, niin sen oli aivan mahdotonta enää vahingoittaa kiinniottajaansa. Ei sukkelaan, mutta säälimättä se sitten kohotettiin ylös pesästään ja kiskottiin tuntolonkeroiden kiehuvaan rykelmään. Suuret mustat silmät tuijottivat siihen ilmeettömästi. Papukaijan nokka aukeni ammolleen, ja onkimies, pää edellä sen sisään tungettuna, nielaistiin yhdellä pitkällä tukehuttavalla kulauksella.
Tyytyen toistaiseksi tähän sangen vankkaan ateriaan valkoinen hirviö nojasi suojattoman selkänsä valaan luurankoa vastaan, osaksi sen sisäänkin käyden. Kiertäen tuntolonkeronsa huolettomasti kääröön eteensä se näytti vaipuvan uneen silmät auki. Kun kaikki oli jälleen tyyntynyt, niin kiiltomatoryhmät sytyttivät uudelleen valonsa, samoin kuin ryömivät, ruusunpunaiset ja viheriäiset tähdetkin ja kaikki nuo syöksyvät, lomittain suihkivat, puoleksi näkymättömät virvatuletkin, jotka vetelivät fosforivaloaan läpi raskaan veden. Kaunis kaivomainen ja herkkä violetti liekkonen se vain ei enää nyökytellyt eikä vietellyt ketään ankkuripaatensa päällä viittäsataa syltä syvissä pohjavesissä.