I.
Järyllä ja möryllä ja läähättävällä röhkäyksellä lotiseva juna sai pysähtyneeksi Tin Kettlen tyhjälle takalistoasemalle, joka oli täynnään lumikinoksia.
Siitä ei jäänyt Tin Kettleen ainoatakaan matkustajaa paitsi Melissa Eliot — hoikka vaaleahiuksinen, orvokkisilmäinen impi, päässään tummansininen tupsullinen skotlantilainen villalakki, varma pieni leuka pitkäkarvaiseen harmaaseen kaularöyhelöön uponneena ja molemmat kädet täynnään laukkuja ja paketteja. Hän viivytteli jäisillä vaununportailla, kunnes kaksi nuorukaista, jotka olivat häntä innokkaasti etsineet vaunun toisesta päästä, hyökkäsi esiin ja auttoi häntä alas astumaan. Kumpikin oli pyrkinyt toisensa edelle, päästäkseen tästä etuoikeudesta yksin osalliseksi, mutta Melissa oli käännellyt niin taitavasti, että kumpikin sai juuri toisen hänen kyynärpäistään tukeakseen ja samalla runsaan osansa hänen sälyistään. Neitosen ruskea arkku jarrumiehen työntämänä putosi asemasillalle puolueettomalla jysähdyksellä. Junankuljettaja huusi "kaikki vaunuun", vaikka hän itse ilmeisesti olikin ainoa kehotusta noudattamaan. Ja verkalleen, kitisevin pyörin ja mustan savun mahtavin pöllähdyksin (koska Tin Kettlen kohdalla oli tuima ylämäki) tuhruinen juna meni matkoihinsa. Asema — ja asemapäällikkö — näyttivät kaihomielin katsovan sen jälkeen; sillä vain yksi juna kumpaankin suuntaan oli Tin Kettlen osalle tullut; eikä asemalta nähnyt mitään muuta kuin suoria hiiltyneitä kelopuita, joita kohosi lumesta sieltä ja täältä, ja näiden takaa kuusimetsän repaleista reunaa ja kiiltävien kiskojen kapeat metalliviivat, jotka johtivat erämaan halki etäiseen hyörivään maailmaan. Tin Kettle itse, pieni kyläraakilo sahoineen, oli melkein mailin päässä asemalta alhaalla jokilaaksossa, kätkössä mainitun repaleisen kuusimetsän takana.
Vaikka matkustajia oli vain yksi, oli asemasillan ääreen ajettu kahdet ajoneuvot. Walter Bird oli tullut kiiltävällä ruskealla tammallaan, joka oli upein valjain asetettu kevyen keikari-reen eteen. Jimmy Wright taas oli tullut toisella isolla harmaalla parihevosellaan, joka oli valjastettu matalan vankan maalaisen laitareen eteen. Molemmat nuorukaiset olivat koko viime viikon käyneet jokaisella tulevalla junalla, he kun tiesivät Melissan varmaan palaavan jouluksi kotiin eikä kumpikaan uskaltanut luovuttaa vähintäkään etua toiselle.
Poikamaisen ylpeänä ajoneuvojensa upeammuudesta Walter, kohottaen pakettiosuuttaan korkealle kuin voitonmerkkiä, koetti saada Melissan paikalla oman rekensä luo.
"Tule katsomaan minun uutta kilparekeäni, Melissy!" hän houkutteli yksinkertaisen valtioviisaasti. "Se on jo ollut minulla kuukauden päivät, mutta ei ainoakaan tyttö ole siihen vielä päässyt. Olen pitänyt sitä, jotta sinä saisit sen uusia!"
Jimmy Wrightin terävät syvät harmaat silmät olivat tasaisten kulmainsa alla kirkastuneet voitonriemusta, kun hän näki vankan ruskean matka-arkun, joka majesteettisessa yksinäisyydessä seisoi asemasillalla. Hän oli tuntenut tuskastuttavaa epäilystä kilpailijansa hemaisevan pikkureen vuoksi. Mutta hänen käytännöllinen silmänsä oli paikalla huomannut, että se reki oli liian pieni, jotta arkku olisi siihen mahtunut. Jättäen Melissan käden napisematta hän lähti arkun luo ja heilautti sen laitarekeensä keveästi, kuin olisi se ollut nauhakotelo. Hänessä askarteli semmoinen viekas epäluulo, ettei naista ole helppo saada eroamaan matkatavaroistaan.
"Minä ajattelin, että tietysti sinulla on arkkukin, Melissy", hän sanoi tyynesti, "ja sen vuoksi otin laitareen, enkä vanhaa kirkkorekeä. Minä toivon, että kyllä kai sinä nyt suostut laitareessäkin ajamaan, kun olet ollut niin kauan Frederictonissa."
Melissa katsoi epäröiden toisen odottavan kasvoista toiseen. Hänen avoimissa sinisilmissään ei näkynyt muuta kuin ystävällisyyttä ja jonkinlaista tyttömäistä mielihyvää tämän mairittelevan tilanteen johdosta.
"Se on kovin ystävällisesti tehty, että molemmat olette tulleet minua hakemaan!" hän sitten huudahti, "ja minä todellakin haluaisin, että voisin ajaa kummankin kanssa samalla kertaa. Ja jos minä olisin sirkuksessa kasvanut, niin ehkä voisinkin." Hän nauroi hempeästi ja väänteli molempia valkotumppuisia käsiään teeskennellyllä epätoivolla.
"Jim sai arkun!" intti Bird. "Hän on saanut osansa. Tule sinä minun kanssani!"
Jim Wrightin leuka työntyi itsepintaisesti eteenpäin moisesta ehdotuksesta, mutta kun hän oli harvapuheinen mies, niin ei hänellä ollut vastausta valmiina. Niin harras oli hänen halunsa anastaa ja kääriä ja viedä matkassaan tämä solakka, tuskaa tuottava olento, joka oli hänen edessään, että hän oli vielä tavallista harvapuheisempi. Mutta hänen vaikenemisensa oli hänelle enemmän eduksi kuin sanat, sillä sen kautta Melissasta paikalla tuli hänen liittolaisensa.
"Walter", hän huudahti, "jos se on sinun mielestäsi tasajako, niin varmaan Jim antaa sinulle arkun ja ottaa minut! Kuka olisi luullut, että vanhaa ruskeata arkkua, oli siinä mitä tahansa, koskaan pidettäisiin kohtuullisena tasajakona minun rinnallani!"
Bird näytti nolatulta; ja hänen vielä suuremmaksi surukseen Jimmy keksi juuri ne sanat, jotka siihen piti sanoa — ne sanat, jotka hänen olisi pitänyt sanoa.
"Mutta se ei ole vain arkku, Melissy", hän sanoi. "Se on sinun arkkusi. Ja siinä on se suunnaton erotus."
Melissa loi häneen nauravan, hyväksyvän katseen. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä heltyi, kun hän näki alakuloisuuden Walterin tavallisesti niin vilkkaissa ja itseensäluottavissa kasvoissa.
"Yksi tie on tästä pulasta", hän sanoi päättäväisesti, "ja ellei jompikumpi teistä siihen suostu, niin sitten lähden toisen keralla. Jos molemmat suostutte siihen, niin minä ajan toisen puolen tiestä toisen ja toisen toisen kanssa. Ja minä tulen ensin sinun kanssasi, Walter!" hän hätäisesti lisäsi, huomatessaan Birdin, joka oli vähän hemmoteltu, aikovan väittää vastaan. Siitä itsekään selvillä olematta hän sisimmässä mielessään luotti Jim Wrightin tasaiseen mielenlaatuun ja naisten tapaan oli taipuvainen panemaan hänet kovemmalle koetukselle.
"Se on oikein, Melissy! Sinä olet aina harrastanut oikeutta!" myönsi Jim sydämellisesti. "Minä ajan perässä Boylen tienhaaraan saakka, ja sitten tulet minun laitarekeeni. Boylen tienhaara on juuri aseman ja postitalon puolivälissä."
Bird jo tukki hyvin varustetun rekensä peittoja Melissan jalkojen ympäri.
"Ruskea tamma on aina silloin tällöin vähän kovasuinen", hän huomautti olkansa yli. "Kun se tietää, että nyt mennään kotia, niin ei sitä ole helppo saada pysähtymään Boylen tienhaarassa, Jimmy."
Melissan nuori valkoinen otsa rypistyi melkein huomattavasti. Jim
Wright oli sanonut totuuden sanoessaan, että hän aina harrasti oikeutta.
"Minä vaihdan rekeä Boylen tienhaarassa, Jim", hän sanoi päättävästi. Ja Bird älysi, että hän tulisi sen tekemään, seisahtuipa ruskea tamma tai ei. Hän myöntyi sen enempää vastaan inttämättä.
"No niin, saanhan minä sen pysähtymään", hän huudahti rauhottavasti, "ajattelipa se vaikka kuinka kaurojaan. Minä vain sanoin saadakseni Jimmyn vastaan väittämään."
"Tietysti, Walter, tiesinhän minä sen", myönsi Melissa semmoisella äänellä, että se sai Walterin ajattelemaan, että Melissa kuitenkin oli ainoa tyttö, joka todella ymmärsi häntä. Voitonriemulla hän kohotti ohjakset ja ruskea tamma lähti menemään kyytiä, joka näytti kylläkin puolustavan sitä, mitä hän oli vast'ikään siitä sanonut. Sitten hän muisti, kuinka lyhyt matka oli Boylen tienhaaraan ja äkkiä hillitsi sen. Tamma kaikesta menovillistään huolimatta totteli kylläkin mielellään, sillä keli oli sangen raskasta. Jim Wrightin iso harmaa tulla hölkytti aivan kannaksilla. Ja asemapäällikkö, joka kuivakiskoisesti irvistäen oli katsellut tätä kometiaa, viittoi puolueettomat jäähyväisensä kuumaksi lämmitetyn, pienen virastohuoneensa ovelta.
Walter ensin oli ylpeä siitä, että oli saanut Melissan ensiksi. Mutta sitten hänelle äkkiä välähti mieleen, että kilpailijahan se nyt saisikin kunnian ajaa saaliin kylään, jota vastoin hän, perässä tyhjällä reellä tullen, koko maailman silmissä näyttäisi rukkaset saaneelta. Hänen naamansa kävi niin pitkäksi, että Melissan hellään sydämeen koski ja hän rupesi häntä kohtaan niin hyväksi, että takana laitareessään ajavan Jiminkin naama synkistyi. Tilanne tosiaan oli niin vaikea, että olisi pitänyt olla Melissaa paljon viekkaampi tyttö, joka olisi sitä täydellä menestyksellä käsitellyt. Vähitellen hänen omakin hyvä tuulensa alkoi masentua näiden ristiriitaisten tunteitten vuoksi, joitten välissä hän oli. Hän alkoi tuntea, että jalkoja vilutti, ja että ilman tuima pakkanen nipisteli hänen sormiaan. Kun sitten Boylen tienhaara alkoi näkyä, niin häntä halutti suuttua kummallekin kavaljeerilleen. Hän oli sitä enemmän pahoillaan, kun hän tiesi parhaan kykynsä mukaan koettaneensa olla tasapuolinen kumpaakin kohtaan. Ja kun asianlaita kerran oli niin, niin ei heillä hänen mielestään ollut oikeutta tuottaa hänelle ikävyyksiä.
Bird oli hillinnyt ruskean tammansa kulkemaan hiljaa kuin etana — mutta tienhaara kuitenkin lopulta saavutettiin.
"Tässä sitä nyt ollaan!" sanoi Melissa hieman terävästi. Ja Bird tottelevaisena, vaikka vastahakoisesti, hillitsi hevosensa. Vaikka lunta oli vahvalta tien kahden puolen, niin Jim paikalla pakotti ison hevosensa kahlaamaan kinoksien läpi ja ajoi laitarekensä kilpareen viereen, niin ettei Melissan tarvinnut muuta kuin astua siihen.
"Parempi kun annat loputkin sälyt tänne, Walter", arveli Wright hieman ynseästi.
Birdin naama punastui harmista, mutta ennenkuin hän ennätti vastata, huudahti Melissa:
"Eihän toki, ellei hän itse tahdo. Tietysti ajamme edelleenkin yhdessä!"
Hieman lohdutettuna tästä nopeasta välityksestä Bird kallistui istuimeltaan, auttaakseen peittämään Melissaa laitarekeen.
"Ja minne sitä ajetaan?" hän kysyi. "Arvatenkin menet majataloon, sillä posti ei lähde teille päin ennenkuin huomisiltana."
"Ei", sanoi Melissa, "en minä lähde majataloon. Ole hyvä, Jim, ja aja minut suoraan Parkerille. Häneltä minä saan kyydin. Tunnen hänen kaikki kolme hevostaan ja ne tuntevat minut, ja hänen vanha punainen laitarekensä kestää vaikka minkälaisella kelillä. Vai te luulette minun jäävän Tin Kettleen kokonaiseksi vuorokaudeksi, kun kotiin ei ole kuin kaksikymmentä mailia ja huomenna on jouluaatto! Tähden County Bineen paikalla, kun olen saanut vähän syödä. Keli on raskas, enkä saa hukata vähääkään aikaa."
Jim Wright oli juuri alkanut hoputtaa hevostaan, "annas luistaa, Bill". Mutta kun Melissan aikeet tulivat ilmi, niin hän antoi ohjasten vaipua ja loi Birdiin hätääntyneen katseen. Ymmärtämyksen katseita vaihdettiin näiden molempien nuorten miesten välillä, ja hetkiseksi heistä tuli liittolaiset.
"Eihän nyt mitenkään!" huudahti Walter Bird, onneksi ajoissa muistaen, ettei Melissa hyväksynyt kiroamista, muutoin hän olisi toisenlaisilla voimasanoilla antanut pontta mielipiteelleen. "Ei mitenkään, Melissy, et saa ajatellakaan, että koettaisit nyt päästä County Linelle. Se ei tule kysymykseenkään. Sinun täytyy odottaa postia!" Walter oli kauppaliikkeessään kiinni, niin että hän ei mitenkään voinut lähteä. Ja hän vapisi sitä, että Melissa ehkä suostuisi lähtemään Jimin keralla.
"Walter on oikeassa", ilmotti Jim painavasti. "County Binen väliä ei ole ainoakaan reki kulkenut sitten viime lumisateen, ja sen jälkeen on pyryttänyt melko lailla. Postilla itselläänkin on huomenna täysi työ, ennenkuin läpi pääsee. Eikä se ole semmoinen matka, että sinun kaltaisesi tytön missään tapauksessa sopii sitä yksin ajaa."
"Tepä alatte käydä tuhmiksi, kumpikin!" sanoi Melissa terävästi. "Ikään kuin en minä jo olisi sitä tehnyt, satoja kertoja." Hän heilautti kaunista pientä päätään uhmaten, ikävystyneenä kumpaankin heistä ja tuntien, että vaikk'ei siinä ollut ketään muuta näkemässä eikä kuulemassa, niin epäilemättä tämä näytti sangen hassulta, istua siten kahdessa re'essä rinnakkain kinoksissa, väittelemässä hänen yksityisistä asioistaan. "En minä luule, että pidettäisiin tämmöistä melua, jos — jos esimerkiksi Tilly Smithers haluaisi tänä iltapäivänä lähteä County Binelle tervehtimään isäänsä ja äitiänsä ja sairasta pikku siskoaan." Walter Bird nauroi halventavasti. "Tilly Smithers!" hän huudahti. "Josta sanovat, että hänellä pitää joka kerta olla uusi peili, kun hän itseään sen edessä kääntelee."
Melissa tuijotti häneen kylmästi tämän karkean puheen vuoksi.
"Onko se muka syy, miks'ei häntä pitäisi auttaa ja huoltaa?" hän kysyi.
"Tilly Smithers kykenee sangen hyvin itsestään huolta pitämään", huomautti Jim kuivasti.
"Ja niin teen minäkin", sanoi Melissa, purren päättävästi yhteen pienet valkoiset hampaansa. "Te olette, pojat, kumpikin olleet mahdottoman kiltit ja huolta pitävät, kun tällä tavalla olette tulleet minua vastaan. Mutta te ette saa, ette kumpainenkaan, yrittää minulle sanoa, mitä minun tulee tehdä, mitä ei. Minun aikomukseni ovat aivan varmat. Ja nyt, ole hyvä ja aja suoraa päätä Parkerille, Jim. Minua alkaa viluttaa tässä istuessani."
"Hyvä", sanoi Jim, "jos sinä olet niin lujasti päättänyt, ettet postia odota, niin kyydin minä sinua itse, Melissy. Minä melkein luulen, että minun vanha harmaani vetää sinut semmoisten kinosten läpi, joista ei ainoakaan Parkerin hevosista kunnolla suoriutuisi."
"Minähän sanoin, että minä lähden yksin!" tenäsi Melissa vastaan, sillä keskustelu alkoi hieman käydä hänen hermoillensa. Sitten hän epäröi ja katui epäkohteliaisuuttaan. "Anna minulle anteeksi, Jim", hän jatkoi. "En minä aikonut sanoa niin häjysti. Sinä olet niin sanomattoman ystävällinen, kun tahdot tulla minua saattamaan koko tuon pitkän matkan. Ja minulle olisi hauskaa, jos saisin sinut seurakseni. Mutta minä en voi antaa sinun tulla. Se totta puhuen näyttäisi äidistä ja isästä niin tuhmalta, he kun tietävät, että minä olen kulkenut saman tien niin usein yksin, talvella ja kesällä. He ajattelisivat, että kaupunki varmaan on tehnyt minusta toisen tytön, taikka että minä olen unohtanut, että olen takaliston tyttö ja olen käynyt ylpeäksi. Ja taas senkin vuoksi, että jos tulisit kanssani niin kauaksi, niin he eivät voisi antaa sinun palata takaisin. Heidän täytyisi pakottaa sinut jäämään. Ja nyt kun on jouluaika, Jim!" hän lisäsi melkein rukoilevalla äänellä, ikään kuin pyytäen, ettei hän väärin käsittäisi eikä loukkaantuisi. "Minä olen ollut lähes kuusi kuukautta poissa kotoa. Ja näetkös, minä tahtoisin nyt saada pitää heidät aivan ominani."
Jimin parkittu ruskea leuka oli Melissan puhuessa tehnyt auringonpaisteessa virttyneiden, oljenkarvaisten viiksien alla yhä itsepintaisemmin tenää, mutta Melissan viimeiset sanat saivat sen heltymään. Hänen vankassa rinnassaan oli sydän, joka oli herkkätuntoinen ja nopea käsittämään. Ja hän ymmärsi tämän halun sitä paremmin, kun hän itse himoitsi saada hänet kokonaan itseään varten. Hän oikopäätä myöntyi, vaikka jäikin aivokopan takasoppeen joku vastalause, jonka hän kuitenkin visusti salasi neitoselta.
"Näyttää siltä, että meidän täytyy laskea sinut menemään, Melissy", hän nauroi. "Ainahan sinut on tiedetty, että sinulla pitää olla oma pääsi."
"Vai niin", huudahti Bird, sekä huolissaan ajatellessaan, että Melissa perältäkin tekisi matkan yksin, että riemuissaan siitä, kun Jim Wrightiä ei huolittu saattajaksi. "Sen minä vain tiedän, että jos minä olisin vapaa, niin minä en niin vähällä myöntyisi, Jim. Se ei käy laatuun, että hän lähtee yksin. Minä tässä tuumaan, että minä heitän joulukauppani hiiteen ja lähden itse hänen kanssaan."
Melissa oli juuri kääntymäisillään antamaan hänelle terävän vastauksen, mutta malttoi mielensä.
"Tiedänhän minä, että sinä jättäisit kauppasi, Walter", hän sanoi lauhkeasti, "jos minä todella soisin, että sen tekisit. Mutta minä en milloinkaan, millään ehdolla, antaisi sinun jättää vanhaa äitiäsi jouluaattona. No niin, älkäämme siitä enää turhaan puhuko. Te tiedätte, ettei Fredericton ole minussa muuttanut vähääkään muuta kuin vaatteeni. Minä olen sama takaliston tyttö, kuin olen aina ollut."