II.
Vähän ennen kello yhtä Melissa iltapäivällä lähti Tin Kettlestä matkaan vanhalla punaisella laitareellä ja Parkerin raudikolla. Sää oli kitisevän kylmää, mutta muutoin selkeätä ja vakaantunutta; ja vaikka jokainen oli häntä varottanut, että tiet olivat ummessa ja nietoksia täynnään, niin ei impi ollut milläänkään. Hän tiesi kuun nousevan heti auringonlaskun jälkeen, joten ei siis pimeyskään sotkisi matkaa. Eikä hän välittänyt siitä, kuinka myöhä olisi hänen perille saapuessaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli saapua. Laitareen pohjalle oli ladottu vaatteihin hyvin käärittyjä kuumia tiiliä pitämään hänen jalkojaan lämpöisinä, ja kaupunkilaiskenkänsä hän oli vaihtanut kotokutoisiin villasukkiin ja pehmeihin hirvennahkaisiin mokkasineihin, jotka olivat lienteät kuin hansikkaat. Kun hänellä oli kaksi rekipeittoa ja paksuvuorinen karhunnahka, niin ei hänen tosiaankaan tarvinnut pelätä pakkasta, ja kirkas nuori veri kiersi lämpöisenä ja luottavana hänen suonissaan. Hänen arkussaan ja mytyissään oli monta hauskaa esinettä isälle ja äidille ja sairaalle pikku siskolle, Megille, joka oli ollut toista, vuotta vuoteen omana. Hän odotti malttamattomalla innolla, kuinka Megin väsyneet harmaat silmät taas kerran säihkyisivät ja laihtuneet pienet kasvot mielenkiinnosta kirkastuisivat hänen myttyjen siteitä avatessaan. Melissa oli sitonut jokaisen esineen erikseen ja lujaan, ja mielenkiihkoa pidentääkseen hän tuumaili ankarasti kieltää saksien käyttämisen. Tämmöisten suloisten kotoajatusten lumoissa ensimäiset viisi mailia Melissan mielestä kuluivat sangen sukkelaan, vaikka keli oli niin raskasta, että ne lyhyestä talvisesta iltapäivästä kuluttivat puolentoista tuntia. Siihen saakka oli ollut jotain jäljen tapaista, sillä milloin yhtäältä, milloin toisaalta oli joltain sivutieltä tullut matkareki tai halkokuorma. Mutta sillä kohdalla, missä tie kulki Fordin puron poikki, viiden mailin päässä kylästä, kaikki nämä jäljet katosivat. Tie juoksi aukaisemattomana kahden puoleksi lumeen hautaantuneen aidan välissä, pinta sileänä ja tasaisena, paitsi missä lumi oli tuiskinut kiperiksi kinoksiksi ja aaltomaisiksi pöykyiksi. Melissan täytyi luopua unelmistaan ja ajaa valppaalla huolella, milloin löysäten kärsivällisen raudikon ohjaksia, milloin lujasti tiukaten niitä, kun se kompuroi pöykyn läpi, jota ei voinut välttää. Hänen silmänsä olivat lumentietoiset, ja ajaen toisinaan hautaantuneiden jälkien oikeata puolta, toisinaan taas kaukaa vasemman käden kautta, hän saattoi välttää ne molemmat vaarat, joita tässä oli pelättävä — kaatumisen ja kinokseen juuttumisen. Mutta matkan edistyminen oli niin hidasta, niin työlästä, että hän alkoi kiitellä itseään, kun oli mukaansa ottanut kimpun voileipiä. Selvästikin olisi jo sangen myöhä yö, ennenkuin hän pääsisi County Linelle.
Melissa oli taitava ajamaan ja tiesi, kuinka hevosen voimia oli säästettävä. Aika ajoittain hän pysäytti ja antoi uskollisen eläimen puhaltaa. Kerran, hevosen kovin hiestyessä, hän nousi reestä, peitti hevosen ja antoi sen levätä hyvinkin kymmenen minuuttia. Matka osottautui paljon vaikeammaksi, kuin hän oli odottanut, siitä ei epäilystä. Mutta sen sijaan että olisi tästä hämmästynyt, hänen luja nuori luontonsa siitä sai aihetta iloiseen innostukseen.
Lyhyen talvisen iltahämärän virittäessä sanomattoman kylmiä lavendeli-, pihka- ja violettivärejään äänettömien erämaitten latvoille, Melissa huomasi ihmisolennon, joka kaaloi kinoksien läpi kaukana hänen edellään. Se oli mies — ja mies melkein nääntymäisillään, kuten hän sukkelaan huomasi. Hän oli ilmeisestikin tullut tielle siltä kapealta poikittaiselta jäljeltä, jonka poikki hän juuri ajoi. Aivan niin, siinä olivat hänen jälkensä. Uupumus selvästi näkyi hartiain kohoamisesta ja laskemisesta hänen eteenpäin ponnistellessaan; ja Melissa jo samassa sääli häntä, itseään ajattelematta. Mies ei merkilläkään osottanut huomaavansa tulijaa, ennenkuin tämä oli aivan hänen kohdallaan. Melissa silloin hänelle huudahti:
"Tulkaa rekeen, hyvä herra, niin saatte vapaakyydin. Näen, että olette hirveän uupunut."
Äänen kuullessaan mies käänsi päätään. Ja sen pään nähdessään Melissa tunsi ahdistavan pelon kouristavan sydäntään. Siinä oli jotain kamalaa — jotain, jota hän ei käsittänyt — siinä katseessa, jonka mies häneen leimautti. Mutta Melissan rohkeus oli puhdasta kultaa, ja hän pakotti itsensä huomaamaan vain sen, että nuo kasvot olivat riutuneet ja vakoillut, silmät uupumuksesta syvälle kuoppiinsa vaipuneet. Mies ei vastannut mitään, horjahti vain sisään, tarttui epätoivoisella kouristuksella laitareen laitaan ja puoleksi veti itsensä, puoleksi kaatui sen sisään. Istuimelle pääsemättä hän romahti reen pohjalle muodottomaksi kasaksi Melissan jalkojen viereen. Melissa pisteli peittojen kulmaa hänen ympärilleen, ikään kuin hän olisi ollut lapsi, ja ajoi edelleen huolestuneena, vaikka turvallisena siinä tiedossa, ettei hän olisi voinut toisin menetellä.
Ehkä puolen tunnin kuluttua, kuuvalon alkaessa luoda pitkiä mustia varjoja valkoisen tien poikki, mies äkkiä kohottautui istuimelle Melissan viereen ja pyyhkäisi takkuiset hiuskimput silmiltään ja otsaltaan. Ensin hän kurkisteli ympärilleen ja kauas eteenpäin, ikään kuin etsien jotain maamerkkiä, eikä piitannut Melissasta enempää kuin puukuvasta. Lopulta hän kääntyi neitosen puoleen niin äkkiä, että tämän sydän hätkähti, ja kysyi käheästi:
"Onko teillä mitään väkeviä?"
Melissa ei hetkeen aikaan vastannut, peläten, ettei hänen äänensä olisi aivan vakava. Sitten hän sanoi ystävällisesti:
"Niin kyllä, minunhan olisi pitänyt tarjota teille jotain, te kun olette niin kamalan väsynyt. Ei, väkeviä minulla ei ole — eivät naiset niitä tavallisesti kuljeta mukanaan!" Ja hän naurahti herttaisesti. "Mutta minulla on pullo kahvia, joka ainakin oli kuumaa, ja muutamia hyviä isoja voileipiä."
Kun hän veti eväskoppansa esiin peittojen alta, niin mies ahnaasti tarttui pulloon, joi sen sisällyksen viimeiseen pisaraan ja heitti sen pois. Sitten hän hyökkäsi voileipäin kimppuun kuin susi.
Jonkinlainen harmin tunne kannusti Melissan rohkeutta.
"Eiköhän teidän olisi paras jättää tuosta vähän minullekin!" hän sanoi ankarasti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme, ja on sangen mahdollista, että minulle itsellenikin tulee nälkä. Teidän olisi parasta hillitä itsenne ja käyttäytyä siivosti."
Maankulkuri lakkasi hetkeksi syömästä ja mulkoili häneen vihaisesti. Impi tunsi hänen katseensa, mutta oli kiinnittävinään koko huomionsa hevosen ohjaamiseen vaikean kinoksen läpi. Mies sitten taas alkoi jatkaa ateriaansa, hitaammin syöden, kunnes oli jäljellä vain kolme voileipää. Sitten hän kietoi nämä huolellisesti paperiin ja pisti mytyn omaan taskuunsa.
Melissa huomasi tämän tempun silmäpielestään, ja suuttumus syttyi kuumana hänen sydämessään. Hän aikoi juuri lausua jyrkän moitteen, kun jätkä äkkiä nojasi häneen ja vihaisesti mörähti, "sukkelammin sinun pitää ajaa!" ja sieppasi ohjakset. Melissa vaistomaisesti piti niistä kiinni koko voimallaan, joka ei suinkaan ollut halveksittava. Mutta yhdellä kädellä mahdottoman suurella luisella kädellä, kuin rautakouralla — mies väänsi Melissan molempia ranteita niin armottomasti, että tämän sormet itsestään aukenivat.
Melissa oli avannut suunsa huutoon, mutta hänen jäykkä tahtonsa ajoissa sai vallan. Sanaakaan sanomatta hän kätki kätensä karhunnahkan alle ja hieroi ranteitaan, sisu kiehuen. Hänen sydämensä oli vähällä pakahtua harmista, kun hän ajatteli, kuinka tämä hirviö hänen huolensa kautta oli saanut takaisin voimansa. Samalla hän pelkäsi kamalasti. Tilanteessa oli hirveä salaperäisyys, joka sai hänet tuntemaan vilua hamaan sydänjuuriinsa saakka. Mutta yhdestä ajatuksesta hän piti tiukasti kiinni ja se piti hänen hermojaan tasapainossa. Hän oli paljon käsitellyt eläimiä kaiken ikänsä, kunnes oli kaupunkiin lähtenyt, ja hän oli oppinut kaiken opin ydinkohdan, ettei saa koskaan näyttää pelkoaan — että pelon näyttäminen aina on käden anto onnettomuudelle. Sangen katkerasti hän soimasi itseään, kun ei sallinut Jim Wrightin saattaa itseään. Hänestä näytti, että ainoastaan Jim olisi kyennyt tästä pulasta suoriutumaan. Jimin keralla hän olisi tuntenut itsensä turvalliseksi.
Istuen selkä jäykkänä paikallaan hän tutki maankulkurin kasvoja ja oli piankin selvillä siitä, ettei hän ainakaan ollut mielipuolen kanssa tekemisissä. Ne olivat hurjat ja kamalat kasvot, raa'at kerrassaan, mutta niistä ei puuttunut älyä. Takaa-ajetun katkeruutta oli hänen syvistä kuopista tuijottavissa verisissä silmissään.
"Mitähän tuokin on tehnyt?" Melissa itsekseen ihmetteli. Ja sitten hänen vihansa kiehahti uudelleen, kun mies alkoi ruoskia hevosta, pakottaen kunnon eläimen vauhtiin, joka saisi sen uupuneena sortumaan seuraavaan kinospaikkaan.
"Te olette sekä tyhmä että raaka", impi sanoi halveksivan kylmästi. "Jos teillä on semmoinen kiire, niin ettekö sen vertaa ymmärrä, että säästätte hevosta. Tuolla tavalla ajaen hevosesta tulee loppu, ennenkuin olette mailinkaan ajanut. Sitten ovat asianne aivan samalla kannalla kuin puolen tuntia takaperin, kun minä teitä armahdin."
Maankulkuri mulkoili häntä, huulillaan vihapuhe, joka paljasti hänen pitkät likaiset ja väärät hampaansa.
Impi kohtasi hänen katseensa vakaasti, sillä raivo karkotti kokonaan hänen pelkonsa.
"Sinä et näy pahoin pelkäävän! Mutta pidä sinä suusi kiinni. On minulla kylliaksi asti ajattelemista ilman suunkin soittamista", hän komensi jyrkästi. Samalla hän älysi tytön moitteen oikeaksi ja lakkasi hevosta hoputtamasta. Ja kun hänen kiihtymyksensä vähän laimeni, niin hän tosiaan alkoi ajaa aivan yhtä taiten kuin Melissakin. Siitä että hän oli näin halukas hevosta säästämään, Melissa alkoi älytä, että hän aikoi kulkea kauas. "Hyvä", hän itsekseen ajatteli, pieniä valkoisia hampaitaan purren, "kun pääsemme semmoiseen paikkaan, että voin isälle kertoa, niin silloin saat kyytiä."
Parin mailin matkalla ei sitten puhuttu sanaakaan. Kuu oli nyt noussut korkealle hammasreunaisen kuusimetsän päälle, kumottaen terässinisenä ja kalman kylmänä maantien rikkomattomalle lumelle. He tulivat sitten erääseen kohtaan, jossa erosi toinen tie vasemmalle Amerikan rajalle, jonne oli matkaa parinkymmenen mailin vaiheille. Maankulkuri käänsi raudikon pään vasempaan.
"Seis!" huusi Melissa jyrkästi. "Minä matkustan County Linelle."
Maankulkuri nauroi. Ja se jäätävä tyly nauru lannisti Melissan rohkeuden tehokkaammin kuin mikään muu tämän häjyn seikkailun kuluessa.
"No minä kun olin aivan unohtaa sinut!" hän sanoi. "Niin, tietenkin sinä matkustat County Linelle. Minä menen rajan poikki Maineen ja niin kauas kuin minulle on terveellistä. Enkä minä tarvitse hameväkeä kanssani. Pois reestä ja sukkelaan! Minun aikani on kallista!" Ja hän alkoi nakella neidon matkatavaroita lumeen.
Melissan rohkeus vihdoinkin petti.
"Te ette saa tehdä sitä", hän valitti ja väänteli käsiään kauhuissaan. "Ja minä kun olin niin hyvä teille. Minä kuolen tässä. Palellun kuoliaaksi."
"Tästä ei ole enää kuin kuusi tai seitsemän mailia County Linelle", sanoi jätkä nostaen reestä Melissan arkun. "Kyllä sinä sen kuljet huomisaamuun. Sinä kohtelit minua nätisti, ja sen vuoksi saat pitää kaikki tavarasi."
Sitten jätkä, nähden Melissan yhä istuvan siinä epätoivoissaan, kääntyi hänen puoleensa julmistuneena ja työnsi kasvonsa melkein hänen kasvoihinsa kiinni.
"Ja sen vuoksi minä nyt lasken sinut menemään", hän kähisi, "hätyyttämään ihmiset, jotta he sitten osaavat minun jäljilleni! Sinä et ymmärrä, koska sinua onni potkaisee! Ulos nyt! Ennenkuin minä muutan mieltäni. Minä olen hullu, kun en nytistä sinua tähän paikkaan, niin ettet voisi koskaan usuttaa niitä perääni!"
Kauhusta kipeänä Melissa ponnahti taapäin hänen kamalista kasvoistaan, peitti toisella kädellä silmänsä ja hyppäsi vavisten reestä. Jätkä heitti karhunnahkan hänen jälkeensä ja ajoi pois.