I.
Se koira oli kaunis tanakkatekoinen roduton sekasikiö, mutta sekasikiö, jonka suonissa juoksi jaloa verta. Kuono ja korvat ja pääkallon ylimyksellinen kaarevuus osottivat, että sillä oli kauas ulottuvat esivanhemmat. Aaltoileva punakultainen karva ja hännän ja koipien ripsireunus olivat juonta, joka viittasi irlantilaiseen setteriin, kun taas kaarevat lyhyenlännät jalat ja rinnan ja olkain rotevuus julistivat bulldogin toisenluontoisia kykyjä. Kun veressä oli näin ristiriitaisia aineksia, niin ei luonnekaan ollut niitä varmimpia, se on helppo arvata; mutta hyvä äly pidätti sitä antautumasta vakaviin ikävyyksiin, ja uskollisuus ja rohkeus taas, samoin kuin huomiota herättävä ulkomuotokin, olivat saaneet maanviljelijän, joka sen omisti, antamaan sille paljon arvoa. Talonvartijana se oli kaikkien maankulkurien kauhistus, ja turhaan koetettuaan viekotella sitä suosiolliseksi taikka pettää sitä myrkytetyillä makupaloilla ne alkoivat hyvän matkan päästä kiertää sen likitienoita.
Mutta vaikka sillä olikin talonvartijan velvollisuudet, niin ei se suinkaan aina ollut paikallaan. Talon isäntä ei ollut viitsinyt opettaa sitä kotonaan pysymään. Se oli saanut kasvaa sattuman varassa, samoin kuin oli siitetty ja synnytettykin, ja itsenäisenä takametsän koirana se ei osannut aavistaakaan, että velvollisuus olisi vaatinut ainiaan kotipihoilla vetelehtimään. Ja lisäksi se irlantilaisen setterin veriosuus teki sen levottomaksi ja uteliaaksi. Sen mielihaluja oli kierrellä avoimilla mäkisillä ylämaan laitumilla, missä äreillä murmeleilla oli pesänsä, taikka tutkia laakson syviä metsiä seikkailuja etsien. Sangen vähäpätöisestäkin asiasta se saattoi tehdä seikkailun — usein riitti juuren alainen hiiren reikä tuntikauden vimmattuun kaivelemiseen, ikään kuin hän olisi ollut vakuutettu siitä, että pohjalla piili jotain ihmeteltävää ja uutta. Mutta hänen todellinen toivonsa oli vastustaja, jonka keralla saisi toimeen kelpo tappelun — jotain joka tyydyttäisi hänen suurten leukainsa, mahtavain lihastensa ja kilpailun ja tappelun haluisen sydämensä epämääräistä, mutta tulista himoa.
Tämän himon yllyttämänä se saattoi seurata karhujen ja ilveksien jälkiä toivehikkaassa ja arvostelukyvyttömässä innostuksessa; mutta sille onneksi karhut ja Canadan teräväkyntiset ilvekset visusti varoivat, etteivät sen tielle joutuneet. Karhu olisi leikin lyhyeen lopettanut; ja mitä ilvekseen tulee, niin vaikka koira ehkä olisikin suoriutunut tappelusta voittajana, niin olisi iso kissaeläin sisälmyksiä ratkovine kynsineen repinyt sen niin pahasti, että se luultavasti olisi verenvuodosta henkensä heittänyt voittajana kotiin marssiessaan. Mutta sekä karhut että ilvekset katselivat sitä liian suurella epäluulolla uskaltaakseen ryhtyä sen kanssa voimankoetukseen. Ne olivat sen nähneet isännän ja isännän pyssyn seurassa. Siitä syystä ne olivat aina varmat siitä, että näkivätpä sen vaikka yksikseen milloin tahansa, niin varmaan isäntä ja isännän pyssykin väijyivät jossain likitienoilla valmiina heidän kimppuunsa töytäämään, jos he joskus pikaisuudessaan kävisivät koiraa löylyyttämään.
Tietysti oli sekä metsissä että ylämaan laitumillakin toisiakin vastustajia, joiden keralla koira olisi voinut mielihalunsa tapella. Oli piikkisikoja, oli skunkkeja. Mutta koira oli liian viisas halutakseen nahkansa yhtä täyteen piikkejä, kuin neulatyyny on täynnään neuloja, ja sen sieraimet taas olivat liian herkät sietääkseen sitä ajatustakaan, että lähtisi skunkin kanssa, mies miestä vastaan tappelemaan. Kun se siis tapasi jommankumman näistä itsepäisistä ja röyhkeistä pienistä metsänkulkureista, niin se häpeämättä väistyi niiden tieltä ja koetti joka tavalla olla niiden tunteita loukkaamatta.
Sattuipa eräänä kevätaamuna, siihen aikaan kun koivujen vihannat lehdet vielä olivat hennot ja läpikuultavat, että se kaniinia turhaan takaa ajettuaan oli joutunut paljon kauemmaksi ylämaahan, kuin sen tapana oli muutoin kulkea. Se lopulta eksyi jäljiltä, kääntyi toisaanne harmistuneella mielellä, juoksi pehmeästi matalan harjun poikki, jolle päivä paistoi, ja siinä samassa tulla tupsahti kettupoikueen sekaan, joka leikki reikänsä suulla.
Kolme kiepsahtavaa punertavaa viirua katosi reikään. Mutta neljäs penikka silmät kiinni haukotteli, juuri kun koira siihen ilmestyi, ja menetti kalliita sekunteja. Se hyppäsi kuin löysätty jousi, mutta vähän liian myöhään. Kaksi säälimätöntä leukaa litisti väliinsä ruskean häntäsudin ja piti siitä kiinni.
Vaikka vakainen lapsi, niin oli se kuitenkin metsäläinen ja väänsihe taaksepäin vihaisesti näykkiäkseen mahdottoman suurta kiinniottajaansa. Vielä silmänräpäys, niin koira olisi sen niskan musertanut suurien leukojensa välissä; mutta siinä samassa töytäsi äkäpussi ruskea emo apuun. Kimakalla raivon kirjauksella se syöksyi vastustajan kimppuun ja kapeine leukoineen puraisi hampaansa syvälle sen kaulaan.
Tämän hyökkäyksen nopeasta rajuudesta hämmästyen koira päästi saaliinsa ja karkealla ärinällä kääntyi tulista pientä hyökkääjää vastaan. Tämä koetti väistää, mutta koira oli liian sukkela ja sai emon hampaihinsa, irti päässeen penikan sillä välin vapisten hiipiessä reikään.
Urhean pienen emon tuhon tuottava onnettomuus oli nyt se tippa bulldogin verta, joka virtasi vastustajan suonissa. Jos se olisi kerrankaan hellittänyt ottaakseen uudelleen paremmin kiinni, tai puraistakseen toiseen kuolettavampaan paikkaan, niin olisi kettu uskomattoman sukkelana ja notkeana kiemurrellut itsensä irti ja ilkkuen livahtanut pakoon. Mutta koira ei hellittänyt vähääkään. Se vain puri ja jauhoi syvempään, syvempään ja yhä syvempään. Äkäpussi riuhtoi ja repi urhoollisesti, kunnes koiran komea turkki oli sen omasta verestä punaisena. Mutta leukapihtien pitämänä kettu ei voinut tavottaa mitään vaarallista ruumiinosaa hienoilla leuoillaan, eivätkä nämä jaksaneet purra niin syvään, että koiran olisi ollut pakko hellittää. Äkkiä ketun suu aukeni ammolleen käheällä kirjauksella, joka päättyi korinaan, ja sen pää hervottomasti putosi toiselle puolelle. Karkeasti muristen voittaja hieman ravisti sitä ollakseen varma, ettei se pettänyt. Pudottaen sen sitten välinpitämättömästi se meni ja haisteli reikää ja lopulta juoksi kotia kohti.
Ei se tappelu vielä riittänyt sen bulldogiverta oikein kuohuttamaan, mutta oli siitä kuitenkin sitten seurauksia, joita se ei osannut aavistaakaan.
Kymmenen minuuttia myöhemmin isä kettu juosta helskytteli pesälleen. Nähdessään kumppaninsa pesän suulla hervottomana venymässä hän pysähtyi ja seisoi jäykkänä, silmät ja korvat ja sieraimet pingotettuina hämmästyneeseen kysymykseen. Puolisen minuutin kuluttua se sitten hiipi eteenpäin ja tarkkaan haisteli ruumiin. Sitten se haisteli koiran jäljet kankeitten niskakarvain noustessa pystyyn. Lopuksi se livahti reikään ja sai sen varman tiedon, että penikat olivat hyvässä turvassa. Tultuaan ulos minuutin tai parin kuluttua se palasi kumppaninsa ruumiille, nuolaisi sitä hät'hätää osaaottavasti ja lähti sitten koiran jäljille.