II.
Koira makasi juuri piha-aidan ulkopuolella haavojaan nuollen. Ne eivät olleet syviä, urhean äkäpussin leuoilla oli ollut siksi huono tilaisuus näyttää, mihin kelpasivat, mutta niitä kirveli ja niitä oli monta, ja koira oli niiden vuoksi sangen pahalla päällä.
Talossa oli kaikki rauhallista, miehet vainioilla töissä, vaimoväki huoneissa askarillaan. Ei liikkunut mitään muuta kuin joku kana kuopi ruohossa kaukana pihan toisella puolella. Väsyneenä haavojensa nuolemiseen koira piankin laski päänsä käpälien väliin ja aikoi nukkua. Juuri kun se nukahti, ilmestyi aidan kulmaan kymmenen tai viidentoista askeleen päähän suuri punainen kettu, mainion höyhenkevyen karvasudin kerallinen, ja toinen etukäpälä kohotettuna seisoi ja silmäili koiraa.
Tulokas siristi kiiluvia silmiään ja niistä puhui kylmä raivo, jähmettynyt aprikoiva viha, joka ei aikonut kompastua liikaan kiireeseen. Mutta tässä näytti olevan paikalla tilaisuus. Koiran kuono oli toisessa suunnassa, ja ilmeisestikin se nukkui. Kostaja silmäsi joka puolen tarkkaan ollakseen varma siitä, ettei tarvinnut pelätä yllätystä. Sitten se ääneti kuin ohdakkeen untuva hiipi eteenpäin keveillä nukkaisilla käpälillään.
Kostaja ei ollut mikään pikaluontoinen tuittupää, joka olisi ollut valmis itsensä uhraamaan koston epävarmassa toivossa. Vihamiestään se vain tahtoi rangaista, ei itseään eikä emottomia orpoja, jotka olivat jääneet ylämaan pesäänsä. Hän tiesi, ettei hänessä ollut koiran vastusta tappelussa, tämä kun oli päälle kolme kertaa raskaampi ja tappelijasukua. Sitä paitsi hän tiesi koiran tappelutavan — tuon armottoman otteen, joka ei koskaan hellittänyt, niin kauan kuin henki oli. Hänellä ei ollut vähääkään aikomusta joutua itse niiden leukain väliin. Kostaa hän oli päättänyt, mutta hän luotti neuvokkuuteensa, terävään ja kaukonäköiseen viekkauteensa. Hän ei arvannut vähäksi koirankaan älyä, mutta hän uskalsi kuitenkin luottamuksella omansa sitä vastaan.
Se pysähtyi parin sylen päähän koiran takapuolesta, kokosi jalat alleen ja sitten kuin salama töytäsi eteenpäin. Sen toivo oli saada vihollisen kinttusuonet katkaistuiksi yhdellä onnistuneella teräväin leukainsa näykkäyksellä. Mutta juuri sillä samalla hetkellä kun se hyppäsi, koira liikahti — ehkä korvan tai sierainten herkän vaiston varottamana — ja hyökkääjän hampaat vain viilsivät punaisen verihaavan pitkin sen lannetta. Säikähtyneellä äräyksellä koira kiepahti ympäri käydäkseen käsirysyyn tämän odottamattoman hyökkääjän kanssa. Mutta kettu oli loikannut takaisin yhtä kevyesti kuin oli tullutkin ja oli nyt parin sylen päässä tuijottaen siihen tuhoa tuiskivilla uhittelevilla silmillä.
Karkealla murahduksella koira lähti takaa-ajoon. Ja kettu pakeni sen edestä, ei kuitenkaan ylämaahan pesälleen, vaan oikopäätä takaisin metsään.
Niin raskaaksi ja tanakaksi koiraksi tämä juoksi sangen hyvin, sillä kun oli hyvä hengenkäynti ja uupumattomat lihakset. Mutta viidessä minuutissa kevyt ja suonikas vastustaja olisi voinut jättää sen näkymättömiin. Tämä ei kuitenkaan kuulunut ketun suunnitelmiin. Tahallisella viekkaudella se juoksi raskaasti, ikään kuin olisi pitänyt parhaat voimansa ponnistaa edellä pysyäkseen; ja koira, joka oli liian vihoissaan älytäkseen tämän ilveilijätempun, sai siitä rohkeutta kuvitellakseen, että hän oli juuri saamaisillaan kiinni kuritettavakseen häpeämättömän elukan, joka oli uskaltanut käydä hänen kimppuunsa aivan kotikynnyksen edessä.
Johtaessaan vihollistaan metsää kohti ketulla epäilemättä oli joku synkkä juoni mielessään, mutta tällä kertaa se ei saanut sitä toteen käymään. Koiran kiukku vähitellen jäähtyi, sitä myöten kuin se juoksi. Kun se viidentoista minuutin vaiheille jatkettuaan niin kovin uuvuttavia ponnistuksiaan ei huomannut päässeensä vähääkään lähemmäksi pakenijan häntäsutia, niin se muisti, että kotona vielä oli jäänyt sitä ja tätä tekemättä. Luu maasta kaivamatta, toinen maahan multaamatta. Kaiken kaikkiaan hän ei vielä kantanut mitään syvää kaunaa tätä kettua vastaan, hänen mieleensä kun ei juolahtanut, että sillä voisi olla mitään yhteyttä sen joutavan pikku tapauksen kanssa siellä ylämaan ketunpesällä.
Mitä puremaan tuli, niin se ei ollut mikään anteeksiantamaton loukkaus. Koiran vauhti hiljeni. Pakeneva koetti teeskennellä rammaksi, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Yht'äkkiä koira pysähtyi siihen paikkaan, haisteli huolellisesti erään pensaan, ikään kuin havaiten siinä jotain ihastuttavaa mieltä kiinnittävää hajua, sitten käänsi selkänsä ja levollisesti lähti juoksemaan kotia kohti. Kettu tuijotti sen jälkeen epäröiden jonkun silmänräpäyksen ja sitten, ilmeisestikin päätettyään jättää kostonsa tuonnemmaksi taikka miettiä uuden tehokkaamman suunnitelman, kulki omia teitään, metsän liepeitä syrjäillen, ylämaahan pesälleen.
Kun emottoman poikueen koko huoli nyt oli isän niskoilla, niin ei kettu vihansa palavasta kiireestä huolimatta ennättänyt lähinnä seuraavina päivinä kulkea talolle koiraa uudelleen tapaamaan. Poikaset siirrettyään toiseen syrjäisempään pesään ja jätettyään niille kokonaisen kaniinin pureskeltavaksi hänen poissa ollessaan, se vihdoin eräänä yönä myöhään lähti vastustajaansa etsimään. Talossa kaikki oli rauhallista, nukkui kevään vienossa kuutamossa; mutta koira oli kotoa poissa, ehkä laitumilla kaniineja ajamassa. Katkeralla ylenkatseella kettu likasi vihamiehensä koppelin ja ruoka-astian, samoin kuin useita maahan kaivetuita luitakin, jotka se kaivoi esiin ja sitten hajotti. Sitten se, jättäen koskematta kanahuoneen ja ankkatarhan, jottei kohdistaisi itseensä maanviljelijän vaarallista huomiota, livisti tiehensä siinä vahvassa luottamuksessa, että vihamies käsittäisi täten kasattujen loukkausten suunnattomuuden.
Tämä luottamus ei pettänytkään. Koira, aamun koittaessa uupuneena ja kasteesta läpimärkänä palatessaan, kiehahti silmittömään raivoon. Sen terävä hajuaisti sanoi, että häpäisijä oli sama röyhkeä elukka, joka aivan äsken oli hänen oman kotinsa kynnyksellä käynyt hänen kimppuunsa ja sitten houkutellut hänet niin turhaan takaa-ajoon. Ja se alkoi älytä, että näiden myrkyllisten mielenosotusten alla piili enemmän kuin tavallinen vihamielisyys. Sen kiukku paloi vakaaksi vaaralliseksi hehkuksi; ja haisteltuaan vihollisen kaikki temput, kunnes asema oli täysin selvitetty, se etsi kiinni jälkien pään ja lähti lujalla päätöksellä takaa ajamaan. Verivaino oli nyt selvä ja molemminpuolinen, eikä se enää ollut sillä päällä, että sitä olisi haluttanut luopua aikomuksestaan. Sekin oli päättänyt kostaa.
Aivan talon läheisyydessä ketun jäljet jo olivat lähes tuntia vanhat, mutta pian ne kävivät tuoreemmiksi. Toivoen takaa-ajoa kettu oli matkalla viivytellyt, pyydystäen muutamia myöhäisiä hiiriä ja kovakuoriaisia, jotka vielä olivat aamukylmästä kankeina, ja muniensa päällä nukkuvan hautovan maakyyhkyn. Viimein se, matalalta kummulta taakseen katsoessaan, näki vainoojansa itsepintaisesti selvittelevän hänen jälkiään. Se odotti liikkumatta, kunnes koira hänet keksi ja päästi vihaisen äläkän. Sitten se lähti juoksemaan, pitäen puolensadan sylen välimatkaa.
Alussa näytti siltä, kuin olisi viekkaan pakolaisen tarkotus vain ollut väsyttää raskasta takaa-ajajaansa ja siten vähentää tämän painon ja lihasten ylivoimaa. Hyvinkin enemmän kuin tunnin se johti ajoa sinne ja tänne kaikkein rosoisimpia ja vaikeimpia maita, joilla hänen oma keveytensä ja heikkojen polkujen tuntemuksensa auttoivat häntä voimiaan säästämään niin paljon kuin suinkin. Mutta kettu näyttikin muka olevan juuri uupumaisillaan; näytti muka siltä, kuin olisi takaa-ajaja hitaasti, mutta varmaan hänet saavuttanut. Takaa-ajaja, joka läähätti raskaasti, kieli valuen pitkälle suusta, oli tuskin kymmentäkään syltä jäljessä.
Vihdoin pakeneva, ikään kuin yli voimiensa ahdistettuna ja aikeissa paeta johonkin kallion koloon, kääntyi ympäri ja juoksi oikopäätä ikään kuin viimeisessä hurjassa voimain ponnistuksessaan ylös paljasta rinnettä, pienen vuoren syrjää. Päälle päästyään se viipymättä katosi reunan taa. Koira karkasi perässä, mutta sen sijaan että olisi seurannut perässä ylitse, kuten kettu ilmeisestikin oli luullut sen tekevän, se äkkiä pysähtyi, ennen kuin saavutti partaan, ja kävi ja katseli alas varovasti, josta huomasi, ettei se niinkään helposti ansaan mennyt.
Vuoren nikaman toisella puolella oli kymmentä syltä korkea äkkijyrkkä pudoke, alla kiehuva koski.
Ellei koira olisi pysähtynyt siihen kuin pysähtyi, niin se ehdottomasti olisi suistunut sinne päistikkaa ja siihen olisi se juttu päättynyt. Mutta omaksi onnekseen se tunsi paikan. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että vihollinen saattoi otaksua hänen sinne putoavan. Hän vain ajatteli, että ketulla mahtoi olla piilopaikka jyrkänteen rotkoissa, ja tämän piilopaikan löytäminen se hänen mieltään kiinnitti.
Siinä samassa se huomasikin vähäisen, ei muuta kuin nimeksi pykälää, joka kulki jonkun jalan viistoon alaspäin ja sitten katosi esiin pistävän jyrkänteen taa. Pakolaisen haju oli väkevä tällä hataralla ja vaarallisella juonella. Ainoastaan ihmeteltävän varmajalkainen ja keveä eläin oli voinut kulkea siitä suistumatta. Koiralle se oli kerrassaan mahdotonta. Se haisteli sitä äkeissään ja huomatessaan sitten, että itse reunakin uhkasi revetä sen painosta, se kulki takaperin, istui kintuilleen, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi ilmoille vihaista nolostumistaan. Kesken tätä tunteenpurkausta se sattui päätään kääntämään. Tuossa, aivan jyrkkäyksen partaalla, ei kahdenkaankymmenen askeleen päässä, istui kettu, siristäen silmiään tutkimattomaan katseeseen.
Koira tunsi nyt yht'äkkiä, että hänestä tehtiin pilkkaa. Tämä oli sille uusi ja nöyryyttävä kokemus. Puolisokeana raivosta se uudelleen syöksyi takaa ajamaan.
Kettu tällä kertaa juoksi uuteen suuntaan, karkasi pitkään rosoiseen rinteeseen, jonka poikki kulki paljaita kallioportaita. Ajo lopulta johti matalaan rotkoon, joka vähitellen kapeni, kunnes kallioiden yläsyrjät yhtyivät, muodostaen matalan holvikaarron, jonka korkeus saattoi olla puolentoista jalkaa. Tänne kuiviin rakoihin, suojaan sekä sateilta että hunajaa nuuskivilta karhuilta, oli asettunut karkuun lähtenyt mehiläisparvi ja lisääntynyt siellä suunnattomaksi yhteiskunnaksi. Mehiläiset tähän aikaan aamusta alkoivat juuri liikkua ja valmistua päivän työhön, päiväpaisteessa keräämään kevään tuoksuvaa siitepölyä.
Kettu hyvin tiesi tämän vaarallisen solan, viekkaasti sen sivulta päin tutkittuaan, vaikkei se tietenkään koskaan ollut uskaltanut sen läpi kulkea. Nyt se viivytteli, ikään kuin umpimutkaan jouduttuaan, kunnes koira oli vain puolenkymmenen sylen päässä. Sitten se hirmuiseen nopeuteen ponnistaen syöksyi solaan, venyttäen itseään, kunnes oli maata myöten litteänä, mutta samalla sovittaen siten, että sai karvasudillaan sivallettua kihiseviä kennoja niiden alitse juostessaan. Kokematta sen pahempaa, kuin että sai pari kolme pistoa ja muutamia mehiläisiä turkkiinsa, se onnellisesti pääsi läpi ja syöksyi taajaan pensaikkoon karistaakseen siinä hyökkääjät pois nahkastaan. Mutta hänen takanaan ilma kiehui mustanaan kiukkuisia mehiläisiä.
Tähän elävän tulen polttavaan pyörteeseen koira nyt sokeasti syöksyi. Silmänräpäyksessä tilanne sille selvisi. Äkillisestä tuskasta kiljuen se peräytyi takaisin, kiireestä kantapäähän mehiläisiä täynnään, ja kuin riivattu karkasi rinteen alle, ilma perässä mustanaan pörinää.
Sulan onnen kautta — kun se ei vähääkään nähnyt minne meni — se ryntäsi erään pensaspaarteen puhki ja putosi syvään jääkylmään allikkoon. Tämä auttoi silmänräpäyksessä, ja yllätys sai sen järkiinsä toipumaan. Mehiläiset, jotka istuivat siinä kiinni, joko vesi hukutti, huuhtoi pois tai jähmetytti siinä samassa voimattomiksi. Kun koira nousi pinnalle, niin takaa-ajavasta parvesta vielä toisia iski sen kimppuun, mutta enimmäkseen raivostuneet hyönteiset eivät huomanneet, minne se oli hävinnyt. Ne jäivät surisemaan pensaitten ja vesiallikon päälle, mutta näyttivät pelkäävän, eivätkä laskeutuneet liian lähelle veden syvällä olevaa pintaa, niitä kun luultavasti pelotti pois pimeä ja kylmyys. Koira pisti päänsä paksun kostean ruohomättään alle, jossa se oli hyvässä turvassa, ja siellä odotti, kunnes hyönteiset väsyisivät etsimään. Kun tämä vihdoin tapahtui, niin se oli vilusta puolikuolleena; mutta ryömien varovaisesti ylös ja luiskahtaen pois viidakon suojassa se pääsi paikkaan, jossa saattoi levätä ja lämmitellä päiväpaisteessa. Silmät ja sieraimet turvonneina ja polttavissa tuskissa ja koko nahka kirvellen myrkystä, jota siihen oli ruiskutettu sen kamalan puolen minuutin kuluessa, se kovin nyrpeänä lähti kotia kohti.
No niin, vaikka tällä koiralla ei ollut etäistäkään aavistusta siitä, että kavala vastustaja oli sen ehdoin tahdoin johtanut mehiläisten linnaan, niin syttyi siinä kuitenkin seitsenkertainen raivon liekki tämän kovin karvaan löylyn jälkeen. Kun kettu seuraavan kerran tuli talolle härnäämään, niin lähti se takaa ajamaan semmoisella tulisella tarmolla, että pakenevan hetken aikaa täytyi tehdä täyttä totta edellä pysyäkseen. Tällä kertaa ajo pakeni aivan toiseen suuntaan, laaksoa pitkin alas synkkiin tamarakki-soihin, joita ei koira ollut milloinkaan yrittänytkään vakoilla.
Ketun mielestä oli leikki nyt kaukana. Pettyneenä edellisissä kostotuumissaan ja lopulta vähältä rohkeutensa menettäen vihollisensa leppymättömän itsepintaisuuden vuoksi se alkoi käydä levottomaksi ja halusi saada koko jutun pois niskoiltaan. Samalla kun koiran raivo päivä päivältä lisääntyi, hänen oma kostonhimonsa alkoi jäähtyä, sitä myöten kuin lauhtui puolison surman tuottama surukin. Elämä oli harrastuksia täynnään ja se halusi vähitellen ajatella muitakin asioita kuin tätä verikostoa. Siitä huolimatta se kuitenkin oli luja päätöksessään; vihollisen tuli saada rangaistus. Tänään se siis juoksi suoraa päätä päämääräänsä kohti, julma vainolainen aivan kintereillään.
Neljäkolmatta tuntia aikaisemmin oli eräässä suon salasopessa syntynyt karhunpenikka. Sille paikalle oli vaikea kulku pitkin kapeita, käyrien juurien muodostamia siltoja ja kaatuneita, usein livettäviä puunrunkoja, mutta kun sinne tuli, niin ei se ollut sanottavasti muuta kuin matala kolo paaden alla, edessä suuri kallistunut ketri. Emokarhu makasi siinä kuivalla sammalvuoteella pienokaistaan imettäen ja tuon tuostakin kateellisena vilkuen synkkiin varjoihin, ikään kuin odotellen, että joku tulisi ja koettaisi siepata pienokaisen sen sylistä.
Karhu ei sattunut katselemaan sillä hetkellä, kun kettu ilmestyi, ääneti juosten. Suuri musta pää oli alas painunut, se kun paraillaan nuoleskeli ja siivoili penikkaansa. Punertava varjo kosketteli sammalta aivan sen vieressä ja meni menojaan, ennen kuin se edes ennätti päätään nostaa, mutta jätti lemunsa raskaaseen ilmaan. Säikähdyksen ja vihan vimmassa karhu työnsi vinkuvan pienokaisen taakseen ja nousi takajaloilleen istumaan samalla kun koira, säikähdyksestä kiljahtaen, äkkiä töytäsi esiin askeleen päässä siitä. Se oli nipin näpin välttänyt hyppäämästä suoraa päätä sen selkään.
Kaikessa rohkeudessaan ja tappelun himossaan ei koira kuitenkaan halunnut käsirysyä penikkaansa imettävän emäkarhun kanssa. Se hyppäsi sivuun tahtoen paeta samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta raskaan ruhonsa eteenpäin syösten hämmästyttävän sukkelasti karhu silmänräpäyksessä katkaisi siltä paluutien. Kiepahtaen paikallaan ympäri koira loikkasi saavuttaakseen toisen kaatuneen rungon, joka olisi laskenut liejuallikon poikki. Se pääsikin sille, mutta se oli vanhasta limasta livettävä, jalka petti ja koiran takapuoli putosi takaisin mustaan liejuun. Kokoon kyyristyen ja epätoivoisena selkänsä koukistaen se repi kynsillään kovaa liekoa ja ponnisteli ylös uhkaavan tuomionsa välttääkseen. Mutta juuri kun se ponnisteli, suu auki, kieli pitkällä ja tuijottavat silmät kauhistuneina, putosi sen päälle iso musta käpälä, selän katkaisten. Bulldogiveri, joka tällä kohtalon hetkellä jälleen ilmaisi itsensä, kielsi sitä huutamasta, ja itseään ympäri vääntäen se purasi hampaansa kiinni ruhjovaan kämmeneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä karhu tempasi sen sammalelle ja ruhjoi sen, niin ettei sitä enää olisi koiraksi tuntenut. Ja kontion äidillisessä raivossaan pureskellessa ja repiessä hengetöntä ruumista, kettu, kymmenen sylen päässä kyykkien, katseli ja nuoleskeli kuonoaan viimeinkin kostoonsa tyytyen.