III.
Kuu nousi tänä yönä aikaiseen; se oli melkein täysi. Kaukana matalien ylämaitten takalistolla joki laajeni leveiksi tyyniksi suvantomatkoiksi, jotka oikeastaan muodostivatkin jonkinlaisen kiertelevän järven. Tämän järvimäisen suvannon rannalla, eräässä äkkipolvessa, jossa ryhmä korkeita saarnivaahteroita, haapoja ja seljoja loi pienen saarekkeen laajan avoimen luonnonniityn keskelle, makasi kaksi metsästäjää piilossa. He olivat lähteneet matkaan itärannikolta, kulkeneet maanselän poikki ja saapuneet lopulta tähän syrjäiseen laaksoon hirviä väijymään.
Kummallakin oli pyssy. Toisella, joka oli jättiläinen miehekseen ja puvustaan päättäen ilmeisestikin opas, oli myös pieni kirves ja pitkä käärö koivuntuohta, joka oli kiedottu torven muotoiseksi. Tämä oli nimittäin hirvien hirnunta-aika.
Istuen selkä suurta saarnivaahteraa vastaan ja semmoisessa paikassa, ettei heitä paljoa näkynyt, vaikka he selvään näkivät joka suunnalle väijytyksestään, molemmat miehet varustivat itselleen niin mukavat tilat kuin suinkin, sillä nyt oli odotettava kauan ja liikkumatta. Kymmenen tai viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen, joka olisi rasittanut vaikka kenen tottumattoman hermoja, jättiläisopas Adam Moore kohotti tuohitorven huulilleen ja torautti sillä naarashirven omituisen käheän ja muodottoman, mutta sanomattoman jylhän ja aution hirnauksen — lannistamattomien erämaitten ilmetyn perussävelen. Vitkastellen se lähti oppaan taitoisilta huulilta.
"Totta puhuen, Adam", mutisi Rawson, "olettepa te oppinut tepsivän kutsun!"
Moore suvaitsi hieman naurahtaa myönnytykseksi, sillä tämä laiha, ahavoitunut, kylmäkatseinen englantilainen, joka oli metsästänyt suurta riistaa kaikissa maailman äärissä, oli yksi niitä sangen harvoja urheilijoita, joiden kehumisesta hän vähän välitti. Lyhyen väliajan jälkeen hän soitti kutsunsa uudelleen ja vielä entistä tehtoisammin. Sitten hän antoi tuohitorven vaipua, laski sen poikkipuolin polvilleen ja odotti.
Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Liikkumaton äänetön erämaa näytti kuin lasiksi lumoutuneen sinivalkoisen kuun kumotuksessa. Mutta äkkiä kuului risahtavien oksien etäistä ääntä. Se läheni nopeaa.
"Arvasinhan minä, että se vetäisi, Adam", mutisi Rawson, ei kovempaa kuin tuulen henki poppelien lehvissä. Hän kohotti pyssynsä ja nousi hiljaa toiselle polvelleen.
Heti sen jälkeen Moore laski suuren kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.
"Kummallista", hän kuiskasi — "niitä on tulossa kaksi!"
Tiheästä viidakosta niityn takaa, ehkä parinsadan sylen päästä, syöksyivät sitten molemmat pakolaiset esiin. Niinkin pitkän matkan päästä näki, että ne olivat kovin ahtaalla ja nääntymäisillään. Naaras varsinkin horjui lähestyessään. Uroolla oli suurenmoiset sarvet, mutta Rawson ei nyt joutunut muuta näkemään, kuin uljaan eläimen ahdingon, ja vaistomaisesti hän laski alas pyssynsä.
"Minä en tätä ymmärrä", mutisi opas, kohoten varovaisesti jaloilleen seljapensaiden takana.
Pakolaiset painoivat yhtä suoraa eteenpäin, pyrkien saarnivaahteraryhmän suojaan takaa ajavan tuntemattoman uhkan kauhuissa, välittämättä mitään vaaroista, mitä siinä ehkä saattoi piillä. Niityllä oli puolitiessä poikittain kaatunut puu, jonka tulva joskus oli siihen tuonut ja jättänyt. Iso uroshirvi harppasi sen yli juoksussaan, mutta naaras, ilmeisestikin puolisokeana uupumuksesta, kompastui siihen ja sortui kuonolleen määkäsevällä mölähdyksellä ja jäi siihen makaamaan, ikään kuin välittämättä sen koommin, mitä kohtalo helmassaan toisi.
Uroshirvi seisahtui jyrkästi huomatessaan, ettei toveri enää ollutkaan rinnalla, pyörsi takaisin, kumarsi mahtavan päänsä ja haisteli sitä huolestuneena. Se työnsi sitä kuonollaan; jopa iski sitä kipeästi sarviensa terävillä kärjillä, koettaen pakottaa sitä uusiin ponnistuksiin. Ilmeisestikin päätettyään, että nämä yritykset olivat turhia, se seisahtui sen eteen ja tuijotti takaisin jälkiä pitkin, sinne mistä olivat tulleet.
"Eikö se ole uljas!" mutisi Rawson, silmät ihastuksesta loistaen.
Seuraavassa tuokiossa alusmetsä niityn takana kahahtaen jakautui ja laihoja haamuja hyppi siitä esiin kuutamossa.
"Susia! Metsäsusia!" huudahti Moore säikähtäneellä äänellä. Hän oli ollut lännessä ja tunsi lajin. Kahdeksan kappaletta! Hän nakkasi pois tuohitorvensa ja tempasi maasta rihlansa.
Raivoisina pitkästä takaa-ajostaan sudet eivät epäilleet sekuntiakaan, vaan hyppäsivät suoraa päätä saaliinsa kimppuun, harmaa johtaja puolen mittaansa muitten edellä. Hampaat irvissä ne tulivat, valkoiset hampaat ja kylmät silmät kuutamossa loistaen, mutta odottava uroshirvi ei liikahtanut paikaltaankaan. Samassa kun johtaja hyppäsi sen kurkkua kohti, se nousi takajaloilleen, kohoten valtavan korkealle hyökkääjän yli ja iski raivoisesti veitsireuna-kavioillaan. Aavistamatta tätä uudenlaista puolustusmallia johtaja kesken hyppyään sai moisen junttaiskun aivan vasten tauluaan. Se lysähti maahan, koko pää luttuun ruhjottuna.
Seuraavassa sekunnissa pamahti Rawsonin rihla. Toinen susi mukelsi. Muut jäljelle jääneet jo hyppivät uljaan uroshirven kylkiin ja lapoihin kiinni koettaen kiskoa sitä nurin. Raivostuneena tästä näystä englantilainen syöksyi eteenpäin sen avuksi, laukaisten uudelleen pyssynsä, vaikk'ei hän joutunutkaan katselemaan, millä menestyksellä, ja heilutellen sitä sitten kuin nuijaa. Moore, joka ei voinut ampua, kun olisi voinut Rawsoniin sattua, laski pyssyn kädestään ja seurasi mahdottomilla juoksuaskelilla.
Rawson juuri löi lähimmältä sudelta, joka takajaloillaan seisten repi uroshirveä kaulasta, pyssynperällä poikki selän, kun hän silmäpielestä näki pienemmän ja hinterämmän pedon hyökkäävän kimppuunsa sivulta päin. Hän huusi vaistomaisesti "alas!" alas! (kuten on tapana huutaa koirille) ja antoi hyökkääjälle kiukkuisen potkun, joka sattui sen leuan alle. Ellei hänellä olisi ollut niin täysi työ edessäpäin, niin hän olisi suuresti hämmästynyt nähdessään tämän yhden vastustajan kiljahtaen pistävän häntänsä koipien väliin ja pyörähtävän hänen taakseen seistäkseen siellä tuijottavin silmin, hämmentyneenä ja nöyränä. Käskevä isännän ääni oli äkkiä pakottanut tiistin nöyrtymään entiseen alamaisuuteensa.
Sekasikiöt, joille ei viisas johtaja enää voinut oppejaan jaella ja jotka olivat raivoissaan tästä odottamattomasta sekaantumisesta heidän pyyntihommaansa, käänsivät nyt osan kiukustaan uusia vastustajia vastaan. Rawsonilla oli hetken aikaa täysi työ puolustaessaan itseään erään palavasilmäisen pedon hyökkäyksiä vastaan, hän kun ei voinut sitä luotaan torjua muuta kuin lyhyillä epätoivoisilla sysäyksillä, koska tehokkaaseen lyöntiin ei ollut tilaa. Mutta samaan aikaan jättiläisopas nopealla teholla heilutteli kirvestään tappelun tuoksinan toisella puolella, ja hyökkääjäin luku väheni kolmeksi. Uroshirvi, kaula ja olkapäät verta valuen, mutta äkkiä pahimmasta ahdingosta vapautettuna, alkoi jälleen sohia leiskuvilla etukavioillaan umpimähkään, niin että se oli yhtä suuri vaara ystävälle kuin vihamiehellekin. Onneksi se kuitenkin hipaisi Rawsonin vastustajan lanteita, saaden pedon äristen itseään vastaan pyörähtämään. Tämän syrjähyökkäyksen kautta Rawson sai tilaisuuden täyteen olantakaiseen iskuun, joka lopetti sen tappelun. Kahdesta jäljelle jääneestä sudesta toinen hyppäsi sivusta oppaan silmille, mutta alhaitse osuva kirveen sivallus puhkaisi sen kupeet. Sen kuolonkiljauksen kuullessaan ainoa eloon jäänyt hyppäsi taapäin, pyörähti ympäri ja pakeni menetetystä tappelusta. Sen oikaistessa juoksuun, niin että maha maata hipoi, Moore jälleen heilautti kirvestään. Kokeneen metsänkävijän erehtymättömällä tarkkuudella heitettynä se viuhahti läpi ilman ja halkaisi pakenevan lavat. Opas tyynenä asteli paikalle, irrotti kirveensä ja pohjalla kopauttaen päästi vääntelevän pedon vaivoistaan.
Nyt naarashirvikin, joka oli jonkun verran toipunut uupumuksestaan, alkoi kompuroida jaloilleen. Tämän nähdessään uros uhkaavasti kääntyi auttajiaan vastaan. Rawson hyppäsi syrjään parhaiksi välttääkseen vihaisen iskun.
"Näyttää siltä, ettei meitä enää tarvita täällä", hän nauroi ja lähti takaisin lehtoa kohti astumaan. Hänen niin tehdessään tiisti, jota ei oltu siihen saakka huomattu, se kun oli ymmärtänyt pysyä viisaasti syrjässä, tuli ja asettui hänen viereensä luottavalla nöyryydellä, josta ei voinut erehtyä. Englantilainen katsoi siihen hämmästyneenä sekunnin tai pari, sitten muisti ja ymmärsi.
"Korjaa sinä luusi ja kiitä onneasi, kun pääset ehjin nahkoin!" hän kylmästi käski. "Sinä olet näemmä seuran petturi!" Hän alkoi juuri antaa pyssynsä perällä pontta käskylleen, kun opas, joka samalla sai hänet kiinni, puuttui asiaan.
"Ei", sanoi hän päättävästi, "elkää ajako sitä pois. Onpa hyvä, ettei se teille kelpaa. Minä pidän sen itse. Se on parempi kuin tusina teidän tavallisia haukkujanne, joilla ei ole koskaan ollut sisua sivuhyppäyksiin. Luulisin sen nyt ottaneen oppia ja pysyvän kauniisti kotona tämän jälkeen."