NOUSEVIEN LOHIEN JOHTAJA
Se oli muhkea kala, verrattomasti muhkein suvannon kaikista kaloista — paljasta hopean hohtoa ja karaistun teräksen sinihäivettä, pää hieno, olat vankat, pyrstön kanta sirkeä, eväliuskat leveät, puhdastekoinen pienintä suomua myöten, ja se oli merestä vasta tullut.
Suvantolampi, joka oli syvä ja tilava, oli tulvillaan kirkasta meripihkan karvaista valoa; joki nimittäin oli yksi niitä Uuden Brunswickin virtoja, joiden vedellä erinomaisesta läpikuultavuudestaan huolimatta on ruskean topaasin värivivahdus. Suvantolammen keskitse kulki virta voimakkain hitain pyörtein, siellä täällä pinnallaan hienoja vaahtiviiruja yläpuolisista vihaisista koskista. Mutta kummallakin puolella vesi lepäsi rauhallisesti hohtaen kirkkailla hietakaltailla.
Se uljas kala ei ollut yksinään, se oli noussut tänne merenlahdesta melkoisen heimolaiskarjan keralla, ja kaikki ne jonkun aikaa lepäsivät tässä luonnon suosimassa lammikossa, ennen kuin lähtivät pitkälle koskimatkalle ja raskaille virroille, jotka alkoivat heti tästä. Mutta ei ainoakaan niistä vetänyt vertaa johtajalle ko'on, voiman, nopean valppauden puolesta, eipä voinut kilpailla niiden väripilkkujenkaan puhtauden puolesta, joita kuulti sen kiehtavien kylkien hohteen alta.
Se oli vuokravettä tämä yksinäinen ja syrjäinen latvahaara; ja koska sitä mainittiin maakunnan parhaitten lohivirtojen joukossa, niin oli se syrjäisyydestään huolimatta kalliissa hinnassa ja sitä suojeltiin suurella huolella. Mutta huolimatta vahdeista ja vartijoista pääsi kuitenkin monikin salaonkija pujahtamaan sen kalaisille suvannoille. Eivätkä lohet, jotka olivat täynnään tarmoa kauan oleskeltuaan meren elähyttävässä vedessä, veri kevään viettiä palaen, vähääkään peitelleet tuloaan. Tuskin ne olivat lampeen saapuneet, ennen kuin alkoivat pelotta itseään ilmotella, hyppien vedestä puolen mittaansa, välähtäen hetkeksi paljaana hopeana auringonpaisteessa ja pudoten takaisin raskaalla loiskauksella, joka oli kerrassaan vaatimus kaikille vihollisille, mitä kuuluvissa oli.
Ei kauaa kuulunut, ennen kuin siihen vaatimukseen tuli vastaus.
Lammen alapäähän laski oikealta kädeltä puro, jonka vaahtoisesta suusta lähti liikkeelle tumma, notkea, ehkä neljää jalkaa pitkä eläin. Sen pitkä, suoneva, jäsenikäs ruumis sangen lyhyine jalkoineen ja voimallisine ohenevine häntineen oli paljolta samanlainen, kalanluontoinen, kuin hylkeenkin. Pää oli lyhyt, leuat vankat, silmät kirkkaat ja älykkäät. Meluavan puron vaahtoa valuen se kiipesi viettävälle kalliolle ja asettui sen päähän lampea vakoilemaan, jähmeänä kuin kallio itse, kunnes oli nähnyt kahden lohen hyppäävän. Sitten se livahti takaisin veteen lipeästi kuin öljytty.
Saukko tosiaan saattoi pitää vettä kotinaan yhtä hyvin kuin mikä kala tahansa, paitsi että sen aina silloin tällöin täytyi nousta pinnalle hengittämään.
Nopeuden puolesta se arvelematta ui väsyksiin ja otti kiinni hitaampia kaloja, kuten kömpelön porsasmaisen rasvakalan ja lihavan leveäotsa-säynävän; mutta nyt sitä himotti saada lohta ja se tiesi, että sen tässä tapauksessa täytyi ottaa kaikki taitonsa avukseen. Muutaman kallion ja sitten pitkän pajukon suojassa se vettä häiritsemättä hiipi ylöspäin pitkin lammen rantaa, kunnes oli yläpuolella lohikarjan, joka makasi joka pää vastavirrassa. Valiten sitten sen kaikkein näkyisimmän kalan saaliikseen se äkkinäisellä tavattoman voimallisella ruuvimaisella liikkeellä syöksyi kalakarjaan.
Ikään kuin varotuksen saatuaan sen surmavaalista lohien kuningas oli levottomasti liikahtanut, juuri samalla kuin saukko teki hyökkäyksensä. Sillä siis oli puolellaan se arvaamattoman suuri etu, että se jo oli varuillaan. Melkein kahdenkerroin taivuttaen ruumiinsa ponnahduksensa rajuudessa se ampui syrjään ja siten vältti kohtalonsa. Mutta aivan merkittä ei se kuitenkaan päässyt. Saukon leuat puraisivat näykäten kiinni sen olkain lihaiseen osaan, heti kidusten taa. Mutta ne sattuivat viistoon. Jos se olisi ollut pienempi kala, niin olisivat ne sittenkin pitäneet kiinni. Mutta suuren painonsa kautta, joka lisäksi oli kaikki lihasvoimaa ja sähköä, se riuhtaisi itsensä irti, pitkän punaisen kylkihaavan saatuaan. Yksi vilaus vain, niin se oli suvantolammen yläpäässä kosken pohjalla valkoisessa vaahtotuprussa. Saukko oli liian viisas takaa ajaakseen, punaltihe taapäin kuin ankeriainen ja näykkäsi hampaihinsa pienemmän kalan, joka hädissään melkein syöksyi suoraa päätä sen kitaan.
Lohi syvästä haavastaan jätti alussa veriviirun jälkeensä. Mutta vaikka se olikin saanut niin kamalan vamman, niin ei tämä kuitenkaan näyttänyt mitään vaikuttavan sen tarmoon, ja jääkylmä vesi nopeaan seisautti verenvuodon, kuroen kokoon katkenneiden verisuonien reunat. Alussa se oli niin säikähtynyt ja turtunut, ettei osannut suuntaansa valita, painoi vain ylöspäin suoraan pahimman pöllyn läpi. Vesi kun siellä oli täyteen sulloutunut kermaista vaahtoa ja sen vuoksi ilmaa täynnään, niin tietysti siellä oli vähemmän vastusta pyrstön ja evien leiskauksille ja paljon voimaa sen vuoksi kului hukkaan. Muutamassa sekunnissa se kuitenkin alkoi taas selvitellä järkeään ja valita suuntansa ymmärtävämmin.
Koski oli pitkä, jyrkkä ja monikopruinen — poikittaisia kynnyksiä ja könkäitä ja kapeita nivoja melkein yhtä painoa monta mailia. Venemiehet taivalsivat tämän matkan, ainoastaan erikoisen edullisissa oloissa sitä voitiin kanootilla kulkea ja parhaimpinakin aikoina se oli "pahana vetenä" pelätty. Lohi lähti nousemaan sitä kohtaa, missä veden kulku oli väkevin, mutta silein — missä virran täysi sisusta nopeudestaan huolimatta tarjosi otteen, jonka avulla vuovata eteenpäin, tukikohdan, josta ponnistaa hirmuisen väkevillä potkauksilla. On muistettava, että paljaista evistä tämänkaltaisessa uinnissa on verraten vähän apua, suuria pyrstöeviä lukuun ottamatta. Lohen koko ruumis, joka oli kaikki paljasta lihaskimppua ja hermovoima-punomusta, oli nyt, työn kannalta katsoen, paljasta pyrstön jatkoa, yhtä potkuria ja voimakonetta pyrstöevästä kiduksiin saakka. Joka olisi voinut katsella sitä suoraan ylhäältä päin, niin etteivät veden pettävät heijastukset olisi häirinneet, se olisi nähnyt sen suorana syöksyvänä varjona nousevan kauheimmatkin putoukset ja nielut ilman näkyvää voimanponnistusta.
Mutta voimaa se siitä huolimatta kysyi, vaikka näyttikin niin helpolta. Päästyään vihdoin — halki survovan jyrinän, puhki vaahtivöitten tukahuttavan sotkun ja kautta murtuneiden kiehuvien valojen huimaavan metelin — jonkinlaiseen pieneen kattilaan, joka oli erään kynnyksen alla keskellä virtaa, se ilomielellä levähti hetkisen. Virta siinä hiljeni sekä kattilan syvyyden vuoksi että voimallisen pyörteen kohtaamisesta, joka herpautti sen kiivautta. Ja vaikka virta täälläkin oli rikkinäinen ja kiehuva, niin löytyi täältä kuitenkin muuan kolkka, jossa vesi oli verraten raukeaa ja hän saattoi virkistää voimiaan seuraavaa taivalta varten. Mutta täältä jyrinän ja mahtavien virtain potkinnan keskeltä olivat eräät vähäpätöiset suolattoman veden loisetkin löytäneet epävarman tyyssijan Ilolla ne tervehtivät suuren lohen tuloa ja ahnaasti kiinnittivät itsensä sen avoimen haavan reunoihin. Vähääkään huomaamatta niitä lohi vei ne mukanaan työntyessään uudelleen virtaan ja jälleen lähtiessään vaivalloiselle matkalleen.
Koskimatkan loppuosalla iso lohi ei enää tavannut paikkaa, jossa olisi voinut viivähtää. Ei ollut hyvä hellittää niistä vikevistä itsepintaisista ryntäyksistä, joilla se tunkeutui eteenpäin halki ärjyväin koskien ja vyöryvien putouksien, kunnes vihdoin väsyneenä ja runneltuna saapui tyvenille suvannoille, jotka muodostivat matkan seuraavan taipaleen. Heti ensimäisessä suvantolampareessa, jossa oli puhdas pohja — liejua ja juuttunutta ruuhkaa se vihasi — se pysähtyi ja pää vastavirrassa ja evillä hiljalleen soudellen kiikuttelihe vaaksan verran kirkasta hiekkapohjaa ylempänä. Ja siinä häneen seuraavan tunnin kuluessa ja myöhemminkin yhtyi suurin osa tovereistakin, joista hän oli niin äkkiarvaamatta eronnut alemmassa lammessa. Ne olivat kaikki liian uupuneita hypelläkseen eikä niitä haluttanut ruokaillakaan, sillä harvoin niitä vaivaa nälkä paluumatkalla suolattomaan veteen; ne sen vuoksi kaikki makasivat kylki kyljessä kiinni tyynessä lampareessa jöröinä kuin lihavat rasva kalat.
Yö oli tyyni ja vailla kuutamoa, suuret tähdet vain ja sinimusta taivas kuvastuivat pitkien suvantojen pintaan. Joskus kalpeasiipinen koiperhonen sattui putoamaan virran lasimaiselle kalvolle ja hiukan hämmensi sitä heikolla lepatuksellaan. Tuota pikaa siitä laiskasti kohosi iso jokitaimen ja nielaisi hyönteisen öljymäiseen kulaukseen, tai sivalsi sen veden alle äänekkäällä halveksivalla läiskäyksellä, ennen kuin alentui sen suuhunsa ottamaan ja nielemään. Mutta lohia eivät huvittaneet perhot eivätkä taimenet. Jostain tuntemattomasta syystä — koskien nousun aiheuttama väsymys tuskin riitti sitä perustelemaan — niiden tapa ei ollut kohota pintaan eikä potkia tässä lampareessa viipyessään; ja lohipa näyttää olevan hyvin piintynyt tavoissaan pysymään.
Hetken kuluttua lähestyi kumma kolkosti rusottava valoroihu, joka läpäisi veden joka suuntaan ja täytti lampareen hulmuavalla sekavalla valolla. Ei milloinkaan ennen lohi ollut nähnyt vesissä moista valotulvaa, ei edes mereisen kotinsa rusottavimpienkaan auringonnousujen alla. Tämä valo oli lähellä ja räikeää ja savuisen punakellervää ja loi mustia läikkyviä varjoja. Ne kaikin käänsivät silmänsä ylöspäin ja hitaasti uivat sitä kohti, tuntien levottomuutta, mutta lumottuina. Roihu kulki sangen hitaasti vastavirtaan ja sen perässä seurasi pitkä kapea musta haahmo, joka aina sekunnin tai parin kuluttua syvälti kaiveli vettä peränsä vieressä. Nämä vasta nousseet kalat eivät olleet vielä milloinkaan nähneet kanoottia, mutta meressä ne olivat oppineet epäilemään jokaista pitkää tummaa liikkujaa. Tällä haavaa ne kumminkin olivat liiaksi tuon salaperäisen roihun lumoissa, jotta olisivat vaaraa muistaneet.
Kanootissa oli kaksi miestä, kaksi uudisasukasta, jotka toisinaan, se on lohen noustessa, harjottivat salakalastustakin. Heillä oli — ei tosin paremmalla kuin anastuksen oikeudella — kaksi pientä äsken raivattua maatilaa vähän matkan päässä jokivarressa ja he pitivät itsepintaisesti kiinni siitä, että heillä täytyi olla oikeus pyytää näistä vesistä kaloja niin paljon kuin tahtoivat, olivatpa ne vuokratut tai ei, olipa maa hallituksen tai ei. Ja yhtä itsepintaisesti he pitivät kiinni siitä, että heillä muka oli oikeus ottaa ne miten vain itse parhaaksi näkivät, olipa se tapa laillinen tai ei. Sattuen siis tietämään, että alueen vartija oli parinkymmenen mailin päässä latvapuolessa, he olivat lähteneet yrittämään hiukan tuota ankarasti kiellettyä urheilua, lohenpyyntiä tuohustamalla. Kanootin perässä mies polvillaan käytteli lyhyttä leveälapaista vaahteramelaansa hyvin sievästi, jottei häiritsisi vettä läiskyttämällä eikä kolinalla. Keulassa seisoi toinen mies loimuavan tuohitötterösoihdun takana, varjostaen silmiään roihulta levähattunsa lierillä, polvet hieman notkistettuina sekä tasapainon että paremman valmiuden vuoksi, ja pitkä kaksihaarainen lohikeihäs laidan vieressä, käsi keskeltä kiinni pitäen. Oikeastaan tämä ase oli enemmän ahraimen kuin keihään kaltainen, molemmat haarat vä'älliset, joustavaa saarnea, ja niiden välillä vielä pitkä ohut teräskärki, ja niin viekkaasti se oli rakennettu, että kun haarat riittävällä voimalla työnnettiin saaliin selkään, niin niiden täytyi etääntyä toisistaan ja siten lujemmin pitää kiinni tempoilevaa ruumista, teräksen lävistäessä selkärangan.
Niiden kalain joukosta, joita tämä häikäisevä viehäke houkutteli luokseen, keulassa oleva mies paikalla huomasi johtajan, joka oli kaikkia muita pari vaaksaa pitempi, ja hänen tummissa silmissään kiilui into. Keihään varsi kohosi pystyyn hänen lujassa kourassaan, hänen polvensa notkistuivat ja koko ruumiinsa asento oli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävän pedon. Valtava kala saapui melkein kanootin alle. Keihäs syöksähti alas, mies näytti heittävän koko ruumiinsa sen painoksi, menettämättä kuitenkaan siltä tasapainoaan tai liian rajusti keikauttamatta jalkainsa alaista kevyttä alusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo taas ponnahti pystyyn, ääneensä murahtaen ja suorana seisten syyti hampaittensa takaa valiokirouksia ja tuijotti keihääseensä, ikään kuin mielien tehdä siitä kahvipuita. Hän oli iskenyt sivu, hän, joen kaikkein taitavin keihästäjä. Hän ei saanut päähänsä miksi. Perästä toveri silmäili häntä veitikkamaisella hämmästyksellä.
"Parasta kun lähdet alas Frederictoniin, Bill, ja ostat rillit", hän arveli kaikessa ystävyydessä.
Bill mainitsi hänelle vakavana toisen paikan, johon hän saattoi lähteä, lämpöisemmän kuin Fredericton oli. Ja kanootin annettiin ajelehtia pois virran mukana, jotta lampareen asukkaat saivat rauhottua ja asettua alalleen.
Syy keihästäjän vastoinkäymiseen oli tämä. Iso lohi ei ollut yhtä rauhallinen kuin sen toverit. Sitä vaivasi haava, joka jäyti sen voimia. Yhä enemmän ahnaita loisia oli siihen tarttunut, ja ne saivat aikaan polttavan kuumeen, joka kiihotti sen hermot ylimmilleen. Soihdun räikeän valon houkuttelemana se levottomalla uteliaisuudella oli sitä lähestynyt. Se tarvitsi sitä, vaikk'ei itsekään tiennyt miksi, ja heti paikalla. Tavatessaan toisen kalan se luuli sen tietä sulkevan, ja siinä oli kiehahtanut kerrassaan epälohimainen kiukun puuskaus ja se oli hyökännyt tämän tunkeilijan kimppuun työntääkseen sen pois sarvimaisella esiinpistävällä alaleuallaan. Tämä pahatuulinen hyökkäys se oli, joka sen pelasti, sillä juuri samassa kanoottimies syöksi veteen surmaavan kalakeihäänsä. Lohi tunsi saaneensa pyrstön vaiheille turruttavan iskun, sillä toinen haaroista oli sattunut siihen ja kyntänyt uuden syvän haavan. Säikähtyneenä ja aivan parantuneena hullaantumisestaan mokomaan vaaralliseen liekkiin se mennä repäisi vastavirtaan eikä kertaakaan pysähtynyt, ennen kuin oli kulkenut monta mailia tästä käsittämättömästä seikkailusta.
Se tunsi nyt kummaa uupumusta, joka oli aivan suhdatonta äskeiseen lyhyeen, vaikka tuimaankin nousuun verraten. Se ei käsittänyt, että se oli se vanha haava jäytävine loisineen ja uusi haava iskuineen ja verenvuotoineen, joka kulutti hänen voimiaan. Mutta juuri siitä syystä, että sen elinvoimat näin riutuivat, vaati sitä Luonto, ainaisessa huolessaan suvun jatkosta, kahta kiivaammin rientämään kutupaikoilleen joen latvoille. Vaikka se olikin niin uupunut, niin jatkoi se kuitenkin muutaman minuutin kuluttua matkaansa, jättäen muun nousevan karjan näin kauaksi taakseen kuumeellisessa kiireessään.
Kaiken yötä se teki matkaa, vieläpä seuraavaan iltapäivään saakka, ja lopulta saapui könkään alaiseen suureen pyörteeseen. Tässä se olisi aina muulloin viipynyt sen verran, että olisi perin pohjin levännyt, ennen kuin yritti niin vaikeata hyppyä. Tämä köngäs oli paljon vaikeampi joen kaikkia muita esteitä se tosiaan oli niin tehokas salpa, että vain voimakkaimmat ja rohkeimmat nousijat ollenkaan pääsivät sen päälle. Mutta kuumekiihkoinen veri hoputti haavotettua lohta semmoiseen kiireeseen, ettei se vähääkään joutunut itseään virkistämään. Pyörteen keskellä se kerran kohotti päätään ja hartioitaan vedestä, ikään kuin tutkiakseen valkoista meripihkan karvaista seinää, joka siinä vastassa jyrisi. Tuimalla rynnistyksellä se sitten potkaisi itsensä kahdeksan, jopa kymmenen jalkaa korkealle tyhjään ilmaan, tapasi könkään rinnan monta jalkaa kynnystä alempana ja sillä voimallisella pyrstönsä ja ruumiinsa ruuvisivalluksella syöksyi suoraan ylöspäin puhki pystysuoran vesipatsaan. Mutta se oli erehtynyt voimastaan. Juuri kynnyksen alla, siinä missä suistuva vesi oli kirkasta kuin topaasi ja niin nopeata, että melkein näytti alallaan olevan, sen voima petti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kopru syöksi sen takaisin ja polki kuohujen keralla syvälle pyörteen kiehuvaan pohjaan.
Puolipökerryksissään se lähti pyörrelammikon toiselle puolelle syvään tyyneen veteen ja lepäsi alallaan kallion reunan alla, koettaen virkistää voimiaan. Mutta haavainsa vaivain, ahnaitten kalvavain sisävesiloisten ja veressään palavan kuumeen vuoksi se ei saanut pätevää lepoa. Kun erän surma on kerran saalistaan tavottanut ja puoleksi harhaan iskenyt, niin onneton uhri näyttää olevan jokaiselle kohtalon iskulle merkitty. Paljon ennen kuin iso lohi oli siksi toipunut, että uskalsi kunnolla yrittää uuden kerran, vaati sitä sen vuoksi sisäinen tutkain uudelleen liikkeelle. Taas se pyörteen keskellä kerran kohotti päätä ja olkapäitä vedestä ja silmäili köngästä sen poikki kaartavan sateenkaaren lävitse, ollakseen varma siitä, että oli valinnut parhaan väylän. Tätä tehdessään se näki pienemmän kalan välähtävän auringonpaisteessa, hetkisen loistavan kuin kuun koukero sulaa hopeata putouksen kermaista rintaa vastaan, täsmällisellä voimalla iskevän kuohun päälliseen täyteläiseen meripihkankarvaiseen penkkaan ja voittajana sujahtavan kiiltävän kynnyksen päälle.
Tämä näky oli liikaa sen maltille. Uljaalla vimmalla se hyökkäsi eteenpäin putouksen alle ja sinkautti itsensä ilmaan kautta värikiehteisen valoväreilyn ja pieksävien roiskeriekaleitten.
Se oli loistava hyppy, kaksi jalkaa korkeammalle kuin ensi yrityksellä, ja hyvinkin jalkaa korkeammalle voitokkaan edellä kulkijan kohtaa. Mutta ah, se oli sokea hyppy ja pyrstöntyven haavan vuoksi se poikkesi harhaan. Se iski könkään kantaan meripihkapatsaan toisella reunalla, jossa vesivaippa oli niin ohut ja rikkinäinen, ettei siitä saanut kiinni. Se töytäsi ja potki kuin kouristuksissa, mutta petollinen elementti ei tarjonnut sitä kiinteätä vastusta, jota hän olisi tarvinnut, vaan petti. Se suistui sivulle päin, rutistui esiinpistävää kallion kielekettä vastaan ja uuden kerran suistui pohjaan.
Tällä kertaa se ei vain puoleksi pökertynyt, vaan aivan pyörtyi. Muutaman sekunnin putoava kopru sitä mukkiloi ja polki alleen kuin elotonta möhkälettä. Sitten ylös kumpuava vesi kantoi sen loitommalle ja hitaitten pyörteitten keralla se ajelehti edelleen auringonpaisteisen pyörteen poikki, maha taivasta kohti. Pian se kuitenkin tuli jonkun verran tajuihinsa, käänsihe oikein päin ja heikolla pyrstön läimäyksellä pyrki rannan alle tyynempään veteen. Hämärästi se tunsi, että nyt oli niin pian kuin suinkin virkistyttävä uuteen yritykseen. Hämärästi niiden etäisten kutupaikkain kuvat valkoisine hietikoineen ja jääkylmine lähteineen ylläpitivät sitä viettelyllään yli turtumuksen pimeyden.
Se olisi pyrkinyt syvään veteen paremman turvallisuuden vuoksi; mutta juuri nyt sen aistit olivat siihen määrään sekaantuneet, että itse vaistokin petti, sillä surma oli sen saavuttanut. Se ui sokeasti ja heikosti suoraan eteenpäin älysi veden käyvän matalaksi, kääntyi pois epäröiden ja yht'äkkiä tunsi kouristavan painon käyvän kiinni selkäänsä ja terävien hampaitten polttavan syvällä aivojensa perustuksissa.
Mahtavalla ponnistuksella se karisti irti hyökkääjänsä, mutta tähän ponnistukseen kuluivat sen viimeiset voimat. Ja ponnistus työnsikin sitä vain kauemmaksi matalaan veteen. Raskaalla loiskauksella se kellistyi kyljelleen, puoli ruumista vedestä koholla, olkain tuima haava aurinkoa kohti käännettynä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkääjä — hoikka tummanruskea minkki [minkki on amerikkalainen lumikon kaltainen eläin], suipoin kuonoin ja kirkkain vihaisin silmin — jälleen oli sen kimpussa kurkkua repimässä. Mutta se makasi väreissään eikä tiennyt siitä mitään.
Minkki, tuota pikaa todeten, että saalis oli aivan kuollut, koetti vetää ruumiin kuivalle maalle. Tässä aukealla rannalla, kirkkaassa päivänpaisteessa, oli mahdotonta syödä ateriaansa rauhassa. Sitä ei haluttanut olla noin koko maailman katseltavana. Se oli kylläkin voiman ihme kokoonsa ja painoonsa verraten, koko sulava ruumis yksi kimppu piiskansiimalihaksia. Mutta kuollut lohi oli raskas. Itsepintaisesti kiskoen se sai sen nykäyksin kiskotuksi melkein ylös vedestä. Mutta se oli saatava törmänkin päälle ja pensaitten varjoon ja siihen sen voimat eivät mitenkään tällä kannalla riittäneet. Viisaana miehenä se ryhtyi vähentämään sen painoa ja samalla voimiaankin virkistämään, syömällä niin paljon kuin jaksoi, kaiken aikaa salavihkaa ja ilkeällä mielellä vilkuen pensaihin, ettei karhu tai ilves pääsisi näykkäämään saalista hänen hampaistaan.
Korkealla ilman pilvettömässä sinessä liiteli tumma haahmo verkkaan, tähyten alas maahan tuikein, lasimaisin, kullan mustan kirjavin silmin. Nyt hidas liitelijä liikkumattomine siipineen seisahtui. Uljaat sulkalavat vetäytyivät kokoon, kiiltävän valkoinen pää ja tummat siipikynkät kallistuivat uljaasti eteenpäin ja valtava lintu putosi taivaasta kuin vasama. Tuuli vinkui sen jameissa sulissa.
Tämän vinkuvan sihinän kuullessaan minkki katsoi jdöspäin uhmaavasti äristen. Se sekunnin osaksi erehtyi luulemaan, että tämä oli haukka; ja laillisen saaliinsa puolesta se, urhoollinen pikku rosvo kun oli, oli valmis tappelemaan vaikka mimmoista haukkaa vastaan. Liian myöhään se huomasi erehdyksensä. Raivosta kirkaisten se kääntyi kaksin kerroin ja hyppäsi taapäin. Mutta se näytti hyppäävän suoraa päätä kotkan kynsiin.
Urhoollisena viimeiseen hengenvetoon saakka se suotta puri päällään olevaa paksuhöyhenistä reittä. Se sai siitä vain suuntäyden untuvia. Sitten teräskynnet säälimättä kouristivat, ja ruikuttavalla läähätyksellä se heitti henkensä. Uljas lintu avasi kyntensä ja nakkasi hervottoman ruskean ruumiin syrjään, ravinnoksi moinen haiseva suonekas liha oli sille liian kehnoa.
Se hyppäsi levitetyin siivin lohen viereen ja kopeasti laski sen päälle toisen jalkansa merkiksi, että se oli hänen. Muutaman sekunnin se tuijotti ympärilleen, näyttäen läpitunkevilla säälittömillä silmillään vaativan tappeluun jokaista, jota halutti vastustaa hänen oikeuttaan saaliiseen. Kun ei ketään kuulunut, niin se paikalla kävi ruuan kimppuun, repien nokallaan herkullista lihaa ja niellen sitä suuria paloja. Silloin tällöin se kohotti kaunista vihaista valkopäätään, joka nyt oli veritahroissa, ja uteliaana katseli vilahtavaa hopeakoukeroa, lohen hypätessä könkään niskaan. Sen mielestä tuo oli sangen tarpeeton ja käsittämätön temppu. Syötyään hyvinkin toisen puolen saaliista se iski jäännökseen kyntensä, kohosi ilmaan raskain läpytyksin ja lensi pois yli putouksen valkoisen jyrinän ja sen takana tumman hemlokkimetsän, lensi kohti sitä yksinäistä graniittihuippua jonka haljenneessa kärjessä oli sen pesä.