TÄPLIKÄS MUUKALAINEN
Se näytti kumman vieraalta näissä vakavissa tumman viheriäisissä pohjoisissa kuusimetsissä ja niiden ruskeilla sammalpeitteillä. Sen kirkas kullanruskea turkki vilkkaine mustine täplineen oli sangen silmään pistävä näissä varjoisissa pimennoissa.
Ja yhtä vieras se olikin mielestään kuin miltä näytti. Se ei ollut milloinkaan nähnyt mitään näiden pohjolan metsien kaltaista. Sen kotimaassa, Intian tiheiköissä, joissa ilma höyrysi ja väreili ja oli väkeviä hajuja täynnään, oli ainaista kuumain värien liekkumaa, paljon varren ja lehvän ja palaneen bambun kullan keltaa, seassa reheviä viheriöitä ja hehkuvia kukkia, ja kaikki pimeitä varjolänttejä täyteen läikkyneenä väkevän auringonpaisteen sekaan. Semmoiseen ympäristöön hänen oma kuuma värityksensä aina oli sulanut ihmeteltävästi, niin että valppaimmankin silmän oli ollut vaikea huomata häntä hänen ääneti hiiviskellessään saaliin haussa. Mutta täällä se tunsi olevansa alaston, jokaisen nähtävänä. Puoleksi vihoissaan, puoleksi peloissaan se nytkäytellen tempoi voimakasta häntäänsä puolesta toiseen ja hiipi vatsa maata hipoen ja tuimat silmät vilkuen yhtäänne ja toisaanne, etsien joko saalista tai piilopaikkaa.
Sen oli nälkä, tämän laihan intialaisen leopardin; mutta vielä ravintoakin tärkeämpi oli sille semmoinen paikka, jossa saattoi piillä ja levätä, koettaessaan vähän perehtyä tähän uuteen ympäristöön. Sen hermot vielä värisivät huudosta ja parkunasta, tukahduttavasta savusta, sokaisevasta roihusta, liekeistä, jotka olivat näyttäneet nälkäisinä karkaavan hänen perässään ja tavottavan häntä kielellään, ja koko tulipalosta, joka oli sirkuksen hävittänyt ja hänet vapauttanut, ja sen huumaavasta melskeestä. Hän ei tiennyt, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen ystävällistä vartijaa, joka oli sekamelskassa avannut hänen häkkinsä ja jonka hän sitten oli nurin juossut ja kamalasti kynsinyt hurjassa paon kiireessään. Hän tuskin tiesi, taikka vain sekavasti muisti, kuinka häntä asutun maan halki paetessaan oli ammuttu, kiljuvin koirin ajettu, kuinka vihainen, utelias karjalauma oli käynyt hänen kimppuunsa ja jymisevä veturi, jonka nopeudesta hän oli vaarakseen erehtynyt, oli ollut vähällä ajaa hänet nurin. Ei hänelle tällä haavaa ollut selvänä juuri mikään muu kuin kylmä yksinäisyys ja hiljaisuus, ja nuo ihmeelliset ja huolestuttavat puunrunko-näköalat, joita näytti aukenevan hänen luotaan aina uusia joka suunnalle. Ne pakottivat lakkaamatta vilkumaan joka puolelle tavalla, joka kerrassaan uuvutti hermoja. Hän kaipasi piilopaikkaa kuin hätyytetty rotta reikää. Hän kaipasi paikkaa, johon voisi peräytyä ja sieltä sitten edes jonkinlaisella turvallisuuden tunteella kurkistella tätä kerrassaan uuden mallista käsittämätöntä maailmaa. Vihaisena, viekkaana, voimakkaana ja voimiinsa luottavana se ei paljoakaan pelännyt sitä minkä tiesi ja ymmärsi. Mutta samoin kuin enimmät kehittyneet luontokappaleet, joilla on jonkun verran mielikuvitusta, se pelkäsi tuntematonta. Se tahtoi saada hyvän tilaisuuden sitä tutkiakseen, ennen kuin ryhtyisi sen kanssa voimiaan koettelemaan.
Kuitenkin oli se, mikä siitä näytti erämaalta, kylläkin asuttua, jos sen silmät olisivat sen älynneet. Tumpuran karvaiset pienokaiset metsähiiret vilkuivat sitä hetkisen keijumaisesti ja sitten hämmästystään kimeällä piipityksellä ilmaisten peräytyivät reikiinsä kuusenjuurien alle. Kannon takaa kellanruskea portimo, väriltään kuin lakastunut havuneulapeitto, tuijotti siihen silmillä, jotka olivat yhtä hurjat kuin sen omat silmät, ja paljon vihaisemmat ja häijymmät. Pienet valkoisen ja mustan kirjavat tikat kurkistelivat sitä uteliaasti puun takaa, hemlokkikuusen runkoa ylös juostessaan ja samalla pitivät tarkkaan varansa, ettei sen tuhoa uhkaava tuijotus päässyt niiden ruumista näkemään. Mustankirjavat tiaiset lakkasivat hyönteisiä puunkuoren alta etsimästä, ihmettelivät sitä sen sivu kulkiessa, sitten tsik-a-dii-dii-diitään vikittäen lensivät eteenpäin, kurkistellakseen enemmänkin tätä niin outoa kuusimetsän kulkijaa. Ja suuri piikkisika, joka uneliaana kiikkui hemlokkikuusen oksalla, loi siihen korkeudestaan äärettömän välinpitämättömän katseen.
Mutta vihdoin sattui punainen orava keksimään kirkastäpläisen muukalaisen. Hypellen lähemmäksi oksalta oksalle se juoksi suurta runkoa puolitiehen alas, levitti säärensä ja häntänsä levälleen, tutkiskeli leopardia suurilla ja valoisilla, sanomattoman hävyttömillä silmillään ja alkoi niin kimakasti räkättää, että metsän kaikki hiljaiset kaarrot siitä kaikuivat.
Peräti säikähtyneenä leopardi kyyristyi jäljilleen ja sävähti, ikään kuin olisi joku piiskalla naamaan sivaltanut. Sitten se raivostuneena hyökkäsi häpeämätöntä pikku ilkkujaa vastaan. Tämä tietysti katosi silmänräpäyksessä ja sen äänekäs pilkka kirskui nyt korkealta puun latvasta. Ylös lensi leopardi sen perässä vikkelänä ja nopeana. Mutta orava melkein samassa vilauksessa jo tirskui hävyttömyyksiään viereisestä puusta ja sitten sen viereisestä.
Sangen harmissaan leopardi palasi maahan ja lähti taas matkaansa jatkamaan. Häväisijä oli, niin se päätteli, aivan liian vähäpätöinen, että siihen olisi kannattanut huomiota kiinnittää otuksena sen enempää kuin vihollisenakaan. Mutta siinä se erehtyi. Punaisen pienen eläinraiskan rähisevät hävyttömyydet houkuttelivat paikalle monta muuta saman laatuista, ja ne olivat yhtä hyvällä puhetuulella; ja meteliä vielä lisäämään siihen samalla tuli puolenkymmentä sininärhiä ja Kanadan korppia, jotka lepattelivat, vihelsivät ja tirskuivat loistavan muukalaisen ympärillä, kunnes tämän sydän oli pakahtua paljaasta raivon kylmästä voimattomuudesta. Oli hän totta puhuen jo ennenkin kokenut jotain samankaltaista, kun lörpöttelevä marakattiliuta oli häntä härnäillyt ja pilkannut omissa kotitiheiköissä. Silloin hänen kuitenkin oli onnistunut lopulta saada kiinni yksi halventajistaan ja syödä se — joka oli sangen lohdullinen koston muoto. Mutta hänen nykyiset kiduttajansa olivat niin pieniä ja vikkeliä, että oli turha antautua semmoiseen toivoon.
Vihdoin se kuitenkin saapui jonkinlaiseen louhilinnaan, joka oli karhunvatukkain, sananjalkain ja koivun vesain peittämä, ja siitä se tuota pikaa löysi kolon, joka melkein kävi luolasta. Ryömittyään sisään se kääntyi ympäri ja laskeusi pitkäkseen suurenmoista helpotusta tuntien. Tyyssija oli niin pieni, että sen pää ulottui aina oviaukkoon saakka, ja piilopaikkana se sen mukaan oli vähän puutteellinen. Mutta nyt ei mikään salaperäinen vihollinen ainakaan takaapäin voinut käydä hänen kimppuunsa. Etupuolta hän aikoi parhaan kykynsä mukaan puolustaa, tuli kuka tahansa.
Heti tiloilleen asetuttuaan se koukisti suuret käpälänsä somasti leukansa alle, sulki silmänsä kaikkein kapeimmiksi lankamaisiksi raoiksi ja oli nukkuvinaan. Tämän välinpitämättömyyden rohkaisemina kiusanhenget alkoivat kokoontua sananjalkain sekaan, melkein sen nokan alle. Se ei ollut huomaavinaankaan. Närhit varsinkin kävivät erikoisen rohkeiksi, tirskuivat ja hyppivät siivet levällään ja iskivät siihen kirkkaat silmänsä pohjattomalla pilkalla. Lopulta eräs hypähti aivan parin jalan päähän sen kuonosta. Sekunnin murto-osan ajattelematon lintu näki kaksi kauheaa haaleaa silmää, jotka äkkiä aukenivat sitä vastaan. Sitten täpläinen kämmen nopeaan kuin välähdys syöksyi esiin ja närhi oli vain litistetty tukko kirkkaita sinisiä höyheniä sen alla.
Hysterisiin rääkymisiin puhjeten koko tuo kehno joukko oravineen kaikkineen livisti tiehensä. Muukalainen, tyytyväisyydestä silmiään vilkuttaen, pisti poskeensa laihan saaliin ja kahdella tassulla pyyhkieli höyheniä leuoistaan.
Närhien ja oravien huudon hälvettyä muukalainen rauhallisesti silmäili uutta valtakuntaansa. Pitkään aikaan ei mitään liikkunut. Mutta metsä nopeaan unohtaa. Kotvasen kuluttua leopardi huomasi omituisen otuksen, joka hiiviskeli puunrunkojen välitse kymmenkunnan sylen päässä hänen piilopaikastaan. Hän paikalla näki, että se oli jonkinlainen kissa, mutta sillä oli kumman korkea kyssäselkä takaruumis, hännästä vain tynkää ja sangen suuri pyöreä naama julmine viiksineen ja röyhelöineen. Se ei ollut yhtä suuri kuin hän, ei likimainkaan; mutta siitä huolimattakin se oli niin pelättävän näköinen, että hän arveli viisaimmaksi olla lähtemättä sen kanssa voimiaan koettelemaan ainakin kunnes oli vähän paremmin tutustunut siihen. Senkaltaiset yritykset saattoivat jäädä tuonnemmaksi. Juuri kun se oli tullut tähän päätökseen, ilves haistoi sen jäljet. Tämä suuri jälki ja uhkaava, tuntematon haju sai julman kulkijan siihen paikkaan pysähtymään. Hetkisen se uteliaasti haisteli jälkiä, pitkäin niskakarvain hitaasti pystyyn kohotessa. Haalein suurin silmin se sitten loi ympärilleen pelokkaan katseen ja meni matkoihinsa sangen pitkillä äänettömillä loikkauksilla harmaitten runkojen lomitse.
Leopardi jälleen vilkutti silmiään ja availi ja sulki suuria kynsiään niin kuin kissa hyvällä päällä. Se alkoi vähemmän pelätä tätä outoa pohjolan maailmaa.
Tuskin oli kulunut viittä minuuttia ilveksen lähdöstä, kun sananjalkain läpi suuressa hädässä loikki ruskea kaniini. Se näytti pakenevan jotakuta vainoojaa. Aivan rotkon suulla se pysähtyi, kohosi takakintuilleen ja katseli taakseen hermostuneesti, mahdottoman suuret korvat pelokkaasti pystyssä. Leopardi yhdellä hypyllä syöksyi ovestaan ja iski siihen kiinni. Tämä saalis oli vaivan arvoinen; vähät siitä, mitä muut metsästäjät jo olivat sen edestä tehneet. Leopardin maatessa ja aterioidessa hyökkäsi sananjalkain seasta notkea ruskea pikku olento, joka myrkyllisesti ärisi sille aivan vasten naamaa ja vilahti pois, ennen kuin se sai käpälänsä päälle.
Tämän aterian jälkeen muukalainen nukkui raittiisti tunnin tai pari ja herätessään oli mielestään koko lailla kotiutunut uuteen ympäristöönsä. Oli aivan ilmeistä, että täältä löytyisi hyvät metsästysmaat, eikä hän ainakaan vielä ollut nähnyt merkkiäkään semmoisesta eläimestä, joka olisi ollut kyllin voimallinen tai rohkea riitelemään häneltä omistusoikeutta. Metsä alkoi nyt hämärtää illan ensimäisten ruskojen kajastuksessa, ja hän tunsi halua lähteä pyyntihommiin. Hän ei enää ollut hermostunut pakolainen, vaan siistin pesän omistaja ja kaikesta päättäen rajattoman metsästysmaan valtias, ja niinpä hän asteli esiin, oikoi itseään nautinnolla ja lähti kävelemään vettä etsiäkseen.
Sitä se löysi jo parin sadan askeleen päästä matalarantaisen lasikirkkaan järven, meripihkan ja siniruskojen kiilloin raukeavan auringonlaskun alla. Hiipien veden partaalle se juodessaan tuijotti puoleen ja toiseen pitkin yksinäisiä rantoja ja sitten sukkelaa hävisi takaisin kuusikkoon. Se oli sattunut keksimään kosolta kauniita kavion jälkiä, jotka johtivat alas valkoiselle rannalle, ja päätti, että täällä oli hirvaita. Hirvaat olivat sen mieliriistaa. Se nuoli huulensa ja kiipesi sukkelasti suureen hemlokkiin, joka oli paraiksi lähellä jälkiä.
Sinirusottavan taivaan syvyyksistä, suoraan pään päältä, kuului alas kiitävän yökehrääjän pitkäveteisiä nenä-ääniä. Se oli kumma ääni kuuman vyöhykkeen lapselle ja uteliaana se kurkisteli oksien välitse ylöspäin, voimatta kuitenkaan sitä selvittää. Sitten sen huomion käänsi toisaanne polkua tulevan astunnan ääni. Ne olivat raskaita askelia, jotka arvelematta katkoivat oksia, ikään kuin matkamies ei olisi välittänyt siitä, kuka sai tietää hänen tulemisensa ja menemisensä. Leopardi veti huulensa irviin moisen itseluottamuksen älytessään ja kokosi ruumiinsa valtavaan hyppyyn. Astunnan laadusta sen kokenut korva päätteli, ettei se ollut käpäläjalkainen eläin, joka lähestyi, vaan joku kavioeläin, ja se arveli saavansa nähdä vankan sarvaan, jonka selkään sopisi hypätä ja viiltää kurkut poikki.
Mutta nähdessään haahmon, joka nyt astua patsasteli näkyviin, se aluksi muutti mieltään. Tämä ei ollut otus, jota saattoi kovin kevytmielisesti tappeluun vaatia.
Se oli uroshirvi, korkea ja musta ja mahtavan näköinen. Sen mahdottomat kyttyrälavat, lyhyt paksu kaula ja jykevä pitkäkuonoinen pää julistivat puhvelin voimia; kun taas vihaisista pienistä killosilmistä, jotka eivät viitsineet vihollista vilkua, puhui mielenlaatu, joka osasi tätä voimaa käyttääkin. Sen leveät sormekkaat sarvet olivat mahtavan laajat ja ilmeisestikin tavattoman raskaat, leopardilla ei ollut moisista aseista minkäänlaista kokemusta, ja ne tekivät siihen suuren vaikutuksen. Se ei tietystikään voinut tietää, etteivät sarvet tähän vuodenaikaan olleet vielä täysin kehittyneet, vaan sienimäiset ja hatarat ja aivan hyödyttömät.
Hirvi käyskenteli edelleen veden partaalle, kaalasi siihen mahaa myöten ja alkoi kovalla läiskeellä kiskoa pohjasta sitkeäjuurisia ulpukan varsia. Järvi oli matala, ja hirvi oli niin kaukana rannasta, ettei leopardi voinut sitä kovin hyvin tarkastaa. Uteliaisuudesta palaen se laskeutui alas puustaan, hiipi veden partaalle ja kyyristyi sinne tuijottamaan.
Hirvipä sattui nyt näkemään rannalla täplikkään kyyristyneen olennon, lakkasi ulpukoita nyhtämästä ja tuijotti ylpeästi takaisin. Kuta kauemmin se tuijotti, sitä vähemmän sitä näytti miellyttävän vieraan ulkonäkö. Ensin se korskui vastenmielisyyttään, äänekkäästi ja niin selvään, ettei siitä voinut erehtyä; sitten se isolla molskeella lähti rantaa kohti, osottaakseen tuntuvammalla tavalla vastenmielisyyttään. Hetken tai pari leopardi piti paikkansa, ikään kuin siinä samassa valmiina voimankoetteluihin tämän pelättävän vastustajan kanssa; mutta sitten se asiaa viisaammin harkiten hitaasti poistui rantaäyräälle. Hirvi, johon ei tehnyt vähääkään vaikutusta sen arvokkaisuus sen enempää kuin ilmeinen vaarallinen voimakaan, juoksi pauhulla rannalle ja hyökkäsi sen perään ylt'yleensä vettä valuen.
Karkeasti ärähtäen leopardi pyörsi ympäri ja kyyristyi hyppyyn. Sen ihmeeksi ei suuri musta eläin kuitenkaan tullutkaan häntä vastaan pää kumarassa, niin kuin hän oli odottanut, vaan tanssiaskelilla ja iskien nopeaan suurilla survovilla etukavioillaan, joiden reunat olisivat leikanneet kuin teräs. Ymmällään moisesta ennen kuulumattomasta hyökkäyksen mallista, jota hän ei tiennyt miten vastata, leopardi notkeasti hyppäsi syrjään ja kiipesi hemlokkipuuhunsa. Hirvi, näköjään suuresti hämmästyneenä tästä tempusta, pysähtyi paikalle ja hetken tuijotti ja korskui. Sitten se ravisteli itseään kauan ja perusteellisesti, käänsi selkänsä, lipotti halveksivasti hoikkaa lyhyttä häntäänsä ja tallusteli pois metsiin, näykkien oksia mennessään.
Sangen pahalla päällä tämän tappion jälkeen leopardi piankin hyppäsi alas oksaltaan ja hiipi varkain kotia kohti. Se päätti sarvaan ajoineen odottaa myöhempään yöhön. Sen rinnassa kyti hurja viha tuota isoa mustaa elukkaa vastaan, joka moisella tavalla oli hänet nolannut, ja se mietti kostoa. Tässä aprikoimattomassa mielentilassa se kohtasi pienen mustan ja valkoisen kirjavan olennon, joka tuskin oli kaniininkaan kokoinen; se kulki hänen tiensä poikki ja seisahtui katselemaan häntä joutilaan uteliaisuudella.
Jos se olisi ollut tyynemmällä päällä, niin jo yksistään se seikka, että niin vähäpätöinen olento ei näyttänyt häntä pelkäävän, olisi saanut hänet pysähtymään ja syytä tutkimaan. Moisessa käytöksessä oli jotain kerrassaan luonnotonta; mutta sen sijaan, että hän olisi ottanut varotuksen varteen, hän vain raivostui kahta kauheammin moisesta hänen mielestään kuulumattomasta hävyttömyydestä. Hän äristen hyökkäsi. Samassa jotain hirmuista lensi vasten hänen naamaansa. Se oli sokaisevaa, tukahduttavaa sanoin kuvaamatonta. Tukehtuvan huudolla hän kavahti taapäin; ja tuo pieni juovainen raukka luiskahti ehjin nahkoin melkein hänen käpäläinsä välistä ja rauhallisesti tallusteli pois pensaikkoon. Se oli kovin, kovin paha onni tälle täplikkäälle Intian miehelle, ettei hänelle oltu koskaan kerrottu haisunäädästä.
Tuo kuristava saasta silmissään ja sieraimissaan näljäisenä, takertuvana ja joka paikkaan tunkeutuvana — leopardi vasta muutaman sekunnin kuluttua saattoi henkeään vetää. Sitten se sai raivon kohtauksen, pyyhki naamaansa vimmatusti käpälillään ja piehtaroi sammalessa ja sananjaloissa. Pyyhkimisestä ei ollut mitään apua, jonka vuoksi se lopulta alkoi tonkia syvältä sammalta aina viileään kosteaan multaan saakka. Vaistomaisesti se oli keksinyt luonnon oman parannuskeinon tätä vaivaa vastaan. Tuore maa on sitä vastaan paras vastamyrkky ja paras puhdistuskeino. Muutaman minuutin kuluttua se saattoi hengittää paremmin ja yrittää nähdäkin jotain; mutta toinen asia oli vallan päästä siitä. Ja hyh! kuinka se vihasi itseään! Paikalla kun se alkoi nähdä kyllin selvään, se lähti laukkaamaan kautta metsäin koettaen näillä mielettömillä ponnistuksilla vapautua ylivoimaisesta löyhkästä. Se oli melkein uuvuksissaan, ennen kuin tuli huomanneeksi, että kuljettikin sitä mukanaan. Tointuen tämän jälkeen jonkun verran järkiinsä, se kuopi kosteaan maahan suuren kuopan ja alkoi piehtaroida, kaivaa ja rypeä siinä. Kun tämä kuoppa oli niin saastutettu, ettei siitä enää ollut apua, niin se kulki kauemmaksi ja kaivoi toisen ja vielä kolmannenkin. Kun päivän ensimäinen sarastus alkoi viluna hiipiä salolle, oli se mielestään tehnyt, mitä tehdä voi. Tämän jälkeen se toimitti huolellisen aamusomistuksen, pyyhkien käpälillä ja nuollen itseään kuin kissa, kunnes lopulta saattoi luulotella taas olevansa puhdas. Totta kuitenkin oli, että se yhä vielä kantoi karvoissaan — ja oli kantava monta päivää — pistävää iljettävää muistoa mitättömän näköisestä, mutta kamalasta pikku vihollisestaan.
Vaikka tämä kokemus olikin niin katkera, niin alkoi leopardi kuitenkin tuota pikaa saada siitä ilmeistä hyötyäkin. Sen oma haju, joka useimpien metsän eläinten mielestä oli niin kamala, oli nyt jonkun aikaa aivan pois sekaantunut. Kaniinit eivät ainaisesta uteliaisuudestaan huolimatta tahtoneet päästää sitä aivan hyppymatkan päähän, ennen kuin pötkivät pakoon. Mutta nyt kun se haisi kuin skunkki, ne typerästi päättelivät, ettei se voinut hypätäkään skunkkia kauemmaksi. Ja sarvaatkin — niiden kimppuun oli nyt hämmästyttävän helppo hiipiä, kunhan eivät vain sattuneet näkemään. Jos ne näkivät, niin eivät ne tietenkään jääneet kyselemään. Ne eivät tosin mitään tienneet leopardista nämä Canadan sarvaat, mutta puumasta suvussa kulki kamalia muistotietoja; ja ne olivat kyllin ymmärtäväisiä älytäkseen, että täpläinen puuma hyvin luultavasti oli aivan yhtä vaarallinen kuin näitä kirjailuita puuttuvakin.
Kaniinin ja sarvaan lihasta kun ei ollut puutetta ja sieraimetkin lopulta alkoivat jonkun verran tylstyä katalaa hajua kohtaan, joka seurasi kaikkialle mukana, niin leopardi seuraavain neljän, viiden päivän kuluessa alkoi sangen hyvin tyytyä ympäristöihinsä. Ainoa rikka rokassa oli tuo suuri uroshirvi. Päivän toisensa jälkeen se jostain varmasta piilopaikasta tarkasteli tätä ylimielisen välinpitämätöntä mustaa hirviötä ja hioi hampaitaan ja kynsiään voimattomassa raivossa. Mutta siitä ei vain tahtonut tulla mitään, että se olisi etsinyt tuota vaarallista kaksinkamppailua. Se arveli, että ehkä voittaisi, jos pudottaisi itsensä hirven selkään joltain soveliaalta oksalta. Mutta sitten taas tuntui siltä, että hän ehkä joutuisikin häviölle. Ja ajatellessaan noita suuria latuskoita kavioita, jotka toisinaan kalskuivat niin kummasti omistajan sivu astuessa, että ne saisivat häntä silpoa ja alleen ruhjoa, hän kerrassaan malttoi mielensä. Järkevästi hän päätteli, ettei sen seikkailun aika vielä ollut tullut.
Ja sen tätä kaunaa kantaessa ja hautoessa tuli se suuri hairahduksen päivä.
Järvestä nousi rinne, joka oli täynnään avoimia mustikkamaita ja sitten kohosi pystyyn melkein paljaaseen harmaaseen graniitti vuoreen. Aikoen ehkä jonkun verran laajentaa piirinsä rajoja ja ehkä ruokavaliotaankin vähän vaihdella tuntemattomalla riistalla leopardi lähti tutkimaan lähempiä rinteitä.
Mustikat olivat parhaimmillaan tässä korkeassa, viileässä, myöhäiskesäisessä seudussa. Matala varvukko oli täynnään sankkoja tiheitä marjamättäitä, joista säteilevässä päivänpaisteessa loisti kuin lukemattomia kiiltäviä lapis-latsuli-helmiä. Niiden seassa kaaleli, leopardi huomasi, hartioitaan myöten pieni kiiltävän musta typykkä eläin, joka äänekkäillä mielihyvän lotkauksilla riipi ja lotki nahkaansa mehukkaita marjoja. Ikään kuin ei olisi voinut niitä kyllin nopeaan sisäänsä saada millään muulla tavalla, se toisinaan istahti paksuille lyhyille takajaloilleen, sulki täpötäyden marjamättään syliinsä ja kerrassaan rypi siinä naamatauluineen, kunnes purppuraiset mehut ryvettivät hänet aivan korvia myöten.
Leopardi paikalla tiesi, että tämä hullunkurinen ja ahne pikku elukka oli karhunpenikka, rasvasta tiukkuva ja erinomaisen maukas syödä. Sattui kuitenkin niin, että se tunsi vain kaksi karhulajia — Himalajan pienen oikullisen mustan karhun, joka tosin oli kylläkin urhoollinen, mutta heikko, ja kömpelön hyväluontoisen muurahaiskarhun. Itä-Canadan mustan karhun luonnonlaadusta ja kyvyistä se oli aivan tietämätön. Ja tietämättömyys on yksi niitä vikoja, joita luonto, ankarin kaikista emoista, toisinaan pyrkii rankaisemaan kaikkein säälimättömimmällä ankaruudellaan. Eivät sen kaikki lapset ole niin onnellisia, että hengissä kestäisivät sen kovakouraiset opetukset.
Leopardi kyyristyi maahan muutamaksi minuutiksi ja tarkasteli silmiään siristellen penikan vallatonta mässäilyä. Sitten ruokahalu ja julma luonto saivat siinä vallan. Penikka näytti olevan yksinään, eikä tässä siis ollut mitään vaaraa, eikä missäänkään tapauksessa semmoisten karhujen puolelta, joita hän sattui tuntemaan. Kuin suuri luoti täplikästä kultaa se singahti kautta ilman, putosi iloisen penikan niskaan ja rusensi sen kaulan poikki kerran puraisten voimakkailla leuoillaan. Vieroen sitten paikan altista häikäisevää aukeutta se nosti hervottoman pikku ruumiin ilmaan ja kääntyi kantamaan sitä kuusien suojaan.
Juuri kun se kääntyi, sattui suuri varjo hänen ja auringon väliin. Vaistomaisesti leopardi hyppäsi syrjään. Mutta aivan samassa silmänräpäyksessä, jolloin sen jännitetyt raajat maasta erosivat, putosi sen päälle valtava ruho, sortaen sen takaisin. Säikähtyneen raivon karjauksella se kiemurteli itsensä alta pois, toinen kylki emokarhun kostavan kouran nylkemänä kylkiluita myöten. Karhu pyrki pitämään sitä allaan suurella painollaan. Mutta tämän lihaksissa, jotka olivat notkeat kuin piiskan siima, oli teräksen jämeä lujuus ja melkein uskomaton runsaus pontevaa joustavaa voimaa. Ponnistustensa räjähdysvoimalla se melkein sai karhun päältään nakatuksi — melkein, mutta ei aivan. Turhaan koetettuaan rynnistää pois sen murhaavan kouristuksen alta se väänsi ruumiinsa ympäri sillä tavalla, että saattoi purra karhua kurkkuun ja kynsiään käyttää. Hyvin mielellään se olisi livistänyt tiehensä ja paennut häpeätä tuntematta, sillä tämmöistä karhua hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Mutta huomatessaan paon mahdottomaksi se päätti tälle hirviölle näyttää, mikä hän oikein oli. Upottaen etukyntensä syvään vastustajan kaulaan se taivutti pitkän notkean selkänsä kaareksi kuin jännitetyn jousen ja riipi karhun kylkiä ja mahanalustaa takakäpäliensä hirmuisilla raatelevilla aseilla.
Ensi kerran rikkoen kostoraivonsa äänettömyyden karhu päästi möräävän _uah-ah_in tuskasta ja hämmennyksestä. Moinen ruma tappelemisen malli oli sille uutta. Vihaisesti se koetti karistaa täplikästä petoa irti itsestään, voidakseen pitää sitä käsivarren mitan päässä ja sitten ruhjoa sen. Mutta se piti kiinni kuin palava öljy. Huomatessaan mahdottomaksi nakata sitä irti karhu muutti menettelyään ja rutisti sen rintaansa vastaan julmilla etukämmenillään. Lyhyen hetken leopardin jännitetyt lihakset kestivät kauhean puserruksen ja kaiken aikaa se viilsi karhua takakynsillään. Sitten se läähättävällä harjauksella äkkiä raukesi. Armottomat kourat ruhjoivat, pusertivat, tuhosivat, kunnes viimeinen hengähdys oli lähtenyt vihamiehen keuhkoista, viimeinen elon sykähdys sen sydämestä ja sen hervonneet takajalat syleilyn perästä laahasivat velttoina kuin kuolleen kaniinin.
Tuntiessaan ponnistavan ruumiin kouristuksessaan raukeavan ja nähdessään pyöreän litteän pään putoavan takakenoon silmät pullollaan, karhu hampain repi poikki paljastetun kurkun, ikään kuin ollakseen oikein varma voitostaan. Päästäen sitten ruumiin putoamaan se laskeutui neljälle jalalle ja vinkuen haisteli kuolleen pienokaisensa ruumista. Tultuaan pian vakuutetuksi siitä, että se tosiaan oli aivan kuollut, se laahusti pois kammottavine haavoineen jonkun taajan metsikön pimeyteen, siellä yksinäisyydessä kuollakseen tai parantuakseen, miten erämaan kohtalo näki hyväksi päättää. Kuolleen leopardin kirkas nahka, mustatäpläisenä, vahvalta veripunaisissa tahroissa penikan mustan ruumiin vieressä ilman alla viruessaan, tapasi korkealla, paljaan graniittikukkulan päällä liitelevän valkopää kotkan silmän. Laajoin kaarin, melkein liikkumattomin siivin, se vaipui syvemmälle ja syvemmälle, kunnes lopulta liiti läheltä molempien ruumiitten sivu ja lumivalkea niska pitkällä kurkisti niihin tuikeilla, lasimaisilla, mustan ja kullan värisillä silmillään. Mutta se ei huolinut tulla maahan, sillä täplikäs muukalainen näytti siitä kuolleenakin vaaralliselta. Pian se taas lentää lekutteli pois kukkulan taa ikään kuin sanomaan, ettei tämä häntä liikuttanut. Ja tyynessä ja lämpimässä tulivat siihen parvissa kärpäset, kiiltäen kuin jalokivet ja pelkäämättä mitään kuollutta, olipa tuo kuinka kumma tahansa.