I.

Kapeasta tulivuoren halkeamasta, joka kulki poikittain laakson suussa peittäen noin kaksi kolmatta osaa siitä, lainehti ja välkkyi tulijuova. Toisinaan vain jonkun tuuman korkeudella, toisinaan äkkiä kadoten kokonaan näkyvistä ja sitten jälleen äkkiä leimahtaen viiden kuuden jalan korkeuteen tanssivat ohuet, kaasumaiset liekit kevyesti. Ne loistivat milloin kirkkaan keltaisina, milloin hehkuvan oranssinvärisinä, milloin melkein näkymättömän sinisinä, kumarrellen ja työntäen esille kasvavia kieliään, kunnes Grôm ei voinut muuta kuin uskoa, että ne olivat eläviä olentoja niinkuin hänkin. Tyttö, joka oli kyyryllään hänen vieressään, ei paljon kiinnittänyt huomiotaan ihmeellisiin liekkeihin. Hänen mustat, suuret silmänsä, jotka näyttivät salaperäisiltä ja tulisilta tummien, tuuheiden hiusten alla, vilkuivat lakkaamatta miehen uneksiviin kasvoihin ja takana oleviin synkkiin tiheikköihin. Hän ei ymmärtänyt tanssivia liekkejä, mutta hän ymmärsi kovan ryskeen, ulvomisen ja hurjat huudot, jotka kuuluivat noista pimeistä tiheiköistä ja kukkuloitten rinteiltä. Mies oli niin kiintynyt ihmeellisten liekkien tarkasteluun, että hän nähtävästi oli kokonaan unohtanut vaarat, jotka vaanivat tuolla takana pimeässä, ja siksi luonnollisesti oli tytön velvollisuus vartioida.

Välillä Grôm irroitti katseensa liekeistä tarkastellen nuijaansa ja keihäänsä palanutta, mustunutta päätä. Hän katsahti vieressään olevaan hoikkaan tytön vartaloon ja laski suuren, karvaisen kätensä hyväillen hänen olkapäälleen. Hän iloitsi tytöstä ja löysi hänestä itselleen sopivan vaimon, vaikka tämä olikin häneen verrattuna vain lapsi. Mutta noihin takaa kuuluviin uhkaaviin ääniin ei hän kiinnittänyt mitään huomiota. Hän näki tytön silmistä, ettei vaara ollut vielä aivan lähellä, ja siitä asti kuin hän oli oppinut tuntemaan tulen voiman ja oman valtansa siihen, tunsi hän itsensä melkein jumalaksi. Tuli oli varmasti jotakin jumalallista. Ja jos hän kerran saattoi hallita tulta, tehdä sen palvelijakseen, niin siiloinhan oli hänen omassa ymmärryksessään vielä enemmän jumalallista. Hänen sydämensä paisui sellaisesta ylpeydestä, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja hänellä oli pää täynnä epämääräisiä, mutta suloisia mahdollisuuksia. Milloinkaan ennen, paitsi urhoollisimpain heimolaistensa joukossa ollessaan, ei hän ollut kuunnellut luolakarhujen, luolahyeenain tai miekkahammastiikerien hirvittäviä ääniä pelkäämättä ja ajattelematta pakoa. Nyt ei hän pelännyt niitä ollenkaan.

Kovempi karjunta kuului pimeästä lähempää kuin ennen, ja Grôm näki A-yan silmien laajenevan, hänen tarttuessaan miehen polveen. Grômin luisevat kasvot levisivät hymystä ja hän kääntyi nousten samalla seisomaan ja nostaen tytön mukanaan.

Hänen sydämensä täytti uusi, kummallinen lämpö, kun hän tunsi, miten täydellisesti tyttö luotti häneen ja miten kylmä ja järkähtämätön hänen rohkeutensa oli. Sillä tuossa, aivan valon rajalla, oli kaikkein pelättävimpiä petoja. Lähinnä, pitkä keltaisen ruskea ruumis kokonaan ulkona tiheiköstä, oli kyyristyneenä jättiläistiikeri, jolla oli kymmenen tuumaa pitkät torahampaat. Se oli vain noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä, ja se heilutti häntäänsä hurjasti edestakaisin, ikäänkuin rohkaistakseen itseään menemään lähemmäksi tulta. Noin kaksikymmentä askelta etäämpänä, eturuumis ulkona pensaikosta, oli pari suurta, punertavaa luolakarhua päät alaspainettuina ja heilutellen itseään puolelta toiselle sekä katsellen saalista, jonka kimppuun ne eivät uskaltaneet hyökätä. Ne olivat tähän asti pitäneet ihmistä helposti saavutettavana saaliina, ja ne olivat raivoissaan noiden kahden ihmisen rohkeudesta, kun he pysyttelivät niin lähellä peloittavia liekkejä. Ne olivat niin kiihkoissaan, etteivät laisinkaan huomanneet pahaa vihollistaan, miekkatiikeriä, jonka kanssa ne olivat ainaisessa, leppymättömässä taistelussa. Vähän vasemmalla, mutta kauempana tulesta, istui joukko luolahyeenoja takajaloillaan pitkät, punaiset kielet riippuen ulkona suusta. Vaikka niillä oli niin voimakkaat leuat, että ne olisivat voineet särkeä härän reisiluut, eivät ne kuitenkaan halunneet herättää karjuvan miekkatiikerin enempää kuin noitten kahden jättiläiskarhunkaan huomiota.

Karhujen ja suurten hyeenain puolelta ei Grôm pelännyt hyökkäystä. Mutta hän tuumi, että miekkatiikeri kenties uskaltaisi hyökätä. Hän sieppasi maasta kuivan oksan ja pidellen tyttöä ranteesta lähestyi hitaasti liekkejä. Peläten niiden tanssia ja polttavaa hengitystä vaipui tyttö paljaille polvilleen ja peitti kasvonsa hiuksillaan. Hymyillen hänen kauhulleen heitti Grôm oksan tuleen. Kun se oli ilmitulessa, kohotti Grôm sen päänsä yläpuolelle ja hyökkäsi keihäs oikeassa kädessään miekkatiikeriä vastaan. Jonkun aikaa katseli peto hänen tuloaan, mutta Grôm näki pelkoa sen kauheissa silmissä ja hyökkäsi pelottomasti eteenpäin. Viimein peto pyörähti kauheasti murahtaen ympäri ja syöksyi metsään. Silloin Grôm kääntyi karhuihin päin, mutta ne eivät olleet jääneet odottamaan hänen hyökkäystään. Nähdessään liekkien leimahtelevan, kuten näytti, miehen päästä hänen juostessaan, oli se niille liikaa, ja ne olivat nopeasti pötkineet pimeyteen.

Grôm heitti palavan kepin maahan ja pani sen päälle muita oksia; samassa oli hänellä komea tuli, jonka hän itse oli virittänyt. Hän tarttui pieneen oksaan ja heitti sen hyeenoja kohden ajaen ne siten häntä koipien välissä piilopaikkoihinsa luoliin. Sitten hän lisäsi tuleen uusia kuivia puita, kunnes siitä lähtevä polttava kuumuus pakotti hänet peräytymään. Hän palasi ihmettelevän tytön luo, istuutui maahan ja katseli paisuvalla ylpeydellä työtään. Kun liekit sammuivat, lisäsi hän uusia oksia, kunnes liekki kohosi uudelleen melkein puun latvojen tasalle. Näin hän teki huolellisesti monta kertaa peräkkäin, kunnes hän oli varma, että hän saattoi mielensä mukaan tehdä tuon loistavan, hävittävän jumalan suureksi tai pieneksi.

Selvästi todettuaan tuon ihmeellisen seikan toi Grôm kantamuksen heiniä ja lehtiä ja asetti tytön lepäämään. Itse hän jatkoi tunnin tai pari kokeilujaan tulen kanssa. Hän rakensi pieniä tulia piiriin ympärilleen, havaitsi, etteivät tuoreet oksat palaneet hyvin, ja tarkasteli kulmakarvat rypyssä jokaista uutta valoisaa ja kuumaa nuotiota, jonka hän sytytti.

Sitten istuutuen nukkuvan A-yan viereen ajatteli hän heimonsa tulevaisuutta ja suurta onnea, jonka tämä salaperäinen ilmiö sille varmasti tuottaisi. Viimein, kun yö oli melkein lopussa, hän herätti tytön, pyysi häntä tarkasti vartioimaan ja heittäytyi nukkumaan, huolimatta murinasta, metelistä ja kauheista huudoista, joita kuului kauempaa pimeästä laaksosta.

Laakso oli suoraan itään päin. Kun aurinko nousi, vaalenivat tanssivat liekit sen kirkkaissa säteissä melkein näkymättömiksi. Virkistyneinä muutaman tunnin levosta suloisessa lämmössä seisoivat Grôm ja tyttö suorina tulvivassa valossa ja tarkastelivat vierasta ympäristöä. Grômin terävä katse huomasi tasangot, jotka olivat vähän matkan päässä liekeistä, ja tulivuorten alimmat rinteet sekä halkeamat reheviksi. Siellä täällä hän huomasi luolanaukkoja, jotka olivat melkein köynnösten ja pensaitten peitossa. Ja hän oli varma, että tämä maa oli juuri hänen heimoaan varten.

Vaikka seutu oli täynnä jättiläispetoja, jotka olivat ihmisen pahimpia vihollisia, ei hänestä näyttänyt enää tarpeelliselta miettiä sitä. Loistavan jumalan, jonka hän oli voittanut, oli autettava heidätkin voittamaan. Muutamin viittauksin hän kertoi aikeistaan tytölle, joka katseli häntä kauniitten hiustensa alta, silmissään koiran uskollisuutta. Vaikka Grôm olikin se mies, jota hän rakasti, hänen puolisonsa ja rakastajansa, oli hän kuitenkin myös jonkinlainen puolijumala A-yan mielestä siitä asti kuin hän levollisesti leikitteli tulen kanssa ja karkoitti sillä hyeenan, miekkatiikerin ja kauhean, punaisen karhun.

Heidän lähtiessään paluumatkalle heimonsa luo vei Grôm mukanaan kimpun palavia puita. Hän oli keksinyt keinon pitääkseen loistavan jumalan elossa, antoi sille lakkaamatta pitkin matkaa uutta virikettä ja välillä seisahtui rakentamaan suurta nuotiota.

Aluksi oli tulen vireillä pitäminen vaikeata. Tuli piti kyllä suuret pedot etäällä, mutta usein punaiset hiilet melkein sammuivat, ja Grömillä oli tuskallisia, vaivalloisia hetkiä saadessaan ne jälleen palamaan. Ja tuon salaperäisen olennon hoitaminen teki matkan hitaaksi. Grôm oppi pian minkä mitäkin näistä tuskallisista ponnisteluistaan. Hän keksi äkkiä, juuri ratkaisevalla hetkellä, kuivien heinien tehokkaan vaikutuksen. Suuri, härän kokoinen karhu hyökkäsi heitä vastaan juuri silloin, kun tuli oli sammumaisillaan kekäleistä. A-ya lähti pakoon, mutta Grôm pysyi kylmänä.

Käskien tytön pysähtymään heitti hän kekäleet maahan ja riuhtaisi pari kourallista ruohoa viskaten ne sammuviin liekkeihin. Onneksi heinät olivat kuivia. Ne leimahtivat äkkiä palamaan. Karhu pysähtyi heti. Grôm kokosi uutta ruohoa ja huutaen rohkeasti hyökkäsi petoa vastaan palava heinätukko kädessään. Se oli heikko ja mitätön liekki, joka sammui melkein heti. Mutta pedosta se oli liian ihmeellistä katsella.

Grôm oli kyllin viisas lopettaakseen takaa-ajon. Hän palasi tulen luo syöttäen sitä kestävämmillä aineilla, ja tyttö, joka oli täynnä pelastuksen iloa ja kunnioitusta, syleili hänen polviaan.

Tämän jälkeen he kulkivat hitaasti eteenpäin Grômin vartioidessa huolellisesti tulta ja koettaessa karkoittaa tytön kauhua sitä kohtaan. Sinä yönä hän rakensi kolme nuotiota suuren puun ympärille, kokosi joukon kuivia puita ja opetti tytön pitämään vireillä liekkejä, jonka tämä teki pää kauhusta kumarruksissa. Ja niin kuluivat ennen niin pelätyt pimeät tunnit uhmaamalla noita suuria petoja, jotka murisivat ja ulvoivat valopiirin takana. Hän toimitti tytön nukkumaan, mutta itse hän oli liian varovainen paneutuakseen levolle, jotteivät hänen omat virittämänsä tulet pettäisi, kun hän ei olisi niistä huolta pitämässä.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun hän nukkui raskaasti kuumuudessa, sammui tuli. Se oli heikentynyt, ja tyttö, yrittäen saada sen entiselleen, oli tukahduttanut sen, pannen siihen liian paljon puita. Kauheassa pelon ja katumuksen tuskassa hän polvistui Grômin viereen, herätti hänet ja näytti, mitä oli tehnyt. Hän odotti julmaa kuritusta heimonsa tavan mukaan. Mutta Grömiä oli aina pidetty vähän kummallisena, varsinkin kun hän inhosi naisten ruoskimista.

Sitäpaitsi hän tunsi tyttöä kohtaan hellyyttä, ihailua ja kunnioitusta, jota hänen täytyi ihmetellä, sillä siihen aikaan ei pidetty luonnollisena, että mies tuntisi naista kohtaan mitään sellaista. Samalla oli hän hieman ylpeä urotöistään, ja tuskin häneen sillä hetkellä olisi mahtunut mitään töykeätä, eläimellistä raivoa.

Hän heitti tyttöön peloittavan katseen ja meni sitten kaivamaan sammunutta mustaa tuhkaa. Tyttö ryömi polvillaan hänen luokseen itkien. Grôm ei ollut vähään aikaan näkevinäänkään häntä. Mutta huomattuaan, että liekit olivat auttamattomasti sammuneet, nosti hän tytön ylös, veti hänet lähelleen ja lohdutti häntä.

»Sinä olet päästänyt loistavan olennon karkuun», sanoi hän. »Mutta älä pelkää. Se elää vielä tuolla karhujen laaksossa, ja minä vangitsen sen uudelleen.»

Ja kun tyttö pääsi varmuuteen siitä, ettei hän aikonutkaan lyödä, vaan ainoastaan halusi lohduttaa ja suojella häntä, silloin oli hän aivan varma, että Grôm oli jumala, ja A-yan sydän oli vähällä pakahtua rakkaudesta häneen.