I.
Lunta oli melkein neljää jalkaa vahvalti raivion pienen hirsimökin ympärillä. Sitä oli katolla, minkä se kantaa jaksoi. Matala leveä hirsinavetta oli melkein räystäitä myöten kinoksissa. Se ympäröi valkoisena muurina sen tallatun pihan-osan, joka lastukkoineen ja heinänjätteineen oli navetan ja tuvan välillä. Sitä oli pinoutunut kummiksi keoiksi, ru'oiksi ja patsaiksi kantojen päälle, joita puoleksi raivattu nuori uudismaa oli täynnään. Vahvalti sitä oli kiintynyt kuusten, jalokuusten ja tsugain syväänvaipuneille oksille. Se verhosi erämaan aution piirin jonkinlaiseen hengettömään hiljaisuuteen.
Työntäen alas peitteet ja kirjavan tilkkuryijyn Taavi Patton kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi nuoren vaimonsa kalpeihin kasvoihin. Vaimo nukkui. Ääneti hän hiipi vuoteesta, suori peitteet keveällä kädellä jälleen paikoilleen ja veti sukkelaan jalkaansa kaksi paria paksuja karkeita kotokutoisia villasukkia. Aamuvalkeaman varhaisin harmaa hämärä täytti tuvan ja pakkanen oli niin pureva, että ylämaan miehen karkaistuja sormia pisteli. Astuen hiipien kuin kissa karkeatekoisen lankkupermannon poikki hän riensi latomaan hellaan koivun tuohta sytykkeeksi ja kuivia, kovasta puusta pilkottuja nalikkahalkoja. Tulitikun koskettaessa tuohi syttyi ja käpristyi terhakasti ritisten, ja jylisten taiten ladotut puut syttyivät palamaan kovassa ilmankulussa. Taavi Patton oikaisi itseään ja hänen harmaat silmänsä kääntyivät pieneen matalaan, korkealaitaiseen vuoteeseen, joka oli tuvan vastakkaisessa nurkassa.
Vuoteen laidan takaa kurkistivat suurilla halukkailla sinisilmillään pienet pyöreät kasvot, joita ympäröi sekaantunut keltainen hiuskuontalo. Lieden avoimesta ovesta sattui lapsen kasvoihin punainen hohde. Heti huomatessaan isänsä katselevan tyttö lähti kiipeämään ulos vuoteestaan; mutta Taavi tuli paikalla hänen rinnalleen, suuteli häntä ja pisti hänet jälleen alas peittojen sisään.
»Elä tule pois vuoteesta, tyttöni», hän kuiskasi, »ennenkuin huone on hiukan lämminnyt. Eläkä herätä vielä äitiä.»
Lapsen silmät elivät vilkkaasti, mutta hän vastasi hillityllä äänellä.
»Isä, minä ajattelin, että jos nyt on joulu!» hän kuiskasi, ottaen kiinni hänen sormistaan. »Ja ensin minä luulin, että jos sinä, isä, oletkin Santta Klau. Voi, kun joulu pian tulisi!»
Mielipahan varjo kulki Taavi Pattonin kasvojen poikki.
»Jouluun on vielä melkein viikko, tyttöseni!» hän vastasi hiljaa puhuen, vaimonsa unta säälien. »Ja miten luulet Santta Klaun löytävän näihin suuriin metsiin tämän määrättömän lumen läpi?»
»Voi, isä!» huudahti lapsi kiihtyneenä. Sitten mielensä malttaen hän taas hiljensi äänensä kuiskaukseksi. »Etkö sinä tiedä, että Santta Klau löytää vaikka minne? Lumesta ja kylmästä ja niistä — niistä – niistä suurista mustista metsistä — niistä hän ei välitä mitään, ei yhtään mitään. Hän löytää minut täältä aivan yhtä hyvin, kuin jos me asuisimme kylässä! Eikö totta, isä?»
Äiti liikahti vuoteessaan, pienokaisen äänen herättämänä. Hän nousi väristen istumaan ja heitti punaisen saalin olkapäilleen. Hänen silmänsä etsivät Taavin silmiä merkitsevästi ja myötätuntoisesti katsoen.
»Äidin tytön ei pidä ajatella niin paljon Santta Klauta», hän pyyteli. »Minä en tahtoisi, että hän sitten pettyisi. Kylissä Santta Klau poikkeaa, ja tiedäthän sinä hyvin, tyttöseni, että jos hän tulisi tänne jouluaattona, niin sitten kaikki kylän pojat ja tytöt jäisivät ilman. Ethän sinä tahdo, että ne kaikki jäisivät ilman vain sen vuoksi, että hän voisi käydä täällä metsissä pienen tyttömme luona, jolla kuitenkin on isä ja äiti!»
Lapsi nousi vuoteessaan pystyyn istumaan, hänen silmänsä aukenivat suuren suuriksi ja täyttyivät kyynelistä ja huulet värisivät. Tämä oli ensimäinen todella tehokas isku, mitä hänen uskonsa jouluun ja Santta Klauhun oli koskaan saanut. Mutta paikalla hänen luottamuksensa taas sai uutta ryhtiä. Innon hehku palasi hänen kasvoilleen ja itsepäisesti hän ravisti keltaista päätään.
»Kyllä kai hän silti voi käydä kyläinkin lasten luona, isä?» hän huudahti. Ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »Santta Klau voi olla kaikkialla samalla haavaa, niin voikin. Hän on niin kiltti ja hyvä, että hän muistaa kaikki kylän pienet pojat ja tytöt, eikä unhota minuakaan, vaikka me asummekin metsässä. Voi, äiti, kun tänä iltana jo olisi jouluaatto!» Ja iloisissa odotuksissaan hän hyppi vuoteessaan, sinisessä flanellisessa yöhameessaan kuin iloinen keiju.
Taavi kääntyi pois raskaalla sydämellä ja tukki lieteen enemmän puita. Vetäen sitten jalkaansa vahvat lehmännahkaiset varrelliset mokkasiininsa, takkinsa ylleen ja saatuaan käteensä villaiset tumppunsa hän lähti ulos karjaa ruokkimaan. Rattoisan tulen hormissa humutessa tupa jo alkoi lämmetä, mutta ulkona pakkanen puri kivakasti, vaikka salavihkaa, oli terävä kuin veitsen terä. Vankalle miehelle se kuitenkin oli raikasta ja reipastuttavaa, vastarintaan vaativaa. Mielenmasennuksestaan huolimatta Taavi vaistomaisesti verestyi kylmän ilman kiihoituksesta, seisahtui porraspäähän vetämään laajat keuhkonsa täyteen ilmaa ja luomaan katseen edessään olevan auringonnousun salaperäiseen lumoukseen.
Mökki oli raivion ylälaidassa, takanaan sankka kuusimetsä, joka suojeli sitä pohjoista ja koillista vastaan. Pihan takana, mökin länsipuolella, kohosivat lumesta hirsinavetan ja siihen liittyvän vajan nietoksia kantavat katot. Etupuolella raivattu maa verkalleen kallistui alapuolella olevaan metsään, lumen kietomana, salaviehkeän kimaltelevana, pinta täynnään lumihattupäitä kantoja. Raivion itäkulmasta, aivan oven ja sen edessä seisovan Taavin kohdalta lähti suora tie kyläkuntaan ja se oli nyt ihmeteltävän ihanana, johtaen suoraan auringonnousuun.
Erämaa aleni itää kohti monen monet mailit ja polku oli kuin avoin portti taivaan ja maan väliseen suureen avaruuteen. Ilmankansi oli idän ääriltä taivaannapaan saakka — siihen Taavi Pattonin koko huomio nyt kiintyi — täynnään taivaallisia ruuhkia, ruusunpunertavia huuruja, ohuita ilman tukkoja, väriltään melkein ajatuksen arvaamattomia. Ei kuitenkaan taivaanranta! Tämä oli juuri siltä kohdalta, jossa se polun lumotusta portista näkyi, väkevän läpikuultavan, oranssin ja purppuranpunaisen hohteen pohjatonta sädetulvaa, jonka omituisuus oli niin sykäyttelevää, että Taavia himotti vetää sitä itseensä, samoin kuin hänen keuhkonsa vetivät sisäänsä elähyttävää ilmaa. Tästä elävän valon lähteestä tulvi lukemattomia virtoja ohutta väriä, muodostaen salaperäisen punaisia viivoja, häiveitä ja läikkiä matalamman metsän latvoihin ja virittäen raivion lumipinnan helmiäisen ja opalin värivivahduksiin. Taavi käänsi päätään luodakseen katseen mökkiin, navettaan ja takaisin metsiin. Kaikki ui samassa kirkastavassa valotulvassa. Sen kauneus koski kummasti hänen tunteeseensa, mutta tämä vaikutus paikalla muuttui jonkun hänen käsitettäväkseen liian hämärän aateyhdistelmän kautta kipeäksi mielihaikeaksi, kun hän ajatteli sitä pettymyksen iskua, joka uhkasi hänen pienokaisensa iloista luottavaa sydäntä. Näköalan kuulakas tarumaisuus sai hänet myötätunnon ja kaukaisen hämärän muiston vaikutuksesta ajattelemaan sitä tarumaista kimaltelua ja epätodellista kauneussäteilyä, joissa joulukuusi ja joululahjat hohtivat lapsen valoisissa odotuksissa. Hän muisteli niitä kimaltelevia helyjä, joita sukulaiset olivat kolmena viimeksikuluneena jouluna hellyydessään koonneet hänen ympärilleen. Eikä hän, isä, nyt voinut millään tavalla hankkia lapselle semmoista joulua, että se olisi vähääkään eronnut kaikista muista päivistä, joiden ahdaspuitteinen yksitoikkoisuus häntä ikävystytti. Toivo ja ihmetyksen kiihtymys antoivat nyt pienokaiselle uutta elämää. Taavia peloitti, kun hän ajatteli, mikä havahtumus, pettymys ja surun epätoivo valtaisi lapsen sydämen joulupäivän valjetessa. Hän tunsi masentavia omantunnon soimauksia, kun ei ollut ajoissa tätä kaikkea ajatellut ja sen mukaan toiminut, ennenkuin lumen vahvuus oli aivan sulkenut kylään vievän tien. Mitä voi hän nyt tehdä?
Raskain askelin Taavi kulki pihan poikki navetan ovelle. Tallatun ja kuivan lumen narskuessa hänen jalkainsa alla kuului navetasta odottavan karjan matalaäänistä ruokahaluista ynisemistä. Kun hän kohotti vankan puusäpin ja avasi oven, niin hepo hänelle hirnahti pilttuustaan, joka oli perällä, kapisteli tervetuloaan kavioillaankin, ja vasten hänen kasvojaan löyhähti höyryävä hyvä lämpö. Hevosen pilttuusta ja lehmäin karsinoista kääntyi häntä kohti suuria lempeitä silmiä. Nakatessaan hyvähajuista heinää seimiin ja kuunnellessaan tyytyväisyyden päristyksiä ja puhalluksia pehmeiden turpain apetta pohtiessa hän ajatteli, kuinka onnellisia nämä eläimet sentään olivat lämpöisessä turvallisuudessaan. Hän ajatteli, kuinka onnellisia hän ja hänen vaimonsa nyt olivat, vaimon kolmen vuoden pakollisen ja melkein yhtämittaisen eron jälkeen jälleen kotia päästyä. Hänelle ja nuorelle vaimolle, joka monivuotisesta sairaudestaan toivuttuaan nyt voimistui kuusimetsien raikkaassa ilmassa, oli tästä lupaillut tulla häiritsemättömän ilon joulu. Vain yhdelle ainoalle, hänen sydänkävylleen, jonka onni oli hänen ainainen ajatuksensa, oli tuo päivä oleva surun ja murtuneiden toiveiden päivä. Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä paremmin hän tunsi, että se ei käynyt päinsä. Hämäriä, mutta säälittäviä muistoja omilta lapsuudenajoilta liikkui hänen aivoissaan ja hän käsitti, kuinka korjaamattomia, kuinka lopullisia ja lohduttomia lapsen pienet surut sentään ovat. Äkkipäätös iski hänen mieleensä. Sitä katkeruutta ei hänen pienokaisensa ainakaan saisi tuntea. Hän heitti heinähangon päättävästi takaisin heinävajaan ja lähti navetasta varman aikomuksen nopein askelin.
Taavi Patton oli kolme vuotta aikaisemmin kylässä asuessaan monen toinen toistaan seuraavan onnettomuuden johdosta menettänyt melkein kaiken omaisuutensa, jonka vuoksi hänen oli täytynyt jättää vaimonsa ja kolmivuotias tyttönsä vaimon omaisten luo, lähteäkseen itse kaukaisimmille saloille perustamaan uutta kotia metsämaahan, ainoalle palstalle, mitä hänelle oli entisistä tiluksistaan jäänyt. Maa oli hedelmällistä, siinä oli hyvä metsä, ja hänen yrityksensä oli alkanut menestyä. Mutta vaimon oli heikon terveytensä vuoksi ollut mahdotonta lähteä jakamaan uudisasukaselämän rasituksia ja vaaroja kahden päivämatkan päähän lähimmästä asutuksesta. Vasta edellisenä kevännä Taavi oli uskaltanut tuoda perheensä salokotiin, jota hän niin kauan oli heille valmistellut. Mutta elämä olikin sen jälkeen menestynyt mitä parhaiten. Täällä ylämaan parantavassa ilmassa hän oli nähnyt värin vähitellen palaavan vaimonsa kalpeille poskille; ja lapsi taas oli ollut muuta muistamattoman onnellinen erämaan seurassa, kunnes suuret lumet tulivat ja erottivat hänet tästä uudesta ja mielenkiintoisesta maailmasta.
Taavin palatessa tupaan oli pöytä asetettu ikkunan eteen ja hän tapasi vaimonsa vastaamassa taikinaa tatarpiiraihin, joita hän aikoi aamiaiseksi paistaa. Pöydän toisessa päässä istui Lidey, yllään yhä pieni sininen flanelli-yöhameensa, mutta pienoisissa jaloissaan helmikirjaiset hirvaannahka-mokkasiinit ja vallattomat kullankeltaiset hiukset sinisellä nauhalla somasti yhteen sidottuina. Hänen innokkaat kasvonsa olivat vaipuneet paperiarkin päälle, jolle hän — suurella vaivalla, ehkä jo kahdettakymmenettä kertaa, kirjoitti kirjettä Santta Klaulle ilmoittaakseen hänelle, mitä hän toivoi saavansa.
Tämä jos mikään vahvisti Taavi Pattonin päätöksen. Kirjoittamisen hommaan syventyneestä lapsesta hänen silmänsä kohosivat ja kohtasivat vaimon kysyvän katseen.
»Minä tässä arvelen, etteikö pitäne sentään lähteä, Mari!» hän tyynesti sanoi. »Minä ajattelen, että etteköhän te tule tässä neljää tai viittä päivää toimeen minuttakin? Ei taida tässä kuussa enää tulla lisää lunta.»
Vaimon rinnasta kohosi pieni huokaus, mutta rattoisata myöntymystä sisälsi katse, jonka hän mieheensä loi.
»Taidat olla oikeassa, kultani! Minun kai täytyy päästää sinut lähtemään, vaikka tuntuukin niin kamalalta olla täällä yksinään viisi pitkää päivää. Minä olen asiaa ajatellut», hän jatkoi, sovitellen sanojaan siten, ettei Lidey mitään ymmärtäisi, — »ja kovin vaikeata olisi sitä katsella, Taavi!»
»Olet oikeassa!» myönsi mies. »Pilkon ison kasan puita ja sytykkeitä, eikä sinun, armaani, tarvitse muuta kuin lypsää ja hoitaa eläimet. Ellet sinä pelkää olla yksin, niin käy kaikki hyvin, vai mitä?»
»Koska lähdet?» kysyi vaimo, kääntyen työhönsä valaen taikinaa pieniksi kihiseviksi, harmaan valkoisiksi rinkeleiksi kuumalle rasvatulle paistinpellille.
»Huomisaamuna ensi työkseni!» vastasi Taavi, istuen pöydän ääreen kypsyvien piiraitten tuoksun täyttäessä huoneen ruokahalua kiihoittavasti. »Keli on aivan parhaallaan lumikengillä kulkea ja helposti minä pääsen jouluaatoksi takaisin.»
»Isä, katso vain, ettet myöhästy», keskeytti lapsi ja katsoi häneen, pelokas ilme pyöreissä silmissään. »Minä en välitä vähääkään Santta Klausta, ellet sinäkin ole täällä!»
»Ehkäpä hän käskee minut pieneen rekeensä! Mutta oli miten oli, kyllä minä ajoissa palaan!» nauroi Taavi iloisesti.