VII.
SIMIN LUOLA.
Kun Ralph poistui omaan huoneeseensa isänsä kuoliniltana, painoi hänen sydäntään raskaampi taakka kuin tämä kauhistuttava tapaus voi aiheuttaakaan. Sellaisen miehen kuin Ralphin mielestä ei kuolemassa itsessään ollut mitään niin hirmuista, etteivät monet tunteet olisi voineet haihduttaa sen aiheuttamaa pelkoa. Ja mitä hänen isäänsä tuli, ei isä ollut tuntenut minkäänlaisia kuoleman kauhuja; hän ei ollut nähnyt sitä uhkaavana edessään, minkä vuoksi hänen kuolemansa oli vain sana eikä hänen hautansa ollut syvä. Ei, hauta ei ollut syvä. Ah, millainen pisto sisältyikään siihen ajatukseen, millainen uusi pisto siihen sisältyikään!
Ralph muisteli Simeon Staggin kasvojen ilmettä, kun hän illalla — kuinka kauan aikaa siitä tuntui jo olevankaan — oli pyytänyt häntä ilmaisemaan sen miehen nimen, joka oli murhannut Wilsonin. "Se on velvollisuutenne taivaan edessä", oli hän sanonut. "Sillä ette suinkaan halua tahrata lapsenne nimeä rikoksella, josta hänen isäänsä syytetään?" Silloin oli Simin silmiin ilmestynyt jotakin sellaista, mikä oli antanut erityisen merkityksen hänen äsken lausumilleen sanoille: "Ralph, et tiedä, mitä oikeastaan kysyt."
Ah, mutta eikö hän tiennyt sitä nyt liiankin hyvin? Ralph käveli lattialla edestakaisin tuntien, että suuren rikoksen kuorma oli musertamaisillaan hänet. Hauta ei ollut syvä, ah, kunpa se olisi ollut vain pohjaton, niin, kunpa! Jos asian laita olisi niin, lopettaisi hauta kaiken. Mutta ei, asia on niinkuin vanha kirja sanoo: "Kun ihminen kuolee, kysyvät eloon jääneet, mitä hän on jättänyt jälkeensä, mutta enkelit, jotka kumartuvat hänen puoleensa, tiedustelevat, mitä hän on lähettänyt edellään." Ja hänen isänsä, joka oli kantanut häntä sylissään ja jota hän nyt oli kantanut, mitä oli hän lähettänyt edellään?
Ralph käveli raskaasti edestakaisin. Hänen koiransa, joka nukkui matolla kynnyksen edustalla, rupesi raapimaan ovea ja ulisemaan, koska se ei ollut tottunut sellaisiin ääniin. Mutta kun kaikki asiat otettiin huomioon, ei hänellä vielä ollutkaan varmoja todistuksia. Huomenaamulla aikoi hän mennä vuorille puhuttelemaan Simiä kahden kesken. Simin täytyi tietää totuus. Jos se koski häneen niin läheisesti kuin hän nyt luuli, oli illan tapahtuma poistanut kokonaan syyt sen salaamiseen. Entä Robbie Anderson, mitä hän olikaan tarkoittanut? Ralph oli epäselvästi muistavinaan, että nuori laaksolainen oli kerran kysynyt jotakin hänen isästään. Robbie oli ystävällinen Simillekin, huolimatta muiden halveksimisesta. Mitä tämä kaikki tarkoittikaan?
Ralph alkoi riisuutua raskain sydämin. Hän oli jo avannut vyönsä ja heittänyt takkinsa tuolille, kun hän muisti paperin, joka oli pudonnut isän povitaskusta silloin kun hän oli nostanut kuolleen maasta tamman selkään. Mitä siihen oli kirjoitettu? Niin, tuossahan se oli hänen taskussaan ja kuumeisen kiivaasti hän avasi sen.
Oliko hän turvautunut heikkoon toivoon, ettei synkkä pilvi, joka näytti uhkaavan häntä, musertaisikaan häntä? Ah, hän oli nyt tuomittu menettämään viimeisenkin toivon kipinän, sillä paperi oli hänen omalle nimelleen laadittu vangitsemismääräys, jossa häntä syytettiin kavalluksesta. Sen oli laatinut Carlislen kruununvouti ja se sisälsi, että Ralph Ray oli vehkeillyt kuninkaan vallan kumoamiseksi silloin kun hän oli palvellut kapteenina viimeisen vallan anastajan vallankumousarmeijassa. Se oli allekirjoitettu ja vahvistettu ja annettu lähempiä toimenpiteitä varten kuninkaan palvelijalle, James Wilsonille. Määräys oli päivätty pari päivää ennen Wilsonin kuolemaa.
Kaikki oli nyt mennyttä, sillä tämä oli vain lopun alkua. Varjo oli laskeutunut. Mutta se ihmisluonteen näennäinen mahdottomuus, mikä vaikuttaa, että ihminen kärsii mieluummin onnettomuuden itsensä kuin sen aavistuksen, helpotti Ralphin mieltäkin, kun hän sai tietää pahimman.
Siihen liittyi kyllä vielä paljon sellaista, mitä hän ei osannut selittää, mutta huomenna hän saisi kaiken selville. Hän meni nukkumaan ja nousi päivän sarastaessa, ellei nyt juuri kevyemmälläkään sydämellä, niin ainakin tyynempänä.
Otettuaan paimensauvansa kouraansa sinä aamuna kääntyi hän Fornsiden kukkuloille päin. Kohoten Wanthwaiten laakson takaa sijaitsi vuori melkein Blencathran purppuran värisiä harjanteita vastapäätä. Sen kaikki rinteet olivat yhtä epätasaisia kuin jyrkkiä. Ralph ei kiivennyt kuiluihin, vaan kiersi Castle Rockin ja suuntasi matkansa pohjoiseen suurien kallionlohkareiden välitse. Irtonaiset kivenlohkareet olivat vielä kuurassa muodostaen kovan, mutta vaarallisen polun. Aurinko paistoi heikosti pilkistäen puiden latvojen yli. Se oli kimallellut Styx Ghyllin jääpuikoissa hänen kulkiessaan sen kautta ja kuilun yli pääseminen olisi ollut hyvin työlästä. Kestävät mustat vuoristolampaat olivat määkineet kylmissään jossakin näkymättömässä paikassa ja tuuli oli kantanut niiden äänen pois, kunnes se oli muuttunut vaikeroimiseksi ja lakannut kuulumasta.
Kun Ralph saapui täydellisesti varjoon, jonka Castle Rockin ulospäin työntyvä huippu heitti vuorille, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Niin, hän oli epäilemättä kiivennyt liian korkealle. Hän alkoi senvuoksi laskeutua alemmaksi. Kallioiden huiput suojelivat häntä nyt tuulilta ja hiljaisuudessa hän kuuli kuokan tahi vasaran lyöntejä ja heti sen jälkeen takovan miehen epäselvää laulua. Hän tunsi Simin äänen ja näki jo hetkisen kuluttua hänen luolansakin, vuoren rinteeseen uurtuneen kolon, joka oli niin korkea ja leveä, että mies saattoi tunkeutua siitä sisään. Suuria kallionlohkareita oli kaikkialla sen ympärillä.
Aurinko ei päässyt milloinkaan paistamaan sinne. Yksinäinen suuri kallionlohkare näytti suojelevan sen suuta ja pysyvän paikoillaan tuetta siinä asennossa, johon sen jäävirta vuosituhansia sitten oli sijoittanut. Koira olisi hyökännyt Simin kimppuun Simin istuessa siinä laulamassa työskennellessään, ellei Ralph olisi pidättänyt sitä katseellaan. Laulajan hiljainen ääni kuulosti sanomattoman synkältä tässä yksinäisessä paikassa ja omituinen laulunpätkä sopi mainiosti molempiin.
"Hän nojannut ol' päänsä nyt orjantappuraan, Carlislen valleille aurinko paistaa; ja lapsensa hän nuorimman siell' saanut maailmaan, kyll' maailman valta leijonalle maistaa.
Hän kuutamossa kaivoi viel' haudan hyvin syvän, Carlislen valleille aurinko paistaa; ja sinne hän nyt peittää tuon lapsensa niin hyvän, kyll' maailman valta leijonalle maistaa."
Laulaja keskeytti kuin hän olisi aavistanut jonkun kuuntelevan ja kohottaen katseensa istuessaan pyöreällä pölkyllä, jollaista samanlaista hän juuri pilkkoi haloiksi, huomasi hän Ralph Rayn, joka seisoi luolan suulla nojautuen sauvaansa. Hän oli jo kuullut puhuttavan onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaiten asukkaita.
Sanomattoman osanottavainen ilme villeissä aroissa silmissään, kuin jokin myötätuntoisuuden puuska olisi kehoittanut häntä kietomaan käsivartensa Ralphin ympärille ja suutelemaan häntä, vaikka toinen häpeän tunne kaskikin häntä polvistumaan Ralphin jalkoihin, lähestyi Sim häntä koettaen sanoa jotakin. Mutta hän ei voinutkaan puhua mitään. Ralph ymmärsi hänen vaitiolonsa ja oli kiitollinen siitä. He menivät luolaan ja istuutuivat siellä vallitsevassa hämärässä.
"Saatte empimättä kertoa minulle kaiken nyt", sanoi Ralph minkäänlaisetta esipuheetta, sillä kumpainenkin tiesi, mikä toisen sydäntä raskaimmin painoi. "Hän on kuollut nyt ja olemme nyt täällä kahden kesken, minkä vuoksi ei puhettamme kuule muut kuin me itse."
"Tiesin sinun saavan sen selville jonakin päivänä", sanoi Sim, "mutta tein kaikkeni voidakseni piilottaa sen sinulta. Usko minua, että tein kaiken voitavani, mutta sitä ei voitu auttaa."
"Näin onkin parempi, Sim", vastasi Ralph, "sillä te ette saa ottaa niskoillenne rikosta, jota ette ole tehnyt."
"En ole paljon rikollista viattomampi minäkään", sanoi Sim. "En luule ainakaan. Kaukana siitä."
"Luulen ymmärtäväni teidät, Sim, mutta te ette sittenkään ole syyllinen rikokseen."
"Voisin kyllä olla, ellei muudan sattuma olisi tullut väliin. Olen kuitenkin usein ajatellut, ettei rikos sisälly tekoon, vaan tarkoitukseen. Ei, Ralph, minä tässä sittenkin olen syyllinen, sillä isäsi ei ollut milloinkaan ajatellut tehdä rikosta, kuten minä, joka olin hautonut sitä jo viikkokausia."
"Menittekö ulos sinä iltana pannaksenne sen toimeen?" kysyi Ralph.
"Kyllä, sillä luullakseni ainakin aioin, vaikka en olekaan varma siitä. Kaikki tunteeni olivat sekaisin enkä tiennyt, mitä minulla oikeastaan oli mielessä. Jos Wilson olisi sanonut minulle tiellä silloin kun tapasin hänet, sillä aioin puhutella häntä, tulleensa takaisin pannakseen toimeen sen, mitä hän niin usein oli uhannut, silloin olisi minun ollut pakko tehdä se, niin, pakko, siitä en olisi päässyt mihinkään."
"Mitä hän sitten oli uhannut?" kysyi Ralph, mutta hänen äänessään ei ollut kysyvää sointua. "Keneen nuo uhkaukset kohdistuivat?"
"Sinuun, Ralph", vastasi Sim kääntäen päänsä pois. "Mutta mitä sen nyt enää on väliä", lisäsi hän. "Se on kaikki ollutta ja mennyttä nyt."
Ralph otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut hänen isänsä povesta.
"Tätäkö tarkoitatte?" kysyi hän ojentaen sen Simille.
Sim vei sen valoon nähdäkseen, mitä siihen oli kirjoitettu. Palattuaan takaisin Ralphin luo huusi hän kimeästi:
"Hän oli siis todellakin palannut takaisin tehdäkseen sen! Hyvä Jumala, voidaanko sellaisen roiston tappamista sanoa murhaksi?"
"Ettekö ole tiennyt tästä paperista ennen mitään?"
"En. Wilson uhkasi kyllä hankkia sellaisen, kuten jo sanoinkin, sillä hän sanoi ripustavansa sinut ensimmäiseen hirsipuuhun, sinut, joka olit pelastanut hänen henkensä, kuten olen kuullut sanottavan. Voi sitä kovasydämistä hirviötä!"
"Roiston pelastaminen vaarasta tuottaa aina onnettomuutta, Sim. Entä sitten?"
"En uskonut kuitenkaan milloinkaan, että hän tekee sen, niin, en milloinkaan. Miksi ei roiston tappamista sanota hyväksi työksi?"
"Kuinka se oikeastaan kävi, Sim?"
"Tiedän tuskin sitä itsekään ja se on totta. Muistat kai vallan hyvin, että se tapahtui päivänä, jolloin Abraham Coward, isäntäni, tuli hakemaan minulta vuokraa. Samana päivänä pakeni tuo naisraukka lapsineen turvaan luokseni. Sinäkin kävit luonani sinä iltana, muistat kai senkin? No, sitten kuin poistuit — muistatko, miten se tapahtui?"
"Kyllä, Sim."
"Sydämeni oli jo entuudestaan melkein murtunut, mutta suudelmasi teki minusta melkein hullun. Luulen varmasti olleeni aivan mielipuoli, Ralph, sitä ei voida epäilläkään, kun ajattelin, mitä mies aikoo tehdä ainoalle ystävälleni maailmassa, ainoalle minun ja tyttöraukkani ystävälle. Menin viertotielle ja kävelin siellä edestakaisin. Ilta oli hyvin pimeä. Äkkiä juolahti tuo hirveä ajatus mieleeni. Seisoin silloin tienristeyksessä, josta Gaskarthiin vievä tie eroaa. Tiesin Wilsonin palaavan sitä tietä, mutta jokin pakotti minut vain eteenpäin. Ennen olin silloin tällöin pysähdellyt, mutta nyt pakotti jokin kauhistuttava voima minut vain kulkemaan. En osaa sanoa, mitä se oli, mutta se oli sellaista, etten jaksanut sitä vastustaa. Se vaimensi kaikki epäilykseni, kaikki järjestään, ja silloin aloin juosta, niin, juosta. Mutta olin niin heikko, että minun oli pakko pysähtyä hengähtämään. Sydämeni löi kovasti ja painoin kädelläni sitä lujasti nojatessani vanhan kivisillan kaiteeseen. Mutta se löi vain. Silloin kuulin hänen tulevan. Tunsin hänen askeleensa. Hän oli jo hyvin likellä, mutta en voinut liikahtaa paikoiltani, en ollenkaan. Hengitykseni tuntui salpautuvan kokonaan, jos liikahdin. Hän tuli yhä likemmäksi ja hänen takaansa kuulin hevosen kavioiden kapsetta tieltä. Ratsastaja oli vielä kaukana, mutta hän ajoi laukkaa, laukkaa. Nyt se on tehtävä, ajattelin, nyt tahi ei milloinkaan. Otin läheltäni maasta kiven käteeni, niin, tein sen, ja koetin lähestyä miestä, mutta jokin naulasi minut paikoilleni. Minulla ei ollut voimia ollenkaan. Tuo heikkouteni oli tuskaa eikä mitään muuta. Wilson ei ehtinyt vielä saapua lähelleni, kun ratsastaja sai hänet kiinni. Kuulin Wilsonin sanovan jotakin miehen ratsastaessa hänen sivuitseen. Silloin tunsin isäsi ja näin hänen kääntyvän takaisin. Kuulin hänen sadattelevan Wilsonia kovasti ja erotin Wilsonin katkeran naurun — kai vielä muistat, millaiselta se kuulosti?"
"Kyllä, kyllä. Entä sitten?"
"Angus laskeutui seuraavassa silmänräpäyksessä satulasta ja sitten kuulin kumean jymähdyksen enkä mitään muuta."
"Ettekö todellakaan tiedä muuta?"
"Tiedän kyllä vähän muutakin. Isäsi nousi jälleen satulaan, jolloin minäkin olin jo ehtinyt tien keskelle. Hän huomasi minut ja pysähtyi. 'Olet ansainnut hyvin vähän viime aikoina', sanoi hän, 'ota tämä, ystäväni, ja maksa vuokrasi.' Hän otti muutamia kolikoita kukkarostaan antaen ne minulle ja ajoi laukkaa tiehensä Luulin hänen tappaneen Wilsonin ja hiivin senvuoksi katsomaan ruumista. En löytänyt häntä ensin, vaan hapuilin pimeässä, kunnes kosketin kädelläni hänen kasvoihinsa. Mutta silloin luulin hänen olevan vielä hengissä, niin, olin siitä melkein varma. Säikähdin ajatustani ja lähdin pakoon, en tiedä, miten. Ralph, näin käteni jäljen hänen kasvoillaan seuraavana päivänä, kun minut pakotettiin menemään ravintolan makuuhuoneeseen. Sinä iltana maksoin vuokrani isäsi rahoilla ja palasin kotiin."
"Ne olivat siis isäni rahoja eivätkä Wilsonin?" sanoi Ralph.
"Kaikki tapahtui niinkuin olen kertonut", vastasi Sim kuin loukkautuen huomautuksesta.
Ralph laski kätensä hänen olalleen. Miesraukka oli tuominnut itsensä syylliseksi ja hänen omatuntonsa oli kuin pyörre, joka veti kaikki luokseen.
"Kertokaa minulle, Sim, jos suinkin voitte, kuinka tulitte epäilleeksi
Wilsonia kaikesta tästä?"
Sanoessaan tätä naputti Ralph sormellaan vangitsemismääräystä, jonka
Sim oli antanut hänelle takaisin.
"Saamalla selville, ettei hänen oikea nimensä ollutkaan James Wilson."
"Vai huomasitte te senkin. Kuinka se kävi?"
"Rouva Garthin ansiota se oli eikä minun", sanoi Sim.
"Mitä hän kertoi teille?"
"Ei mitään, ei ainakaan sitä, että Wilson käyttää väärää nimeä. Ei, sain sen kokonaan itse selville, vaikka minun onkin kiittäminen häntä huomiostani."
"Tiesitte siis kaiken tämän tuona onnettomuuden yönä Martinmessun aikaan?"
"Kyllä osapuilleen, Ralph. Muori tuli asuntooni eräänä iltana ja mursi Wilsonin matka-arkun auki. Sitten hän vei mukanaan muutamia papereita, niin, ainakin yhden."
"Ette luultavasti tiedä, mitä siinä oli?"
"En. Se tapahtui kerran Wilsonin ollessa poissa tavallisilla matkoillaan Gaskarthiin. Rotha oli Mossissa; hän ei ollut palannut kotiin sinä iltana. Olin työskennellyt pimeään asti ja silmäni olivat väsyneet, jolloin menin tielle kävelemään. Ilta pimeni nopeasti ja palatessani kuulin muutamien miesten laulavan ja nauravan tullessaan minua kohti."
"He olivat varmaankin olleet juopottelemassa Punaisessa Leijonassa."
"Niin. Hyppäsin kuitenkin ojan yli ja oikaisin kotiin niityn poikki seuraamatta tietä. Tullessani Fornsideen näin valoa takimmaisesta pienestä huoneesta. Se oli Wilsonin huone, sillä hän oli halunnut juuri sen eikä muuta. Luulin hänen palanneen takaisin ja hiivin hänen ikkunansa alle, en tiedä miksi, mutta hiivin sinne ja katsoin sisään. Mutta siellä ei ollutkaan Wilson, vaan rouva Garth. Hän oli avannut vanhuksen arkun ja haki jotakin sen pohjalta paperien joukosta."
"Menittekö hänen luokseen?"
"Pelkäsin kyllä muoria, Ralph, mutta menin kuitenkin sisään epäröiden ja änkyttäen jotakin."
"Mitä hän sanoi?"
"Tullessani hänen luokseen hän juuri tarkasti muudatta paperia. Hän säpsähti vähän, mutta nähdessään kuka tulija oli, paiskasi hän arkun kannen kiinni ja syöksyi ohitseni paperi kädessään. 'Saatte kertoa hänelle, että olen käynyt täällä, jos haluatte', sanoi hän vain minulle ja ennenkuin ehdin kääntyä, oli hän jo poistunut. Mikähän paperi se oli, Ralph? Tiedättekö sen?"
"Ehkä saamme tietää sen vielä, ehkä emme."
"Heidän välillään oli kyllä jotakin erikoista, mitä sitten lienee ollutkaan."
"Ettekö voi arvata sitä? Tehän saitte selville hänen oikean nimensäkin."
"Niin, Wilson Garth. Sain sen selville hänen papereistaan. Avasin arkun muorin mentyä ja tarkastin paperit. En kiellä ollenkaan tehneeni sitä."
"Muistatte kai, milloin hän tuli näille seuduille? Se tapahtui kyllä niin kauan aikaa sitten, etten minä voi sitä muistaa, mutta teidän pitäisi muistaa se vielä, Sim."
"Muistaakseni sanoivat ihmiset hänen olleen naimisissa rajaseuduilla jonkun roiston kanssa."
"Ovatko ihmiset milloinkaan puhuneet, että mies on kuollut?"
"Ei. En voi ainakaan muistaa sitä. Mies oli lyönyt ja piessyt häntä, kunnes hänestä tuli tuollainen noita-akka, ja sitten oli hän paennut miehensä luota pienokaisensa kanssa, Joen, kuten häntä nyt nimitetään. En muista ihmisten puhuneen muuta."
"Pari kakkosta voidaan helposti laskea yhteen, Sim. Hänen nimensä oli
Wilson Garth eikä James Wilson."
"Ja hän oli rouva Garthin mies ja Joen isä."
"Niin minäkin luulen."
Sim näytti melkein murtuvan tästä odottamattomasta huomiosta, joka oli hitaasti valjennut hänelle.
"Mutta, Ralph, kuinka tulit tuoneeksi hänet tänne palatessasi sodasta?
Kaikki näyttää jollakin tavoin johtuvan siitä."
"Niin, kaikki ja luultavasti tämä viime onnettomuuskin." Ralph siveli kädellään tukkaansa ja sitten otsaansa. Sim huomasi ystävän käytöksessä tapahtuneen muutoksen.
"Olin väärässä sanoessani niin", sanoi hän. "En tiedä sen olevan tottakaan. Mutta kerro minulle, kuinka se tapahtui."
"Juttu on lyhyt ja helposti kerrottu, vanha ystäväni vaikka en tähän saakka ole siitä puhunutkaan. Tein miehelle erään palveluksen Carlislessa."
"Sinun sanotaan pelastaneen hänen henkensä."
"Se oli suorastaan onnen potkaus, se on totta, mutta olin tehnyt sen, ainakin aluksi, vaikka en siitä tiennytkään. Mutta se on pitkä juttu."
"Kerro se minulle, Ralph."
"Se on nyt ollutta ja mennyttä, kuten mies itsekin, mutta seuraukset eivät ole kuolleet eivätkä ne helposti häviäkään muistista. Muutamien meistä pitää katsoa niitä silmästä silmään vieläkin. Wilson, häntä nimitettiin siihen aikaan niin, oli kuninkaallismielinen tutustuessani häneen. Jumala yksin tietää, millaiset hänen mielipiteensä ennen olivat olleet. Mutta jouduttuaan kerran vaaraan pelastui hän erään puritaanin avulla. Hän oli kavaltanut kuninkaallismieliset eikä senvuoksi uskaltanut palata ystäviensä luo. Ymmärsin hänen asemansa ja suojelin häntä. Valloitettuamme Carlislen joutui hän yhä läheisempiin tekemisiin kanssani, jakun sotaretki loppui, rukoili hän, että ottaisin hänet mukaani näille seuduille. Suostuin vastahakoisesti hänen pyyntöönsä. En luottanut häneen ollenkaan, mutta luulin hänen haluaan saada oleskella läheisyydessäni kiitollisuudeksi, miksi hän sitä sanoi. Mutta se ei johtunutkaan siitä, Sim."
"Oliko se pelkoa? Pelkäsikö hän, että ystävät ja viholliset hirttävät hänet? Eikö hän ollut kavaltanut kumpiakin?"
"Se johtui osaksi pelosta, mutta suurimmaksi osaksi ahneudesta ja kostonhimosta. Hän ehti tuskin olla viikkoakaan Shoulthwaitessä, kun keksin hänen salaisuutensa, sillä olisin ollut sokea, ellen olisi huomannut sitä. Kun hän meni naimisiin nuoren vaimonsa kanssa rajalla, eivät ihmiset sanoneet hänen vaimoaan noita-akaksi. Naisen piti jonakin päivänä periä pieni omaisuus ja silloin kun hän pakeni, menetti mies kaikki oikeutensa noihin rahoihin. Wilson ei pitkiin aikoihin haeskellutkaan häntä, sillä hänhän oli vielä köyhä ja koditon ja pienen lapsen äiti. Vasta myöhemmin alkoivat hänen aviomiehen oikeutensa käydä voimakkaammiksi. Muistatteko ajan, jolloin Joe Garth perusti oman pajan tuonne kylään?"
"Kyllä", vastasi Sim. "Se tapahtui sota-aikaan. Ihmiset kertoivat erään vanhan naimattoman tädin, tuollaisen vanhan akan kuin hän itsekin on, jättäneen Joen äidille noin sadan punnan suuruisen perinnön."
"Wilson tiesi sen asian paljon paremmin kuin naapurimme. Hän tiesi senkin, mihin hänen vaimonsa oli piiloutunut, vaikka hän ei siitä tähän asti ollut etujensa vuoksi välittänytkään. Sim, hän käytti hyödykseen minua päästäkseen Wythburniin."
"Se paholainen!"
"Päästyään kerran tänne ilmoitti hän piakkoin vaimolleen tulostaan. Pidin häntä silmällä ja tiesin senvuoksi hänen tekonsa. Huomasin hänen tarkoituksensa olevan tehdä Garthit onnettomiksi, sekä äidin että pojan, ryöstää heidän omaisuutensa ja jättää heidät sitten puille paljaille. Päätin estää hänen aikomuksensa. Tiesin sen syykseni, että hän oli tullut tänne vaivaamaan heitä. 'Jos uskallatte vaivata heitä tahi jos sanalla tahi teolla näytätte muille tuntevanne heidät, luovutan teidät heti kavaltajana ensimmäiselle tuomioistuimelle', sanoin hänelle."
"Miksi et tehnyt sitä joka tapauksessa? Voi, miksi jätit sen tekemättä?" huudahti Sim kiihkeästi.
"Olisin menetellyt tyhmästi. Hän vihasi minua nyt senvuoksi, että olin turmellut hänen suunnitelmansa."
"Mutta sinähän olit pelastanut hänen henkensä."
"Hän vihasi minua kaikissa tapauksissa enemmän tahi vähemmän. Minulla ei nyt ollut muuta keinoa kuin pitää hänet kurissa edistääkseni etujani ja Garthien etuja. En pidättänyt häntä enkä sallinut hänen poistuakaan."
"Olit voimakkaampi häntä viimeiseen asti", sanoi Sim, "ja suojelit minua ja tytärtäni hänen ilkeyksiltään. Mutta mitä Joe Garthiin ja hänen äitiinsä tulee, niin he eivät näytä olevan hyvinkään kiitollisia sinulle."
"He luulevat minun tuoneen Wilsonin tänne kiusaamaan heitä. Selitykseni eivät voisi muuttaa ollenkaan asiaa. Olen kyllä pahoillani senvuoksi, mutta sellaiset erehdykset jätän tulevaisuuden oikaistaviksi. Ja silloin kun totuus vihdoin tulee ilmi tällaisissa tapauksissa, on siinä aina jokin tarkoitus."
"Niin, silloin kun se tapahtuu. Mutta milloin se tapahtuu?" sanoi Sim hiljaa kuin itsekseen. "Siihen saattaa joskus kulua pitkältikin aikaa."
"Saattaa kyllä, siinä olette aivan oikeassa." Laaksolainen oli ymmärtänyt Simin tarkoituksen ja laski kätensä Simin käsivarrelle omaan vanhaan tapaansa, millä hän ilmaisi ajatuksensa paremmin kuin sanoillaan.
"Ja nyt on jäljellä vain yksi mahdollisuus, minkä vuoksi tämä vilpitön keskustelu asiasta on ollut paikallaan, nimittäin se, että muutkin koettavat tehdä saman kuin Wilson. Viranomaiset, jotka ovat laatineet vangitsemismääräyksen, unhottavat tuskin, että he ovat joskus sellaisen kirjoittaneet. Näin erään muukalaisen täällä tutkimispäivän jälkeisenä päivänä ja luulen tietäväni nyt, kuka hän oli."
Sim vapisi huomattavasti.
"Silloin hän poistui, mutta saatte olla varma siitä, että hän ilmestyy tänne jälleen."
"Onko sitten totta tuo Wilsonin puhe, että kaikki Oliverin puoluelaiset vangitaan?"
"Sanotaan vakoilijoita olevan joka kylässä ja nimettömiä valmiiksi sinetöityjä vangitsemismääräyksiä jokaisen poliisiviranomaisen hallussa siltä varalta, että niitä voidaan käyttää jonkun ilmiannetun vangitsemiseen. Nuo ihmiset sanovat, että puritaanit hävitetään Englannista sukupuuttoon. Emme siis voi olla tarpeeksi varuillamme."
"Toivoisin voivani suojella sinua, Ralph, tahi ainakin toivon, että saisin astua sijaasi."
"Aioitte pelastaa minut silloin, vanha ystävä, kun menitte Wilsonia vastaan tuona yönä kolme kuukautta sitten. Isänikin luuli pelastavansa minut tehdessään tekosensa. Hätäilitte molemmat liiaksi ja olitte molemmat väärässä. Ette voineet pelastaa minua siten. Isäraukka! Taivas yksin tietää, kuinka vähän hän on auttanut minua vielä."
Hän kohotti kätensä silmilleen.