XIII.
PULMALLINEN KYSYMYS.
Kun poliisi David koetti nousta kaaduttuaan, huomasi hän liiankin monta syytä mullakseen jalkaansa katkenneeksi. Poliisi Jonathan ei ollut kolhiutunut niin pahasti, mutta noustuaan jälleen jaloilleen tunsi hän velvollisuuden äänen vaienneen sisimmässään sellaisiin toimenpiteihin nähden, jotka voisivat panna hänet vielä vakavammille vastuksille alttiiksi. Hän päinvastoin ihaili vastustajansa rohkeutta kuin ammattitaistelija ainakin eikä suinkaan ollut ollenkaan vihoissaan hänelle tappiostaan.
"Mies on varmasti kuuden jalan yhtä hyvin kuin tuumankin pituinen ja voimakas kuin härkä", sanoi hän kumartuen toverinsa puoleen ja tiedustellen tämän saamia vammoja.
Poliisi David ei näyttänyt olevan niinkään halukas osoittamaan sitä alistuvaisuutta, mikä johtuu tinkimättömästä vaatimattomuudesta ja mikä saa lohtua, vieläpä kiihoitusta itserakkaudelleen tappiosta enemmän kuin raukkamaisen ylpeyden synnyttämästä vihasta, mikä ei voi mukautua kompastumiseen eikä häviöön.
"Tämä on kaikki tuon kurjan palkeitten puhaltajan syytä", sanoi hän vihjaisten seppään tällä halveksivalla viittauksella sepän ammatista.
Poliisi Jonathan ei voinut olla nauramatta nimitykselle eikä sen vihjaamalle tarkoitukselle.
"Niin, mutta jos hän olisi polttanut ilmaa tällä kertaa puhaltamisen asemesta", sanoi hän, "olisimme ehkä voineet kohottaa sen väliimme. Mutta, tulehan nyt, niin nostan sinut satulaan sen sijaan. Heh, heh, kas vain", lisäsi hän, kun hevonen hätkähteli jokaisessa vihurin puuskassa, "täällä ylhäällä ei kenenkään tarvitse kiihoittaa tuulta. Hiljaa siinä! Kas niin, nyt istut luullakseni mukavasti. Et voi käyttää kuin toista jalustinta."
Oli ehkä luonnollista, että poliisien suhtautuminen onnettomuuteen rajoittuisi vain heidän vankinsa karkaamisen lailliseen puoleen; mutta poliisien moitteiden esine ei ollut niin virallisen kiihkon läpitunkema, että hän olisi voinut välinpitämättömästi katsella sitä kauheata onnettomuutta, joka aiheutui kirstua kantavan hevosen paosta. Seppä Garth oli pysähdyttänyt oman hevosensa noin parinkymmenen askeleen päähän siitä paikasta, missä Ralph Ray oli heittänyt hänen toverinsa satulasta, eikä hän sitä seuranneen taistelun aikana ollut tuntenut mitään voittamatonta halua auttaa sitä puoluetta, joka hänen silmissään edusti sekä kostoa että etuja, ellei nyt juuri oikeutta.
Kun tamma vihdoin läksi laukkaamaan vuorille, istui hän satulassaan kuin kivettynyt, kunnes Robbie Anderson, joka ensin tointui huumauksestaan ja palaavan tajunnan ensi hetkenä tunsi sepän ja arvasi ottelun tuloksen, herätti hänet käsittämään tilanteen elävästi iskemällä hänet hyvin suunnatulla lyönnillä pitkäkseen maahan. Garth hämmästyi nähtävästi liiaksi voidakseen maksaa samalla mitalla. Hän rupesi sen sijaan sättimään vastustajaansa voimakkailla kirouksilla, jotka putoilivat Robbien niskaan niin nopeasti kuin kanat nokkivat jyviä. Sitten hän kiipesi jälleen hevosensa selkään ja näyttäen niin paljon miehekästä vastenmielisyyttä kuin hän vain voi sellaisen häpeällisen tappion jälkeen kiiruhti hän pois niin nopeasti kuin suinkin.
Hän ei kuitenkaan vielä ollut saanut täydellistä palkkaa osanotostaan päivän tapahtumiin. Ehdittyään jo melkein Wythburniin ollessaan matkalla kotiinsa joutui hän vielä sellaisen tavattoman onnettoman sattuman uhriksi, että hän kohtasi Liisan. Tämä nuori nainen pikemmin riippui kuin istui erään hevosen selässä, jonka omistaja Rothan oli onnistunut taivuttaa avukseen. Rothan kävellessä hänen rinnallaan ponnisteli hän nyt takaisin kaupunkiin mielentilassa, minkä päivän tapahtumat olivat kiihoittaneet hirveän ärtyisäksi. Todellisuudessa oli Liisa oikeastaan salaa vihainen itselleen sen huolettoman hypyn vuoksi erään suuren kiven yli, joka oli nyrjäyttänyt hänen nilkkansa niin pahasti, että hänen oli pakko vaikeroida tuskista. Mutta sukupuolensa epäjohdonmukaiseen tapaan ei hän voinut tietoisesti näyttää niin spartalaista urhoollisuutta, että hän olisi syyttänyt itseään tapahtumasta.
Juuri tämän onnettomuuden ja pahantuulisuuden aiheuttaman tuskin lupaavan yhteensattuman aikana sattui hän kohtaamaan sepän, jolloin kaikki ne katkerat tunteet, jotka olivat käyneet ja kiehuneet hänessä ja sopivamman esineen puutteessa purkautuneet hevosta, satulaa, tietä ja Rothaakin vastaan, saivat Joe Garthista mitä sopivimman ja kelvollisimman maalitaulun.
Ajaa hölkyttäessään hitaasti kotiinsa päin oli tämä herrasmies hautonut mielessään ilkeitä ajatuksia sitä pientä paholaista kohtaan, joka oli pettänyt hänet. Hän oli ajatuksissaan jo monesti toistanut ne halveksivat moitteet ja vielä halveksivammat katseet, joilla hän aikoi kohdella tyttöä ensi sopivassa tilaisuudessa, jolloin tyttö onnettomuudekseen joutuisi hänen tielleen.
Sellainen uskottomuus ja viekas petollinen menettely tuntui Garthista ansaitsevan millaisen rangaistuksen tahansa, koska ei voitu sovittaa ruumiillista rangaistusta, jota hän mitä suurimmalla mielihyvällä olisi itse ollut valmis jakamaan, mutta josta ei ehkä olisi ollut niinkään mukava joutua vastuuseen, koska Robbietakaan ei voitu sivuuttaa.
Ehkä se johtui muutamista hänen sukupuolensa epäjohdonmukaisista vaistoista, ettei hänen omatuntonsa soimannut häntä, kun hän mielessään valmisteli näitä suunnitelmia Liisan rankaisemiseksi petoksesta ja viekkaudesta. Varmaa kuitenkin on, että kun nämä kysymyksessä olevat henkilöt joutuivat vastakkain muutamassa tien mutkassa, ei johdonmukaisuudella ollut juuri mitään tekemistä heidän kiihkeässä keskustelussaan.
Seppä Garth aikoi näyttää hyvin halveksivaa naamaa tulevan esitelmänsä esipuheeksi, mutta koska Robbien lyönti oli sattunut hänen silmiensä väliin ja ne sen johdosta olivat piiloutuneet suuren ja monivärisen ajettuman alle, muuttuikin hänen halveksiva silmäyksensä enemmän mielettömän irvistyksen kaltaiseksi. Kun Liisa huomasi tämän kevytmielisen suhtautumisen hänen moniin onnettomuuksiinsa, kohosi hänen vihansa kiehumispisteeseen ja hän syyti suustaan Joeta kohtaan enemmän talonpoikaisia haukkumasanoja kuin hän milloinkaan tyynempinä hetkinään antoi lipsahtaa huuliltaan.
"Sinä tyhmeliini siinä", sanoi hän, "päässäsi ei ole enemmän järkeä kuin luudanvarressa. Mokomakin kerskailija, millaisia kauniita asioita sinä nyt olet saanut aikaan. Niele tämä nyt kupuusi, mutta älä kuljeskele ympäriinsä surisemassa kuin mehiläinen pullossa. Enpä olisi voinut uskoa sinua sellaiseksi Judakseksi."
Seppä Garth hämmästyi epäilemättä tällä kertaa. Joutua tällaisen hyökkäyksen esineeksi sellaisen henkilön puolelta, jonka kimppuun hän itse oli aikonut käydä, ja kuunnella saman henkilön lausumia syytöksiä vääryyksistä, jonka hän luuli tehneen vääryyttä hänelle, riitti kokonaan hämmentämään sepän tyhmän järjen.
"Ei, ei", sanoi hän toinnuttuaan, "kuka tässä Judas on? Se on tarpeeksi pulmallinen kysymys mielestäni."
"Possu!" huusi Liisa rupeamatta miettimään loukkauksen merkitystä ja — kuin oikea Eevan tytär voimatta ollenkaan uneksiakaan, että häntä voitaisiin syyttää uskottomuudesta; "possu, possu", hän maanitteli tavallisesti sikojaan näin, "olet oikea äitisi poika, sen noita-akan."
Seppä joutui kokonaan sanattomaksi kuunnellessaan näitä neitseellisiä soimauksia ja menetti kokonaan sen hillitsemiskykynsä, minkä hän tyynempinä hetkinään oli huomannut melkein välttämättömäksi omalle turvallisuudelleen. Kalveten raivosta hän kohotti kätensä lyödäkseen Liisaa, joka samalla suoristautui ja lyödä läimäytti häntä kovasti kummallekin poskelle sanoen: "Pidä kyntesi erillään minusta, mokomakin pölkkypää, ja mene Robbie Andersonin luo. Kuulin sinun saaneen kuonoosi häneltä kelpo tavalla. Se oli juuri omiaan possunkärsällesi."
Tämä palautti sepän ajoissa järkiinsä. Hän laski kätensä alas ja ratsasti tiehensä mumisten vihaisesti partaansa.
"Älä koetakaan lähestyä minua enää tämän jälkeen!" huusi Liisa melko tarpeettomasti hänen jälkeensä.
Tämä puuska vaikutti kuitenkin sen, että se haihdutti kaiken vihan tytön mielestä, ja katsottuaan sepän perään, kunnes tämä katosi kokonaan näkyvistä, vastasi hän Rothan moitteisiin tämän tuskin tyttömäisen mielenpurkauksen vuoksi hilpeästi nauraen.
* * * * *
Samana iltana kokoutui Punaiseen Leijonaan tavallista enemmän väkeä. Ne isännät, jotka olivat eronneet saatosta Watendlathissä, olivat menneet ensin kyläravintolaan kuluttaakseen siellä ne muutamat tunnit, jotka heidän täytyi odottaa, ennenkuin saatto palaisi takaisin Shoulthwaiteen.
He eivät olleet vielä ehtineet istua pitkää aikaa oluttuoppiensa ääressä, kun John Jackson ja muutamat muut laaksolaiset, jotka olivat aikoneet seurata saattoa Gosforthiin, tulivat aikaisemmin takaisin kuin heitä oli osattu odottaakaan. Tämä johti solassa sattuneen onnettomuuden kertomiseen.
Punaisen Leijonan vieraiden ja yleensä kaikkien Wythburnin asukkaiden hämmästys kuullessaan tämän oli yhtä suuri kuin heidän ihmettelynsä. Mitään niin hirmuista ei ollut tapahtunut miesmuistiin. Ruumiille sattunut onnettomuus kauhistutti heitä kaikkia vanhaan cumberlandilaiseen tapaan.
Mikään ei heidän mielestään ollut niin ikävöimisen arvoista kuin onnellinen kuolema eikä mikään muu ajatus ollut niin lohduttava kuin se, että heidät jonakin päivänä kunniallisesti haudataan. Angus ei ollut saanut kumpaakaan. Väkivaltainen kuolema eikä minkäänlaista hautaa; ei mitään muuta kuin tämä vuorille suuntautunut hurja ratsastus, mikä voi kestää päiviä, ehkä kuukausiakin. Siinä oli varmasti jotakin kohtalokasta.
Laaksolaiset kokoutuivat Punaisen Leijonan takan ääreen kalpeina ja äänettöminä kauhusta.
"Ikävä tapaus tämä", sanoi Reuben Thwaite kohottaen molempia käsiään.
"Meidän kaikkien pitää lähteä vuorille huomenna varhain hakemaan vanhaa Betsyä", sanoi Jackson. Matthew Branthwaiten viisaimmatkin sananlaskut olivat jättäneet hänet pulaan. Tällaista tilannetta ei niiden mainio toistaja ollut milloinkaan osannut aavistaakaan. Se oli saattanut hänet kokonaan suunniltaan.
Vanhan Matthewin voimakas persoonallisuus olisi ehkä, jos hän olisi elänyt parisataa vuotta myöhemmin, muuttunut vapaamielisyydeksi, ehkäpä aineellisuudeksikin, mutta siihen aikaan, jolloin hän eli täällä maailmassa, ei oltu vielä täydellisesti opittu taitoa suhtautua asioihin luonnollisella tavalla. Matthewin mieltä painoi tunne, mitä hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan määritellä. Hän oli aivan varma ainakin siitä, ettei tammaa saataisi kiinni. Kohtalo oli jollakin tavoin jostakin syystä määrännyt tamman laukkaamaan vuorilla kuormineen vuodet läpeensä. Kun Jackson ehdotti, että he lähtisivät hakemaan sitä, sanoi Matthew:
"Ei, John, ei mitään sellaista. Voitte kyllä kiivetä vuorille, mutta ette milloinkaan löydä Betsyä. Se on kohtalon määräämää, kuten jo äsken sanoin teille. Siitä saavat äidit sopivan tarinan lapsiensa pelottelemiseksi."
"Myrsky rupesi silloin todellakin raivoamaan hirveästi", sanoi John. "Kypärituuli [Englannin vuoristoissa puhaltava tuuli. Suom.] kai se oli, vaikka en muista nähneeni kypäriä vuorenhuipulla. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt hevosen laukkaavan sellaista vauhtia."
"Eikö teistä kukaan kyennyt pidättämään sitä?" sanoi muudan hieman ivallisesti.
"Tyhmyyksiä! Luuletteko niitä vuoria siellä jonkinlaisiksi karjanlaitumiksi?" sanoi Matthew.
"Emme, mutta jyrkkiä ne ovat", jatkoi Jackson. "Ja sellainen humina ja ulina kuin siellä kävi! Entä sitten taistelu! Mutta Ralph paiskasi heidät molemmat kumoon noin vain."
"Hän on tullut isäänsä, Ralph", sanoi Matthew.
"Niin, hän on isänsä oikea poika", myönsi Reuben. "Mutta Joe Garth on oikea lurjus, uskallan vaikka vannoa sen."
"Hänen luonteensa on läpeensä ilkeä ja senvuoksi hän onkin oikea raukka", sanoi Matthew. Ralph Rayn vaara ja pelastus olivat hänen mielestään niin mitättömiä seikkoja, etteivät ne voineet rikkoa lumousta, minkä hänen isänsä ruumista kohdannut onnettomuus oli aiheuttanut.
Robbie Andersonkin tuli ravintolaan myöhään illalla. "Tämä oli surullinen kotiintulo", sanoi hän tullessaan huoneeseen.
Oli helppo huomata, kuinka järkytetty hän oli. Hänen silmänsä leimahtelivat, hän käveli ja istui, astui pari askelta ja pysähtyi, siveli alituisesti sormillaan kiharaa lyhyttä partaansa, löi polviinsa ja tilasi olutta tilaamasta päästyäänkin. Puhuessaan vuorilla sattuneesta onnettomuudesta hän nauroi hurjasti ollen luonnottoman iloinen.
"Kaikki johtui vain minun ajattelemattomuudestani", mumisi hän, kun pieni Reuben Thwaite muutamien vaatimuksesta oli jälleen toistanut usein kuullun selostuksen tapahtumasta, kuinka tamma oli lähtenyt pakoon ja kuinka Ralph oli hypännyt nuoren hevosen selkään ajaakseen sitä takaa.
"Kaikkiko sinun syytäsi, Robbie? Mitä sillä tarkoitat?"
"Jos olisin sitonut nuoren hevosen tammaan solan suussa, ei tamma olisi voinut lähteä pakoon."
"Annettiinko sinulle sellaiset määräykset, Robbie?"
"Annettiin, hitto minut vieköön. Opettajakin oli siellä ja kuuli ne."
"Ralph käski hänen tehdä niin, kuulin sen selvästi", sanoi Monsey paikoiltaan uuninloukosta, jossa hän istui nolona, mutta kokonaan muistamatta sitä, kuinka ratkaisevasti hänen oma lörpöttelynhalunsa oli vaikuttanut hänen tietämättään päivän surullisiin tapahtumiin.
"Mutta älkää olko millännekään enää. Tuokaa enemmän olutta, emäntä. No, nopeasti nyt, tyttöseni."
Robbie oli jälleen noussut seisoalleen ja käveli kiihkoissaan edestakaisin lattialla.
"Mikähän Robbieta vaivaa?" kuiskasi Reuben Matthewille. "Mitä hän miettineekään? Ikävyyksiä, luullakseni."
"Älä välitä hänestä. Robbie aloittaa jälleen, pelkään minä. Hän on taasen juomatuulella. Tämä hirveä asia panee ehkä pojan järjen sekaisin, sillä hänen piti vastata kaikesta."
"No, tyttöseni, eikö sitä olutta tuodakaan?"
"Olet jo saanut tarpeeksesi, Robbie", sanoi emäntä.
"Mene kotiisi. Olut nousee jo tukkaasi. Tule saamaan huomenna lisää."
"Ei, kun tänään, tyttöseni. Minulle on annettava vielä tänään, on varmasti."
"Robbie aloittaa varmasti jälleen", kuiskasi Reuben. "On surullista katsella pojan juopottelua, Hän on taas pian aivan päissään."
"Älä sano mitään hänelle", vastasi Matthew. "Tänään hän on aivan suunniltaan."
Ilta oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin laaksolaiset nousivat poistuakseen.
"Huominen työ on suunniteltu jo valmiiksi meille, miehet", sanoi
Jackson "Menkäämme nyt nukkumaan."