XXII.
HIRMUINEN UHKAUS.
Rothan pelko onnettomuudesta, aiheutuiko se sitten rouva Garthin uhkauksesta vai sen syystä, toteutui nopeasti.
Päivän tahi parin kuluttua edellä kerrotun tapahtuman jälkeen saapui kolme muukalaista Shoulthwaiteen, menivät sisälle taloon muitta mutkitta ja istuutuivat pitkälle keittiön lavitsalle.
Rotha ja Willy sattuivat olemaan juuri silloin siellä. Toinen leipoi kauraleipiä ja toinen korjasi nuoran palasella ruoskaa, joka oli hajoamaisillaan kappaleiksi. Miehet olivat siviilipuvussa, mutta Willy näki yhdellä silmäyksellä, että pisin heistä oli muudan niistä poliiseista, jotka olivat koettaneet ottaa Ralphin kiinni Stye Headillä.
"Mitä haluatte?" kysyi hän äkkiä.
"Hieman kohteliaisuutta", vastasi kookas poliisi, joka nähtävästi oletti olevansa oikeutettu edustamaan tovereitaan.
"Kenen asioilla te liikutte?"
"Saatte pian tietää, nuori mies, kenen asioilla ja mitä varten. Olemme
Carlislen tuomarin apulaisia ja olemme luvallanne tulleet vangitsemaan
Ralph Raytä."
"Hän ei ole täällä."
"Niin mekin otaksuimme." Poliisit katsoivat tarkoittavasti toisiaan ja hymyilivät.
"Sanon teille vieläkin kerran, ettei hän ole täällä" sanoi Willy menettäen nähtävästi malttinsa suutuessaan.
"Menkää sen vuoksi hakemaan häntä."
"En tekisi sitä, vaikka voisinkin, mutta en voi, vaikka tahtoisinkin.
Menkää siis matkoihinne."
"Voisimme vaatia teiltä sellaista vastaanottoa, mihin tuomarin apulaiset ovat oikeutettuja."
"Vaatikaa vain. Mutta te olisitte tervetulleempia, jos osaisitte jäljitellä häntä."
"Kuulkaahan nyt, nuori mies, ja antakaa sen koitua hyödyksenne. Haemme
Ralph Raytä, viimeisen vallananastajan kapinallisen armeijan kapteenia.
Meillä on vangitsemismääräys mukanamme. Kas, tässä se on. Mies
naputteli sormellaan paperiin, jonka hän veti vyöstään."
"Sanon teille vielä kerran, ettei hän ole täällä", sanoi Willy.
"Ja me kehoitamme teitä vielä kerran: menkää hakemaan häntä ja Jumala suokoon, että löytäisitte hänet Se on parasta teille kaikille", lisäsi poliisi katsellen ympärilleen keittiössä.
Willy oli nyt melkein suunniltaan raivosta. Hän meni hermostuneesti keittiön poikki samalla kun poliisi avasi vangitsemismääräyksen hyvin tyynesti ja luki:
"Täten käskemme ja määräämme me teidät heti vangitsemaan Ralph
Rayn ja sulkemaan hänet varmaan vankilaan säilytettäväksi —"
"Teillä on ollut tuo vangitsemismääräys hallussanne jo kauan aikaa aivan hyödyttömästi, luullakseni", keskeytti Willy. "Saatte kuljettaa sitä mukananne vieläkin vähän aikaa."
Poliisi kiinnitti vain sen verran huomiotaan tähän, että hän keskeytti lukemisensa lyhyeksi aikaa. Sitten hän aloitti jälleen yhtä tyynesti:
"Senvuoksi käskemme, julistamme ja selitämme, että sanotun Ralph Rayn, joka ei tähän saakka ole antautunut oikeuden tutkittavaksi, on neljäntoista päivän sisällä ilmoittauduttava Carlislen tuomarille, uhalla että hän muussa tapauksessa menettää kaikki oikeutensa anteeksiantoon ja korvaukseen henkeen ja omaisuuteen nähden."
Sitten kääri poliisi paperin jälleen tyynesti kokoon ja pisti sen takaisin vyöhönsä. Willy seisoi nyt kuin huumautuneena.
"Näette siis tästä, nuori mies, olevan viisainta, että heti menette hakemaan häntä."
"Ja mitä seuraa, ellen voi?" kysyi Willy. "Mitä silloin tapahtuu?"
"Henkipattoisuus, ja suokoon Jumala, että se supistuisi siihen."
"Entä sitten?"
"Kruunu takavarikoi sekä kiinteän että irtaimen omaisuuden."
"Kuinka niin?" kysyi Rotha tullen lähemmäksi. "Rouva Ray elää vielä ja
Willy on Ralphin veli."
"Heidän pitää lähteä täältä johonkin toiseen paikkaan, nuori neitiseni."
"Ette suinkaan tarkoita, että voitte heittää naisraukan maantielle?" sanoi Rotha vakavasti.
Mies kohautti hartioitaan. Hänen toverinsa nauroivat ja liikahtelivat paikoiltaan.
"Ette voi tehdä sitä, ette mitenkään!" sanoi Willy korostavasti polkien jalkaansa lattiaan.
"Ja miksi emme?" Poliisia ei näyttänyt liikuttavan mikään. "Angus Ray on kuollut. Ralph Ray on hänen vanhin poikansa."
"Se sotii lakia vastaan, sanon sen teille", sanoi Willy.
"Näytätte olevan selvillä lain pykälistä, nuori maanviljelijä; pyydämme, että selittäisitte niitä meille vähän."
"Äidilläni, isäni leskenä, on osuutensa pesässä ja oma kiinteä ja irtain omaisuutensa, jonka hän on perinyt isältään ja joka nyt joutuu hänen omaisuudekseen hänen miehensä kuoleman jälkeen."
"Se on kyllä totta, te oppinut lakitieteen tohtori" sanoi poliisi kääntyen toveriensa puoleen.
"Ja minullakin on osuuteni", jatkoi Willy, "kaikkeen muuhun paitsi taloon. Näihin osuuksiin ei laki voi kajota, vaikka se ehkä voikin takavarikoida veljeni omaisuuden."
"Kuulkaahan nyt, nuori mies", sanoi poliisi katsellen ympärilleen ja koroittaen ääntään, "jokaisen valtuutetun on pakko valittaa, että lakitiede on menettänyt yhden terävimmistä päistään silloin kun te rupesitte kuluttamaan päivänne ja yönne lammashoidon hyväksi, mutta on olemassa muudan pykälä, jota ei niin oppineen miehen, kuin te olette, olisi pitänyt sivuuttaa. Kun sanoitte vainajan leskellä olevan oikeuden osuuteensa ja hänen nuorimmalla pojallaan samoin, unhotitte, ettei kavaltajan vaimolla eikä lapsilla ole suurempia oikeuksia kuin kavaltajalla itellään."
"Selittäkää minulle, herra, mitä tarkoitatte", sanoi Willy.
"Niin terävien aivojen kuin teidän ovat olisi heti pitänyt käsittää tarkoitukseni. Tarkoitan, että Angus Ray oli yhtä suuri kavaltaja kuin hänen poikansa ja ellei viimeksi mainittu neljäntoista päivän sisällä ilmoittaudu persoonallisesti tuomarille, takavarikoi kruunu koko Shoulthwaiten tilan, koska se on kavaltajan ja hänen henkipattoisen poikansa omaisuutta."
"Nuo ovat vain rikkiviisaita verukkeita, häpeällisiä tekosyitä", sanoi Willy. "Isäni ei välittänyt hituistakaan politiikastanne, kuninkaistanne eikä tasavallastanne."
Poliisit liikahtelivat jälleen paikoillaan.
"Hän tuntee sen kyllä, kun hän joutuu vastakkain sen kanssa", sanoi muudan poliisi ja toiset nauroivat.
Rotha oli tuskallisessa jännityksessä. Tätä siis oli nainen tarkoittanut hämärillä vihjauksillaan tulevista onnettomuuksista viereisessä huoneessa melkein tajutonna lepäävälle sairaalle.
Miehet nousivat mennäkseen. Kietoen päällystakkinsa ympärilleen sanoi poliisi, joka oli johtanut puhetta:
"Ymmärrätte nyt olevan viisainta noudattaa neuvoamme. Hakekaa hänet meille, niin voi olla mahdollista, että hän saa armahduksen ja korvauksen henkeen ja omaisuuteen nähden."
"Se on vain veruke, kurja veruke", huusi Willy polkien jalkaansa lattiaan. "Armahduksenne on vain ivaa ja korvauksenne vain valhetta."
"Olkaa varovainen, nuori mies! Säästäkää tiukat sananne parempaan tilaisuuteen ja käyttäkää hyödyksenne neuvoamme."
"Tuossa on teille neuvoistanne!" huusi Willy menettäen kokonaan malttinsa ja näpsäyttäen sormiaan heidän nenänsä alla. "Tehkää pahimpanne ja olkaa varmat siitä, ettei mikään voisi taivuttaa minua ilmaisemaan veljeni olinpaikkaa, vaikka sen tietäisinkin, mitä en tee."
Poliisit nauroivat. "Mehän tiesimme sen jo, kuten näitte. Teille ei olisi ollenkaan haitaksi, jos voisitte olla yhtä tyyni kuin veljenne, nuori herra. Hän olisi tuskin purkanut vihaansa näin. Pääsisimme paljon vähemmällä, jos hän olisi samanlainen kuin te. Mutta hän on koko joukon maltillisempi ja se on ikävää se." Tämä ärsyttävä vertaus ei lauhduttanut ollenkaan Willyn vihaa.
"Riittää jo!" huusi hän niin kovasti kuin suinkin viitaten samalla oveen.
Miehet hymyilivät julmasti ja kääntyivät poistuakseen.
"Muistakaa, että tulemme luoksenne jälleen neljäntoista päivän kuluttua."
Rotha piti kiinni uunin nurkasta pysyäkseen pystyssä. Mutta Willy viittasi jälleen kädellään vapisten vihasta.
"Neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä", toisti poliisi tyynesti sulkien oven mennessään.