XXIV.
KAVALLUSKO VAI MURHA?
Ilta, joka nyt seurasi, oli hyvin pimeä. Päivä oli ollut oikea cumbrialainen talvipäivä. Lyijynharmaat pilvet, jotka kiitivät matalalla suurissa röykkiöissä olivat vain väistyneet valkoista aaltoilevaa sumua joka piilotti vuorten huiput ja joskus vyöryi alemmaksi niiden jyrkkiä ja rosoisia rinteitä pitkin. Ilma ei ollut vielä kirkastunut illan pimetessäkään. Kuuta ei näkynyt. Tähtiä ei voitu huomata sumun läpi joka himmensi ne. Oli aivan tyyni ja ilta oli hyvin kylmä ja rauhallinen.
Rotha seisoi kujan päässä, jossa Shoulthwaiteen vievä tie yhtyi ratsutiehen. Hänellä oli yllään pitkä villainen päällystakki, jonka hilkka peitti kokonaan hänen kasvonsa. Hänen isänsä oli eronnut hänestä puoli tuntia sitten ja vaikka pimeys olikin melkein heti piilottanut hänet Rothan näkyvistä, oli Rotha kuitenkin jäänyt seisomaan paikalle, mihin Sim oli jättänyt hänet.
Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen tahtonsa olikin voimakkaampi kuin se, mutta häntä ei silti vilustanut. Hän punnitsi vain ottamaansa askelta ja ajatteli kuinka paljon riippuikaan sen onnistumisesta. Joskus hän oli melkein valmis epäilemään omaa arvostelukykyään ja tunsi halua juosta isänsä jälkeen ja huutaa hänet takaisin, mutta sitten jokin voimakkaampi mielijohde kehoitti häntä heti kiiruhtamaan isän jälkeen ja ottamaan hänet kiinni vain viedäkseen hänen viestinsä nopeammin perille reippaammilla askelillaan.
Mutta ei, kohtalolla oli osansa siinä; jokin mahti mikä oli voimakkaampi häntä, tuntui hallitsevan hänen tahtoaan. Hänen oli pakko alistua ja totella. Ja nyt se oli tehty.
Tyttö oli juuri kääntymäisillään kotia kohti, kun hän kuuli lähestyviä askelia siltä taholta, jonne hänen isänsä oli poistunut. Hän ei voinut muuta kuin pysähtyä, tietämättä oikein miksi, ja hetkisen kuluttua näyttäytyi rouva Garthin laiha vartalo hänen vieressään tiellä. Rotha olisi nyt mielellään kiiruhtanut kotiin, mutta nainen oli jo tuntenut hänet pimeydestä huolimatta.
"Kuinka nyt Shoulthwaitessä jaksetaan?" kysyi rouva Garth viehkeimmällä äänellään, "varmaankin huononlaisesti entiseen tapaan."
Rotha vastasi kohteliaasti tavalliseen tapaansa ja kääntyi mennäkseen. Mutta rouva Garth oli pysähtynyt ja tyttö tunsi olevansa pakotettu myös pysähtymään. "On kummallista katsella, ettet ole työssä, tyttö", sanoi nainen mielistelevästi. "Olethan tavallisesti aina niin ahkera kuin Thorpin vaimo, kun hän häärää talossaan käyden käsiksi kaikkeen."
Rotha vastasi jälleen jotakin kohteliaasti ja astui taasen askeleen kotia kohti.
"Olen juuri ollut juomassa teetä pienen Becca Ruddin luona. On vielä liian varhaista mennä kotiin, mutta kuten sanoin Joelle, sen vertaista paikkaa ei ole olemassakaan ja niin se onkin. Olet kai sen sinäkin huomannut, tyttöseni, ennen näitä tapahtumia."
Rouva Garthin äänessä hänen lausuessaan näitä viime sanoja oli jotakin ivallista. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, lisäsi hän:
"Ja isäsi, hänkin on varmasti huomannut sen saatuaan niin kauan hakea turvaa toisten luota. Tapasin miesraukan tiellä vähän aikaa sitten."
"Ilma on niin kostea ja kylmä, rouva Garth. Hyvää yötä", sanoi Rotha.
"Miesraukka, hänellä ei nyt todellakaan ole lihavat päivät", sanoi rouva Garth välittämättä Rothan jäähyväisistä. "Arvaan, ettei hän ole lähtenyt matkalle huvin vuoksi eikä tyhjää takaa-ajamaan."
Nainen oli vihainen Rothalle hänen vaikenemisestaan ja kun hän ei saanut aikaan mitään mielistelyllään päätti hän saada tytön kiinni toisella tapaa. Rotha huomasi hänen tarkoituksensa ja arvaili itsekseen, miksi ei nainen poistu.
"Mutta hän on lähtenyt turhalle asialle, sanon sen sinulle", jatkoi rouva Garth.
"Mille asialle?" Oli mahdotonta vastustaa halua saada selville naisen tarkoitus.
Rouva Garth nauroi. Se oli julmaa naurua riemuitsevine korahduksineen.
"Alat olla suuri puoleltasi, tyttö. Luulet kai joutuvasi ensimmäisten vihittävien morsianten joukkoon", sanoi rouva Garth.
Rotha käsitti heti, mitä tämä tuskin tähän kuuluva huomautus tarkoitti. Tiesikö nainen, millaiselle asialle hänen isänsä oli lähtenyt? Oliko hän arvannut sen? Entä sitten, mitä sen oli väliä?
"Toivon, että olisin voinut toimittaa sen itse", sanoi Rotha tyynesti.
Mutta se oli onneton huomautus.
"Sen kyllä uskon. En sitä ollenkaan epäilekään", sanoi rouva Garth teennäisen vilpittömästi. "Ikävöit luonnollisesti tavata häntä jälleen, kun hän on ollut niin kauan poissa. Niin, niin, luonnollistahan sellainen on. Hän onkin hyvin komea mies, sitä ei voida kieltää. Niin, hän on parempaa lajia siihen nähden."
Mitä tämän tyhmän keskustelun jatkaminen hyödyttikään? Rotha oli jälleen poistumaisillaan, kun rouva Garth lisäsi puoleksi huomauttavasti ja puoleksi kysyvästi:
"Etkä luultavasti ole saanut riviäkään häneltä hänen poistumisensa jälkeen. Mutta hän ei olekaan mikään kaivattava, hän ei mene milloinkaan naimisiin kanssasi, tyttö, ja sen vuoksi sinun ei tarvitse vaivatakaan aivojasi ajattelemalla häntä."
Rotha tuli aivan naisen viereen ja katsoi häntä kasvoihin. Mitähän ilkeyttä hän nyt hautoikaan mielessään?
"Mitä nyt, sinä nenäkäs letukka", sanoi rouva Garth niiskauttaen, "koetatko nolata minut, kuten tuo nenäkäs pikku Liisakin?"
"Kas niin, rouva Garth, koettakaamme nyt ymmärtää toisiamme", sanoi Rotha vakavasti. "Mitä oikeastaan haluatte sanoa minulle? Sanoitte isäni lähteneen turhalle asialle. Mitä tiedätte siitä. Ilmaiskaa se minulle älkääkä kiusatko minua enää."
"Minulla ei ole mitään ilmaistavaa. Ei mitään muuta kuin että Ralph Ray on nyt tällä kertaa joutunut aidan pahemmalle puolelle."
Rouva Garth nauroi jälleen.
"Hänellä on vaikeuksia, se on kyllä totta; mutta mitä hän on tehnyt teille, koska hänen onnettomuutensa ilahduttaa teitä niin kovasti?"
"Tehnyt, tehnyt!" toisti rouva Garth. "Niin, mutta ei puhuta nyt siitä, tyttöseni. Kysy häneltä, jos haluat saada sen tietää. Tahi ehkä haluat kysyä sitä tuolta raukalta, isältäsi nimittäin."
Mitähän nainen oikeastaan tarkoittikaan?
"Usko minun sanojani: älä milloinkaan kiinny Ralphiin, sillä hän on tuomittu mies. Punatakit eivät aja häntä takaa senvuoksi, mitä hän on tehnyt sodassa. Asia on pahempi, paljon, paljon pahempi."
"Mitä te oikeastaan haluatte ilmoittaa minulle, nainen? Puhukaa asiat selvästi kieroilematta", huudahti tyttö; mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua sanat, kun hän jo halveksi itseään senvuoksi, että hän suhtautui asiaan niin vakavasti.
Mutta rouva Garth kumartui häneen päin ilkeän näköisenä ja kuiskasi: "Tässä on kysymys murhasta, ja se on pahempaa kuin sota. Älköön mitään pahempaa milloinkaan sattuko keskuudessamme, sanon minä;" Rotha kätki kasvonsa käsiinsä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hiipi nainen tiehensä. Vihdoinkin oli Rotha saanut sen selville.
* * * * *
Rotha horjui takaisin taloon. Työmiehet olivat jo syöneet illallisensa ja lepäilivät nyt eri asennoissa keittiön lavitsoilla.
Tytön työt olivat jo loppuneet siltä päivältä ja hän meni senvuoksi omaan huoneeseensa. Hänellä ei ollut kynttilää ja riisumatta vaatteitaan yltään hän heittäytyi vuoteeseensa. Mutta hän ei saanut unta. Hän makasi tuntikausia heittelehtien kyljeltä toiselle miettien syitä voidakseen epäillä naisen sanoja. Mutta pelko voitti hänen vakaumuksensa.
Rouva Garth oli varoittanut heitä edellisestä onnettomuudesta ja hän voi olla nyt liiankin hyvin selvillä tästä viimeisestäkin.
Rotha tukahdutti jo heti alussa jokaisen ajatuksen, että Ralph olisi syyllinen kysymyksessä olevaan rikokseen. Hän ei tiennyt mitään yksityisseikoista, mutta hänen sydämensä kumosi heti tämän syytöksen. Ehkä rikos liittyi johonkin tapahtumaan, joka oli sattunut sodassa kuusi vuotta sitten. Se ei mitenkään voinut olla sama, joka vielä oli tuoreessa muistissa heidän omassa kylässään. Tämä viimeinen hirveä salaisuus oli vieläkin yhtä paljon salaperäisyyden verhoama kuin ennenkin. Ralph oli sanonut, että hänen isänsä oli syytön siihen ja hän tiesi sydämessään asian olevankin niin. Mutta miten hän olikaan sanonut? "Tiedätkö, ettei isäni ole murhaaja?" oli hän kysynyt ja Ralph oli vastannut: "Tiedän hänet syyttömäksi!" Tarkoittiko hän, että hän itse —?
Ilma hänen huoneessaan tuntui tukahduttavalta tänä talviyönä. Hänen otsansa oli kuuma ja ohimot jyskyttivät ja hänen huulensa olivat kuivat ja kuumeiset. Hän nousi avaten ikkunan, jolloin kylmää vuoristosumua virtasi huoneeseen.
Se oli valhetta, mikä hetkinen sitten aikoi hiipiä hänen mieleensä, julmaa ilkeätä valhetta. Ralph oli yhtä viaton murhaan kuin hänkin. Puhtaampaa sielua ei ole milloinkaan elänyt maailmassa. Jumala tietää sen olevan totta.
Hiljaa! Mikä huuto kantautuikaan hänen korviinsa yön hiljaisuudessa?
Eikö se ollut hevosen hirnuntaa?
Rothaa värisytti, kun hän nojautui ulos ikkunasta. Ääntä ei kuulunut enää. Mikään ei häirinnyt enää syvää hiljaisuutta. Ehkä se oli ollutkin vain kuvittelua. Mutta sittenkin oli se hänestä kuulostanut jonkun tutun hevosen hirnunnalta.
Rotha sulki ikkunan ja palasi vuoteeseensa. Kuinka hitaasti ja raskaasti yön tunnit kuluivatkaan! Eikö päivä rupea milloinkaan sarastamaan? Kietoisiko pimeys, joka oli synkistyttänyt hänen sydämensä, maailmankin vaippaansa ikuisiksi ajoiksi?
Mutta päivä koitti vihdoinkin. Toisen päivän kirkas ja ihana aamu koitti Rothalle samoin kuin se aina on koittanut väsyneille, ikävöiville sieluille ja kuin se aina on koittava murheellisille ja vaivatuille, vaikka yö olisi kuinka pitkä ja pimeä tahansa.
Tyttö nousi päivän koittaessa ja alkoi tarkastella tapahtumien viime käännettä käytännölliseltä näkökannalta.
Jos oletetaankin naisen puhuneen totta, niin missä suhteessa muuttuivat edellytykset erilaisiksi hänen paljastustensa vuoksi? Rothan oli pakko tunnustaa itselleen niiden muuttuneen hyvin suuresti. Kun hän sanoi Willylle, että hän voisi luovuttaa Ralphin, vaikka Ralph olisi tuhat kertaa hänen veljensä, sellaiseen uhrikuolemaan, minkä Willy oli kuvaillut hänelle, ei hän ollut silloin ajatellut kuolemaa, joka olisi rangaistus murhasta. Se ei voinut vähentää sellaisen lopun kauheutta, että Ralph oli viaton rikokseen. Sitten siihen liittyi vielä sekin varmuus, että sellaisen rikoksen tuomio aiheuttaisi maatilan takavarikoimisen. Rotha tuhlasi tuskin ajatustakaan sille, että viaton voitaisiin vapauttaa. Laki ei ollut hänen oppimattomasta mielestään mikään oikeuden välittäjä, vaan rangaistuksen toimeenpanija, ja joutua vangituksi oli samaa kuin tulla tuomituksi.
Ralphia oli siis suojeltava joutumasta lain kouriin, niin, epäämättä oli se tehtävä. Asia oli nyt niin vakava, ettei sen kanssa saanut leikitellä, vaikka nainen olisikin valehdellut.
Hän oli lähettänyt isänsä hakemaan Ralphia ja sen vaikutus, mitä hän kertoisi Ralphille uhatusta häädöstä, voisi ehkä taivuttaa Ralphin johonkin sellaiseen, mikä olisi tyhmää ja vaarallista, jopa kohtalokastakin, kun sitä katsoi näiden uusien paljastusten valossa.
Mitä hän olikaan tehnyt? Jumala yksin voi sanoa, mitä siitä seuraisi.
Mutta ehkä hänen isänsä voitaisiin vielä tavoittaa ja palauttaa takaisin. Mutta kuka sen tekisi? Hän itse; oli vain nainen ja sellaisena tuomittu istumaan pienen rukkinsa ääressä ja pysyttelemään kotona kuin jokin — vanha pihakoira tahi sen horjuva penikka sillä aikaa kuin Ralph, ehkä hänen aloitteestaan, kulki kuolemaansa kohti.
Hän kertoisi kaiken Willylle ja kehoittaisi häntä lähtemään Simin jälkeen. Mutta eihän se ollut mahdollista. Hänen olisi silloin pakko tunnustaa, että hän on toiminut Willyn tahtoa vastaan ja että Willy oli ollut oikeassa ja hän väärässä. Mutta sekään nöyryytys ei olisi mitään siihen onnettomuuteen verrattuna, minkä hän oli näkevinään. Mutta Willy ja Sim! Rothaa värisytti, kun hän ajatteli, kuinka huonosti nuo molemmat nimet sopivat yhteen.
Aamu kului nopeasti ja Rothan hämminki vain lisääntyi. Hän meni alakertaan ja valmisti aamiaisen hajamielisenä.
Työmiehet tulivat ja menivät; he puhuivat ja hän vastasi, mutta kaikki oli kuin unta, paitsi tuota yhtä julmaa todellisuutta, mikä ahdisti hänen mieltään.
Hän oli melkein joutua aivan toivottomaksi. Päivällisaika alkoi jo lähestyä, hän oli yksinään eikä hän vieläkään ollut saanut vastausta kysymykseensä. Hän heittäytyi lavitsalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli liian suurissa sieluntuskissa voidakseen itkeä. Mitä hän olikaan tehnyt? Kuinka hän nyt voi sen korjata?
Kun hän kohotti katseensa, seisoi Liisa Branthwaite hänen vieressään näyttäen hämmästyneeltä ja pelästyneeltäkin.
"Mitä nyt on tapahtunut, Rotha?" kysyi hän kauhuissaan.
Silloin Rotha, jolla ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut uskoa tuskallisen salaisuutensa, kertoi sen tälle vaatimattomalle tytölle.
"Ja mitä voin nyt tehdä?" lisäsi hän lopuksi.
Kertomuksen aikana Liisa oli ollut polvillaan käsivarret ystävättärensä sylissä. Rothan lopetettua hyppäsi hän seisoalleen ja huusi vastaukseksi Rothan viime kysymykseen: "Minä tiedän. Juoksen heti puhuttelemaan Robbieta. Hänen pitää lähteä hakemaan isääsi takaisin."
"Robbietako?" sanoi Rotha hämmästyneenä.
"Älä ole milläsikään, kyllä minä hänet hoidan. Ja nyt, rohkaise mielesi, tyttöseni."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Liisa jo juoksi kujalla niin nopeasti kuin suinkin.