I LUKU.
Tien varrella, kuuden penikulman päässä Lontoosta, oli majatalo, jonka oven päällä riippui nimikilpi, mihin oli maalattu hopeinen haukka ja kultainen haikara. Se oli pieni matalakattoinen rakennus, jossa ulkoa tultaessa ensiksi oli kapakka ja siitä päästiin molemmilla sivuilla oleviin huoneisiin.
Vasemmalla olevan huoneen ovi oli suljettu, mutta sisältä saattoi kuulla lasten ääniä ja joskus taas heidän iloista nauruansa. Huone oikealle oli auki. Se oli savustunut paikka, jossa oli muutamia tuoleja, pitkä honkainen pöytä ja sen takana penkki, toisella seinällä rahi, seinillä piippuja, jotka riippuivat nauloissa, ja pyöreä kurkihirsi kannatti matalaa kattoa.
Suuri tuli roihusi avoimessa takassa, jossa ei ollut kupua eikä reunustaa. Sen edessä suunnattomassa tuolissa, joka oli kuin äsken puustaveistetty kanotti, loikoi huoneen ainoa asukas. Yllään hänellä oli vaalea, raidallinen puku. Hänen hattunsa oli vedetty syvälle, silmille suojaksi kuumuutta vastaan. Hän oli nukahtanut, sen huomasi ensi silmäyksellä.
Jos huonetta olisi valaissut muu kuin takkatuli, se olisi näyttänyt synkältä ja ilottomalta, mutta tässä valossa tämä mukavuuksia vailla oleva suoja pani sydämen lämpimästi sykähtämään. Rusohohtoiset liekit leikittelivät nukkujan pörröisellä tukalla, hiekkaisella lattialla ja räikeillä kuvilla koristetuilla seinillä. Ne loivat varjoja ja hävittivät ne samassa, kurkistivat ulos pienestä, pölyisestä akkunasta ja hymyilivät, kun sininen yö seurasi niitä sisään.
Vanha vaimo, keltainen kasvoiltansa ja tavattoman ryppyinen, tarjoili kapakassa. Pari kolme kulkevaa kaupustelijaa istui penkeillä keskustellen keskenään. Eräs näistä arvoisista vieraista virnisti oikeaa suupieltänsä ivalliseen hymyyn.
"Vaikka minut hirtettäisiin, on minusta verraton onni omistaa sellainen poika, joka ei hetkeäkään suvaitse tehrä työtä!"
Vanha vaimo nosti silmänsä.
"Kas niin, kylliksi siitä!" hän sanoi ja nyökäten päätään oveen päin, josta kuorsaus kuului, jatkoi: "Hän saa kyllä kohta työtä heittäessään teidät ovesta ulos, ainakin jotkut, kuten heitti viime sunnuntaita vasten nuoren Bobbyn."
"Vaikka vain! Ei hän kumminkaan tierä, millä puolen hänen leivästään on voi, sitä hän ei tierä."
"Hänen leivästään?" sanoi toinen, vanha maankiertäjä, kiihkoisasti ja halveksien hymähtäen. "Tarkoitat kai hänen vanhan äitinsä leipää. Etkös ole koskaan nähnyt ihmisiä, jotka aina syövät toisten leivän eivätkä koskaan omaansa, eivätkä voi erottaa enempää kuin lapset, kummalla puolen leivästä on voi?"
"Hillitse kieltäsi, Luke Sturgis", kivahti vanha vaimo. "Sinulla ei ole ollenkaan syytä sotkeutua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu."
"Älkää nyt kimmastuko, rouva Drayton. On eräs toinen asia, johon tahtoisin sangen mielelläni sekautua ja se on tuon teirän kelpo poikanne sikaarivarasto, vaikkapa ette sitten antaisikaan mitään juotavaa. Minä korvaan sen kyllä sopivassa tilaisuuressa."
Raukeasilmäinen mies, jonka jaloissa koira leikitteli, virkkoi:
"Ollut Lunnossa taaskin", ja osoitti piippunysällänsä sinne, missä nukkuva mies lojui. "Saanut Lunnon hajua vaatteisiinsa. Minä aina tunnen sen neljänkymmenen kyynärän päästä."
"Silloin te erehdytte, herra Tietäväinen", sanoi vanha vaimo, "hän ei ole saanut vaatteihinsa Lunnon hajua, ainakaan tällä kertaa. Hän on ollut siellä, missä ei ole hajua enempää kuin Hendonissakaan, lukuunottamatta vuoriston tuoksuja, sillä hän on nähnyt vesiputouksia ja lammaslaumoja."
"Vuoriston? Ja onko herra Paul ollut vuoristossa?"
"On, Cummerlannissa. Se on vuoristoa, ja suurenmoistapa onkin, kuten olen kuullut."
"Cummerland? Eiks' se ol' se paikka, josta tää nuori rouva on kotoisin?"
"Ehk' on. En tahdo väittää, ettei ole."
"No, nyt ne asiat selviävät, eiks' selviäkin?" Puhuja päästi merkitsevän vihellyksen ja käänsi sitten pahaamerkitsevän katseensa tovereihinsa. "Minä aina sanon eukolleni: 'Oles vaiti', sanon minä, 'ja vielä se tulee ilmi', ja eikös se nyt ole niin käynyt?"
Ravintolan emäntä kuohahti.
"Ja minä aina sanon sinun rouvallesi: 'rouva Sturgis', sanon minä, 'minua aina suututtaa nähdä miehen sekaantuvan toisten asioihin, juoruavan ja levittävän häväistysjuttuja — se on paha vika naisessa, jolta te ette parempaa odotakaan, kuten sanat kuuluvat, mutta miehelle sellainen ei ollenkaan sovi — ja minä toivon, että te pidätätte miestänne', sanon minä, 'pistämästä nokkaansa, kuten te aina sanotte, toisten ihmisten asioihin.' Kas siinä, mitä minä aina sanon sun eukollesi."
"Siinä teette vallan viisaasti", sanoi arvoisa puhuteltu jutellen hyväntuulisesti, niinkuin se, joka ei minkään anna rauhaansa häiritä. "Etteks' tahro nyt tutkia, eikö siellä olisi mulle tupakkaa?" hän kysyi pannen pennyn pöytään.
Niinpä kapakan emäntä otti hyllyltä tupakkatötterön, koppasi pennyn pöydältä ja heitti sen laatikkoon.
"Ei sitä tartte kieltääkään, väitän minä, ettei herra Draytonilla olisi sormensa sen nuoren neiti-rouvan sopassa."
"Kas niin — kylliksi siitä! Minä sanon teille, ettei hän ole vilahdukseltakaan nähnyt koko naista, ennenkuin sunnuntaista toista viikkoa sitten."
Kaksi naista tuli kannuineen kapakkaan.
"Ja mitenkäs se rouvuus jaksaa?" tiedusteli vanhempi naisista — kuultuaan, mistä oli kysymys — kapakan emännän täyttäessä hänen kannuaan.
"Tuolla hän on", vastasi kapakan emäntä vastahakoisesti ja nyökkäsi päällänsä vasemmalla olevaan suljettuun oveen.
Sinä hetkenä kuului sisältä lasten naurua.
"Hän on siitä kuitenkin iloinen, vaikka olen kuullut kuiskattavan", sanoi vanha nainen, "että hän syödessään ruokkii kahta, kuten sanotaan."
Miehet nauroivat.
"Sehän on naisten tehtävä", sanoi joku, kun akka kulki ohi.
"Sellaista väkeä ei toki pitäisi ottaa asumaan kunniallisten ihmisten luo", sanoi toinen, nuorempi nainen, joka oli sitonut hattunsa korealla silkkinauhalla leuan alle.
"Ja se onkin enemmän kuin armeliaisuus käskee", sanoi toinen eukko. "Mutta tietysti jokainen osoittaa laupeutta toiselle, joka on samanlainen kuin itsekin."
"Uteliaisuus on tämän maailman suurin synti", sanoi raukeasilmäinen mies. "Ihmiset puhuvat kaikenlaisista paheista ja vaivoista; joku pitää pahimpana juoppoutta, toinen rahanhimoa, joku taas reumatismia tai jotain muuta, mutta minä sanon, että kaikista kiusallisinta on naisten uteliaisuus. Sanokaa minulle joku, joka ei ole utelias, niin saatte nährä, ettei hän pistä nokkaansa joka paikkaan."
"Tietysti ei", sanoi se herra, jota oli sanottu Luke Sturgikseksi. "Ja osoita minulle mies, joka ei ole utelias", hän jatkoi silmää iskien, "niin minä näytän sinulle miehen, joka on hyvä kyntäjä, verraton ojankaivaja ja airanpanossa arvokkaampi kuin painonsa kultaa, kun taas kovin tieronhaluiset ihmiset syövät ja hävittävät maakunnan pahemmin kuin ilkeinkin sota."