II LUKU.
Vasemmalla olevassa huoneessa istui Mercy Fisher leikkien lasten kanssa, nauroi, kun he nauroivat ja koetti unohtaa, ettei hän ollut yhtä nuori kuin he, ei yhtä onnellinen eikä vapaa raskaista ajatuksista, ei voinut elää kuten he hetkestä hetkeen katumatta menneisyyttä, toivomatta mitään tulevaisuudelta, eläen kokonansa nykyhetkessä. Mutta hän oli muuttunut eikä ollut enää lapsi, vaikka hänen lapsensydämensä ei koskaan tuntunut vanhenevan, vaan oli vieläkin täydelleen lapsellinen, huolimatta siitä, että täyden naisen kuorma oli pantu sen kannettavaksi ja naisen surut sumensivat hänen elämäänsä — hän oli tullut vain hieman vanhemmaksi, ehkä hieman viisaammaksi, kasvot olivat käyneet vähän surullisemmiksi ja silmät ajattelevammiksi.
Eräs naapurinvaimo, joka oli mennyt vieraisille viiden penikulman päähän, oli tuonut lapsensa ja pyytänyt "nuorta rouvaa" pitämään niistä huolta hänen poissaollessaan. Nelivuotias poika pyöri Mercyn polvella, kun taas hänen kuusivuotias sisarensa seisoi tuolin vieressä katsellen, miten neulintikut somasti kilahtelivat tädin niitä ahkerasti liikutellessa. Samalla lävisti moni lapsen viaton huomautus kuin nuoli Mercyn sydämen. Nuori herra johti alituiseen puheen siihen, mikä Mercyn mieltä painoi.
"Ja jot tinulla oliti pieni poika, antaititko tinä hänelle makeitia utein, — myötäätä — makeitia ja piparkakkuja — antaititko?"
"Antaisin, joka päivä, lemmikkini. Minä antaisin hänelle makeisia ja leivoksia ihan joka päivä."
"Minä tykkään tinutta. Ja antaititko tinä ten mennä leikkimää itojen poikain kanta ja toititko linnunpetiä ja tavaroita, toititko?"
"Toisin, linnunpesiä ja marjoja ja vaikka mitä."
"Minä tykkään tinutta, minä tykkään. Ja antaititko tinä mennä itiä vattaan, kun te illalla tulee kotiin ja rattattaa telättä?"
Varjo laskeutui tytön sieville kasvoille, ja seurasi hiljaisuus.
"Antaititko? Häh? Ja nottaititko itin telkään, nottaititko?"
"Ehkäpä, lemmikkini."
"Ah!" Pikku veitikka ilmaisi tällä ainoalla sanalla korkeinta ihastustaan.
"Mitä tinä teet?"
"Neulon, ystäväni. Kas niin, istupas nyt hiljaa siinä minun polvellani."
"Mitä tinä neulot — tukkia pikku pojalleti?"
"Ei minulla ole pikku poikaa, sydänkäpyseni. Näistä tulee rannikkaat eräälle herrasmiehelle."
"Voi, kun vahinko! Mille herratmiehelle?"
"Eräälle miehelle, rakas. Herra Drayton on herrasmies, tiedäthän."
"Oh!" Sitten hetken miettimisen jälkeen: "Minä tiedän — lurjut."
"Willy!"
"Itä tanoo niin."
Tällä ajalla pikku neiti Mercyn rinnalla oli miettinyt omaa problemiansa.
"Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi pieni tyttö?"
"No, katsotaanpas. Minä opettaisin häntä neulomaan ja ompelemaan ja laittaisin hänen tukkansa hyvin sieväksi ja tekisin hänelle silkkimekon, johon ompelisin tupsuja, ja, oh, niin ihanan hatun hänelle ostaisin!"
"Ai, kuinka hauskaa! Ja ottaisitko sinä hänet torille ja kirkkoon ja katsomaan rouva Bickersin akkunassa olevia nukkia?"
"Ottaisin, rakas, ottaisin."
"Etkö milloinkaan antaisi häntä selkään?"
"Minun pikku tyttöni olisi oikein, oikein hyvä, ja oh, niin sievä!"
"Ja antaisitko sinä hänen mennä isoäidin luo, milloin hän haluaa etkä kieltäisi isoisää antamasta puolipennisiä, antaisitko?"
"Kyllä … rakas … kyllä … ehkä."
"Ovatko sinun silmäsi hyvin kipeät tänään, Mercy? Ne ovat niin punaiset."
Mutta pikkumies ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän keskustelun käänteeseen. "No, mikti tinulla ei ole pientä poikaa?"
Kuolemanhiljaisuus.
"Etkö tinä tatto, etkö?"
Willy oli pantu lattialle. "Lauletaan jotakin. Pidätkö sinä laulusta, sydänkäpyseni?"
Ihastuneena kiipesi poikanen uudestaan hänen syliinsä. "Minä laulan, minä laulan. Mamma on opettanut mulle laulun. Minä otaan."
Ja kursailematta pikku veitikka lauloi kirkkaalla lapsenäänellänsä vienon kehtolaulun.
Mercy oli oppinut tämän saman laulun kauan aika sitten, kun hänen äitinsä oli liekutellut häntä unen helmoihin. Hän tunsi, niinkuin muistojen, rakkauden ja katumuksen hyökylaineet olisivat tahtoneet hänet alleen haudata. Oli vaikea hillitä kyyneleitä puhkeamasta Pienet, viattomat kasvot oli kohotettu kattoa kohti kun suloinen ääni lauloi tutut sanat.
* * * * *
Kapakkaan oli saapunut uusi vieras. Se oli Hugh Ritson puettuna pitkään ulsteriin, jonka päähineellä hän puoliksi salasi kasvonsa. Hän astui suoraan kapakan emännän luo, joka niiasi syvään myymäpöytänsä takana. "Hän on siis palannut?" kysyi tulija tervehtimättä millään tavalla.
"On, herra, hän on tullut takaisin, herra. Hän saapui kotiin iltapäivällä, herra."
"Te ette sanonut mitään, että joku on häntä etsinyt?"
"En, herra — oikeastaan, herra — en suoraan, herra — vaan mainitsin — juuri mainitsin, herra, että —"
Hugh Ritson hymyili kylmästi. "Tietysti — kiertelemättä. Tottahan olitte järkevämpi tytön suhteen?"
"Olin, herra, kun te kielsitte minua virkkamasta siitä neidille —"
"Poika nukkuu, kuten näen."
"Niin, herra; hän oli tuskin haukannut palan leipää ja vähän soppaa, kun hän heittäytyi tuoliinsa, samaan, jossa näette hänet, herra, eikä ole sen jälkeen virkkanut sanaakaan. Hän on varmaankin matkustanut läpi yön."
"Eikö hän mitään selittänyt?"
"Oi, ei, herra! Hän tahtoi vain kylmää lihaa ja olutkannunsa, herra, ja —"
"Huomatkaa, herra, hänen vanha äitinsä ei mitenkään ole hänen uskottunsa", virkkoi eräs kulkija penkiltä.
"Ettekä te minun, ystäväni", sanoi Hugh Ritson silmäten ympärilleen. Kääntyen uudestaan kapakan emäntään hän virkkoi: "Sanokaa hänelle, että joku tahtoo puhutella häntä. Tai odottakaa, minä menen itse hänen luokseen."
Hän astui siihen huoneeseen, jossa mies nukkui ja sulki oven jälkeensä.
"Luke Sturgis", kuohahti kapakan emäntä raivoissaan, "minä sanon sulle, että sinulla ei ole oikeutta tulla sanomaan sellaisia vastenmielisiä asioita — ja vielä minulle, hänen äidilleen. Ja mitä te sanotte? Että hän on kelvoton? Hän olisi maailman hienoin herrasmies, jos olisi enemmän oppia saanut — ulkomuodoltaan hän kelpaa kenen rinnalle tahansa."