I LUKU.
Vuonna 1877.
Laakso hohti vihreänä aamuauringon valossa. Virta vieri verkalleen sen pohjassa ja välkkyi purppuralle ja ambralle. Lehdet lipattivat hiljaa vienossa tuulessa, joka huojutti kaislikkoa ja pitkää ruohoa. Vuoret kohosivat äkkijyrkkinä sinitaivaalle, josta vain joku pilvenhattara verkalleen leijaillessaan loi hetkellisiä varjojansa ylänköihin ja laaksoihin. Jostakin kuului lampaiden mää'yntää ja kaukaisten koskien kohinaa, mutta tätä selvempänä kaikui lintujen laulu metsissä ja mailla.
Tätä aamun riemua täydensivät vieläkin suloisemmat äänet. Vuoren rinteille ilmestyi iloinen lapsilauma, joka laulaen, puhellen ja nauraen laskeutui laaksoon. Oli pyhän Pietarin päivä ja he olivat hakeneet koristelutarpeita — siinä oli kaikenikäistä väkeä nelitoistavuotiaasta kauniista tytöstä, joka oli juuri neitoseksi kehittymässä ja kulki viimeisenä, nelivuotiseen suloiseen poikaan, jolla oli esiliina ja olkalaput ja joka uljaana asteli joukon johtajana. Useimmat toivat lehviä, mutta joillakin oli kädet täynnä sanajalkoja ja kukkia. He olivat kokoontuneet koululle ja nyt he matkalla kirkolle kiersivät juhlakulussa läpi laakson.
He kulkivat sitä tietä, joka johti joen yli vuoren juurella ja kääntyivät sitä polkua, joka kulki laakson halki. Muutamaan tien mutkaan oli kokoontunut joukko kyläläisiä, jotka valkeissa puvuissansa huolettomina juttelivat puiden varjossa ja kuuntelivat veden salaperäistä kohinaa, kun se rotkojen lomitse kierrellen etsi soveliasta kulkureittiä. Viimeisenä kylän reunassa on pieni mökki pääty tiehen päin ja avoin portti johti kolmiomaiseen varjoisaan pihaan. Kun lapset kulkivat tämän asumuksen ohi, seisoi sen portilla sauvaansa nojaten vanha, harmaa, laiha ja hyvin kumara mies. Hänen jaloissaan makasi skotlantilainen paimenkoira sidottuna maahan lyötyyn puutolppaan. Lasten melu houkutteli tuvasta portaille nuoren naisen. Hän oli paljain päin ja yllään hänellä oli vaalea kesäpuku. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surunuurtamat. Hän astui varoen ojentaen toisen kätensä hapuillen eteensä ja tarttuen kiinni kuusaman hentoihin ritvoihin, jotka riippuivat katosta. Hänen silmänsä olivat käännetyt puoliksi ylös ja puoliksi kulkueeseen päin ja niiden vaalenneessa terässä oli tyhjä ilme. Hän oli sokea. Hänen sivullaan, kiskoen vallattomasti hänen toisesta kädestään, hyppeli puolitoistavuotias lapsi — pullea, suloinen poikanen, jonka pyöreät posket punottivat, siniset silmät loistivat ja vaaleat kiharat liehuivat tuulessa.
Leperrellen, nauraen, laulaen ja heilutellen lehviänsä ja sanajalkojansa onnellisten, huolettomien päidensä päällä lapset tepsuttivat ohi. Kun he olivat menneet, ilma oli tyhjä, aivan kuin leivojen laulu olisi äkkiä vaiennut.
Newlannin kirkko oli laakson keskellä puoliksi puiden peitossa. Portilla seisoi kirkkoherra Christian — hän oli vähän vanhentunut, vuosien huurre peitti sakeampana hänen tuuheaa tukkaansa, kasvot olivat saaneet vielä entistäkin hienostuneemman ilmeen ja kauniiden silmien katse oli päivänpaisteinen ja sydämellinen. Greta seisoi hänen rinnallaan hiljaisempana kuin muinaisina päivinä, kasvoillaan vakava, mietiskelevä ilme ja hänen vilkkaat silmänsä katselivat surullisempina ja rauhallisempina. Vaalea tukkansa ei enää aaltoillen langennut hänen hartioillensa, vaan se oli koottu rehevälle sykkyrälle, jota nyt leveälaitainen hattu peitti.
"Tuolla ne tulevat, Jumala heidän viattomia sydämiänsä siunatkoon", sanoi kirkkoherra Christian ja sinä hetkenä lapsilauma ilmestyi tien mutkasta esille.
Heidän punertavat ja valkeat pukunsa ja esiliinansa pilkahtelivat sen vihreän lehvistön välistä, jota he käsissänsä kantoivat.
"Birman metsä tulee Dusinaneen", mutisi Greta hymyillen.
Kun lehvien kantajat tulivat kirkon edustalle, lensi portti auki ja iloiten he astuivat pihaan.
"Miten väsyneeltä hän näyttää, tuo urhea, pikku mies", sanoi Greta ottaen syliinsä eellimmäisen miehen, jolla oli olkalaput ja joka nyt oli yltä päältä tien pölyssä.
"Pienet ensin ja isot sitten viimeksi", selitti kirkkoherra. "Ne, joilla on kukkia, astuvat kuoriin ja koristavat alttarin, jäkälällä koristetaan kastemaljan ympäristö; ja te, joilla on lehviä, saatte alkaa saarnatuolin alta ja koristaa koko sivukuorin ja käytävän portaille asti."
Pitkäkasvuinen pikku sankari Gretan sylissä rimpuili päästäkseen maahan. Hänellä oli jäkäliä ja hänen täytyi mennä ensimmäisenä. Nyt hyökkäsivät lapset kirkkoon ja hetkisen kuului tästä vanhasta temppelistä vilkasta touhua, lasten lepertelyä ja naurua.
Lattian alla oli monia hautoja. Kivilaattaan, joka peitti keskikäytävän, oli hakattu niiden miesten ja naisten nimet, jotka vuosisatojen kuluessa olivat tässä laaksossa eläneet ja saaneet täällä viimeisen leposijansa. Kerran hekin olivat olleet lapsia, ja nyt lapset — heidän omien lastensa lapsenlapset — ajattelematta, ketä alhaalla lepäsi, rakkaus katseissa, nauru huulilla ja eloa jäsenissä — koristelivat kirkkoa ja käytävää heidän yläpuolellansa.
Kymmenessä minuutissa ei kuorista eikä käytävästä ollut tuumaakaan paljaana. Kaikki oli vihreää alttarilta portaille asti. Siellä täällä joku seikkailunhaluinen poika, joka oli taitonsa saavuttanut linnunpesiä etsiessään, oli kiivennyt penkkipylväiden päähän ja sitonut lehväkimppuja kattoonkin.
"Nyt me laulamme, lapset", sanoi kirkkoherra ja ottaen esille paljesoittimen aloitti virren.
Kirkon lyijypienaiset akkunat olivat auki, ja suloiset, nuoret äänet kiiriskelivät kirkkaina ja sointuisina yli laakson ja vuorten. Ja linnut lauloivat yhä sinitaivaalla ja vedet kohisivat kaukaisissa putouksissa ja kuiluissa, ja vieno tuuli huokaili puissa ja kaiken yllä hohti kirkkaana aamuaurinko.
Silloin kohosi tiellä sakea pölypilvi ja pian ilmestyi kirkon edustalle joukko miehiä suuren koiralauman saattamana. Vingahdukset, haukunta, rivoukset, naurunhohotus ja kukkojen kiekuna täytti ilman. Räyhääjiä saattoi olla tusinan verran ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa. Ensiksi tuli John Proudfoot, seppä, paitahihasillaan, nahkainen esiliina käärittynä kierteelle vyötärelle ja hopeanharmaa taistelukukko vangittuna kainalossa. Pitkä Geordie Moore, hänen apurinsa, kantoi toista lintua. Dick-mylläri, ruskeassa vaalenneessa takissa kulki Geordien rinnalla kutittaen lintua oljella. Job Sheepshanks, kivenhakkaaja, kantoi pikikuppia ja pensseliä ja Tuomas Kyttyräselkä toi kourassaan rautaviiloja. Heidän jäljessään tuli Lentävän Hevosen kapakoitsija kantaen koria, josta pisti esille monien pullojen suut. Natt, Ghyllin tallimies, kantoi pajunoksista tehdyssä lintuhäkissä bantam-kukkoa, jonka kannukset välkkyivät auringossa.
Koko meluisan seurueen keskuksena ja sieluna kulki muuan mies. Hänen äänensä kaikui yli muiden, hänen naurunsa oli äänekkäin, ja puolet kaikesta, mitä sanottiin, oli tarkoitettu juuri hänelle. Hän oli iloinen mies, ja hänen turpeat kasvonsa punoittivat. Päällään hänellä oli vaalea, raidakas villapuku.
Se oli Paul Drayton.
"Saakeli soi, mitäs siellä nyt on?" hän kysyi, kun joukko astui kirkon eteen.
"Lehtimajan juhla, luulisin", vastasi Tuomas Kyttyräselkä.
"Ja mikä on lehtimajan juhla?"
"Te tiedätte, herra Paul", sanoi postinkantaja — "lehtimajan juhla, jolloin seinät peitetään lehdeksillä — pyhän Pietarin päivä, tiedättehän."
"Ai, niin, minä tiedän — lehdesjuhla, eikö se ole kerran vuodessa?"
"Mitä, mies, ettekö muista päivää, jolloin poikana itse kannoitte lehdeksiä?" ihmetteli seppä.
"Tietysti, tietysti, ai, niin, en minä ole unohtanut niitä päiviä.
Varttokaas. Se on jonkinlainen elojuhla, vai?"
"Ei sinnepäinkään", sanoi Dick-mylläri varmasti. "Teidän muistonne pettää suuresti, herra Ritson."
"Siinä olet oikeassa, vanha veikko. Minä en enää koskaan ole sama senjälkeen, kun minä sairastin aivokuumeen Lontoossa — en pääni puolesta — ymmärrättehän?"
Miesten ryhmä seisoi aivan oven edessä, kun veli Peter astui kirkonpihan yli punainen paperi kädessään.
"Kukas tuo on? — Methodisti, vai?"
"Methodisti, siitä ei epäilystä", sanoi seppä.
"Ah, sehän on kirkkoherran Peter", lisäsi postinkantaja, "ja tuo paperi on sähkösanoma. Näyttää kuin hän toisi sitä jollekin."
"Seis vähän, poikaseni", sanoi Drayton ja eroten joukosta hän lähestyi
Peteriä koirajoukon hyppiessä ja haukkuessa hänen ympärillään.
Veli Peter oli ehtinyt kirkon portaille; lasten laulu kuului yhä sisältä.
"Jos tuo sähkösanoma on minun vaimolleni, te voitte sen yhtä hyvin antaa minulle", sanoi Drayton ojentaen kätensä ottaaksensa sen.
Veli Peter vetäytyi taapäin.
"Se on kyllä ihan hyvä näin, vanha veikko; minä kyllä toimitan, että hän saa sen."
"Saa kyll', sill' mää itte vien sen perill'", sanoi Peter varovasti.
"Tule, etkös tiedä, että mikä kuuluu vaimolle, kuuluu myös hänen miehellensä."
"Enpä tierä, tieränkö sitä. Mull' ei kukaan ol' sellaist' järjettömyytt' opettannu", sanoi Peter.
"Anna se tänne heti paikalla."
"Mua on kielletty antamast'", sanoi Peter silmiään väläyttäen.
"Anna sill' napsu hännän pääll'", huusi mylläri etempää.
"Siinä kuulet, mitä toiset sanovat. Tänne se heti paikalla."
"En, sää raastat ystäviäs ja olet kuin tyranni, mutt' mää välitän viis' sun metkuistas."
Drayton kääntyi ympäri tyytymättömästi muristen.
"Saatana, mikä lenkku", hän mörähti ja hyppäsi muutamalle hautakummulle voidakseen kurkistella sisään avoimesta akkunasta. Mutta siihen noustessaan hän potkaisi kukkalasia ja se särähti moneksi kappaleeksi. "Nyt minä olen tuhlannut jonkun rahaa", hän sanoi nauraa hohottaen.
"Mitä mies, luulisin, että olette ostanut sen omilla kolikoillanne", sanoi seppä.
"Niin, sehän on teirän isänne hauta", selitti kivenhakkaaja Job
Sheepshanks.
Drayton katsahti hautakiveen.
"Niin, niinpä on", hän sanoi; "katsokaas, minä en ole ollut täällä sitten kuin hautasin hänet."
"Ei, tuo kaikki on lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Minä tarkoitan, että muuanna aamuna minä tapasin teirät märkänä ja huurteisena tämän patsaan juurella."
"Tapasitteko? No, enpä tahdo kieltää sitä, ja nyt, kun oikein ajattelen, minä olin, minä olin täällä sinä aamuna."
"Ei, ette ollut täällä päinkään", sanoi seppä. "Se oli samana aamuna, kun Giles Raysley tiesi teirän nukkuneen Laiskassa Hevosessa. Minä muistan, millaista sotaa Job kävi Gubblumin kanssa siitä samasta asiasta kauan aikaa sitten."
"Se on kaikki lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Hän, oli täällä."
"Laiskassa Hevosessa? No, nyt minä muistan, minä olin myöskin siellä."
Laulu loppui ja Greta astui varpaisillaan eteiseen kantaen käsivarsillansa pientä palleroa, joka itki. Peter antoi sähkösanoman hänelle ja lähti kulkemaan käytävää. Drayton oli yhtynyt tovereihinsa ja hakkasi särkyneen pullon kaulaa tasaiseksi seinään, kun Peter astui ohi.
"Silitä pulloa methodistin selkään", huusi Dick-mylläri, ja seuraavana hetkenä Peter sai selkäänsä särkyneen pullon kappaleet.
Hohottava naurunremakka täytti ilman ja kaikui vuorissa.
"Mikä kepponen!" vikisi postinkantaja.
"Mikä kepponen!" karjahti seppä.
"Mikä kepponen!" mölisi mylläri.
"Siinä sait", virnisti Natt.
"Hänellä on kohta poikain kujeet, tuolla herra Paulilla", sanoi
Lentävän Hevosen kapakoitsija.
"Ei, hän on jo aika mestari", kehui Tuomas Kyttyräselkä.
Jättäen Peterin pyyhiskelemään vaatteistaan likööriä, jota oli pullon pohjassa vielä ollut, tämä meluisa sakki lähti tielle, miehet huutaen ja kiroten, koirat haukkuen ja liehakoiden heidän ympärillään ja kukot vihaisesti kotkottaen, kun jokaisen kädet härnäsivät ja nyppivät niitä, ja miehet nauraa hohottivat niiden raivolle.
Newlannin laakson rannalla oli aukea kenttä, jossa muutamalla lyijykaivosmiehellä oli ollut hiilihauta pari vuosisataa sitten. Se oli kuin amphiteatteri, jonka ympärillä kohosi suurempia ja pienempiä kukkuloita, joitten välissä taas oli syviä kuiluja ja rotkoja. Näistä vanhoista kaivoksista ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin joku tursistunut aukko vuoren kupeessa tai siellä täällä joku merkillinen syvennys, joka näytti veden muodostamalta. Sammaltuneita kivikasoja oli ympäriinsä ja toisista saattoi huomata lyijysuonia, mutta ei kuulunut pienintäkään vasaran tai rautakangen ääntä, eikä kulkenut kuormia ja rattaita rappeutuneella tiellä. Siellä vallitsi täydellinen hiljaisuus ja yksinäisyys, niin että helposti saattoi unohtaa, että maailma on täynnä ääntä ja melua.
Tänne Drayton ja hänen toverinsa suuntasivat tiensä. Hiilihaudan reunalle he kiipesivät ja istahtivat ympyrään. He olivat tulleet pitämään kukkotaistelua. Bantam-kukko, jota Natt kantoi ja jonka hänen isäntänsä omisti, tahdottiin panna taistelemaan toisia vastaan. Drayton ja seppä esiintyivät taistelumestareina. Ensimmäinen koetus oli bantamin ja pitkän Geordien mustan espanjalaisen välillä. Geordien lintu parahti pian surkeasti lentäen pilkallisten katsojain päiden yli tiehensä, mutta Geordie hyökkäsi jälkeen ja sai kiinni sen levitetystä siivestä ja samalla väänsi niskat poikki. Sitten päästettiin irti John Proudfootin hopean- ja mustankirjava. Se hyökkäsi suoraa päätä iskeäksensä kannuksensa vastustajansa kylkiin. Toinen lähti pakoon ja niin ne juoksivat kilpaa ympäri piiriä. Vihdoin ne iskivät yhteen, ne repivät kannuksin ja nokin toisiansa, ja höyhenet peittivät pian taistelukentän. Ja kaksi miestä, vastakkaisilla puolilla haudan reunoilla, seurasi kiihkeästi ottelua usuttaen aina yhteen, jos ne aikoivat lakata, heiluttaen hyväksyvästi päätänsä jokaiselle uskaliaalle yritykselle silmät verestävinä ja hampaat irvissä.
Välillä he ottivat lintunsa eroon ja viilasivat niiden kannuksia terävämmiksi. Lopuksi he ottivat kukon niskasta kiinni, kutsuivat pikikupin ja laastaroivat eheiksi niiden vertavuotavat nokat. Kukot olivat melkein yhtä vahvat ja uupuivat vihdoin. Nöyrinä ne kulkivat toistensa jäljissä ojennellen veristä nokkaansa ja työntäen ulos kuivan, valkean kielensä; mutta vieläkin ne yrittivät uudestansa, ne pöyhistivät pyrstöjänsä ja hyökkäsivät toistensa kimppuun taistellen, kunnes kumpikin kaatuivat maahan.
Kun kukkojen voima alkoi vähetä, kasvoi miesten kiihko sitä mukaa. Ihastuksissaan he huusivat, selittivät, kirosivat, hoilasivat ja nauraa hohottivat.
Vihdoin, kun bantam kaatui kuolleena maahan eikä näyttänyt vähintäkään virkoamisen merkkejä, Draytonin raivoa ei mikään voinut hillitä. Hän harppasi haudan yli kasvot yhtä punaisina kuin hänen kukkonsa nokka ja huutaen: "Saatana, mitä varten sinä tapoit minun lintuni?" hän tarttui kaikin voimin sepän rintapieliin.
Syntyi tulinen koetus. Huutojen ja naurunhohotuksen säestäessä seppä heristäysi voimakasta vihollistansa vastaan, kiersi lujat käsivartensa hänen rintakehänsä ympärille, rutisti hänet litteäksi rintaansa vasten ja heitti hänet maahan. Kiiluvin silmin hän piti häntä maassa antamatta liikahtaakaan paikaltansa.
"Minä näytän sinulle, ettet toista kertaa yritä samaa", hän puhisi.
"Eihän se paina Johnin käsissä enempää kuin tuohilevy", huomautti mylläri.
"Herrahan menettää pian koko sisunsa?" sanoi Natt räpyttäen unisia silmiänsä.
"Minä muistan päivän, jolloin hän olisi pannut Johnin hartiat maahan, niinkuin ei mitään", lisäsi pieni postinkantaja.
Natt auttoi Draytonin jaloilleen. Hän oli nyt vaiti, mutta kasvoilla oli uhkaava ukkospilvi.
"Se tulee siitä, kun herrasmies sekaantuu alempainsa asioihin", mutisi hän ja pyyhki hikoilevaa otsaansa silkkisellä nenäliinallansa.
Mylläri murisi, kivenhakkaaja mörähti jotakin ja pieni postinkantaja nauraa hihitti.
Draytonin silmät leimahtivat.
"Minä olen herrasmies, niin minä olen, jos haluatte tietää", hän sanoi uhkaavan näköisenä.
Seppä seisoi lähellä oikoen laiskasti käärittyjä paitansa hihoja.
"Kuka se kissanhännän — viisaitten ihmisten puutteessa luullaan niin", hän sanoi nauraen. "Mutta hamppari, joka kuitenkin on mies, on sata kertaa parempi kuin tommonen herrasmies."
"No, se sattui kuin tikulla silmään, John", huusi Dick ja sitä seurasi yleinen naurunräjähdys.
"Herrasmies! Kysykää akoilta, mitä he tekevät tommosille herrasmiehille", lisäsi seppä raivoissaan. "Mies, joka ei osaa muuta kuin haljuilla ja juora."
Kuului mutinaa miesjoukosta ja iskettiin merkitsevästi silmää.
"Tierustakaa niiltä, mitä ne tekevät miehelle vietyään hänet neljäksi päiväksi Lunnoon, että tuovat hänet takaisin toisena miehenä — kysykää akkaväeltä. He kyllä sen tietävät, luulisin."
Seurasi levotonta liikehtimistä.
"Saatana vie! Mitä sillä akalla on minun kanssani tekemistä?" sävähti
Drayton.
"Ei, ei", vastasi seppä. "Oma vaimosi ei näy olevan erittäin huvitettu sinun seurastasi."
Draytonin silmät olivat punaiset, mutta niiden tuli sammui äkkiä. Hän astui sepän luo ja ojensi kätensä.
"Sinä voitit minut", hän sanoi toisella äänellä, "mutta minä en ole sellainen mies, joka haluan pitää vihaa ja murjotella, ei sinne päinkään; tule, vanha veikko, ja sovitaan pois."
"Hyvin sanottu", kehahti Tommy Lowthwaite, kapakoitsija.
"Se on niinkuin pitääkin", virkkoi Dick-mylläri.
"Hän on sittenkin oikeata sorttia pohjaltaan", myönsi Job, kivenhakkaaja.
"Ihan oman isänsä poika on Paul Ritson", lisäsi Tuomas Kyttyräselkä.
Paria minuuttia myöhemmin tämä sovinnon tehnyt joukko tarpoi polvea myöten vesilaskun yli laakson toiselle puolen. He pysähtyivät muutamien askelten päähän kaivoksesta, jonka reunalla oli koneita ja pyöriä.
"Mennääns kattoon mun veljein tilejä", sanoi Drayton ja he astuivat yksikerroksiseen taloon, joka oli lähellä.
Huone oli tilava — sisustettu kuin kirjasto eikä niinkuin konttori — paksut villamatot lattialla, kirjoituspöytä, nojatuoleja ja upea pöytä keskellä lattiaa näyttivät sangen kodikkailta.
"Täm' on kuin meitä varten, hitto vie", sanoi Drayton. "Tommy, avaapas nyt joutuin korkit."
"Siinä täytyy olla tulot, ennenkuin voiraan laittaa tämmöttiä", sanoi mylläri heittäytyen nojatuoliin lojollensa.
Dick katui kuin vimmattu, kun oli ollut niin hullu, ettei ollut vaatinut kuin viisikymmentä puntaa tuhotusta myllystänsä.
"Ettekös ole kuulleet, ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää?" hymähti
Drayton raapaisten tikulla tulta mahonkipöydän päästä.
"Mitä, mies, tahroks sanoa, ettei kaivos kannata?" kysyi seppä.
Drayton pudisti hänelle yli olkansa päätänsä ja sen tuli tarkoittaa sekä kieltoa että epäilystä.
"Kyll' se nyt kannattaa, kun teillä on rahoja lainata Hugh-herralle", pisti Tuomas Kyttyräselkä viisaan näköisenä.
"Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa", sanoi Drayton leveästi hymyillen aivan kuin salataksensa suuria tietojansa.
Miehet nauroivat ja kapakoitsija lähetti pullon kiertämään miehestä mieheen ja jokainen tullasi sitä suulta ja istui sitten tyytyväisenä tupruttaen uhkeita savupilviä ja ruiskautellen pitkiä sylkiä matolle.
Ja yhä linnut lauloivat kirkkaassa ilmassa, ja yhä vesi kohisi koskissa, yhä vieno tuuli humisi puissa ja ruohossa ja yhä aamuaurinko hohti kaiken yllä.
Ovi avautui ja Hugh Ritson astui asianajaja, herra Bonnithornen seurassa sisään. Hänen silmänsä välähtivät raivosta, kun hän päästyään kynnyksen yli katsahti ympärilleen.
"Marssikaa tiehenne täältä", hän sanoi.
Miehet nousivat jaloillensa, tyrkkien kyynärpäillänsä toisiansa päästäksensä ulos. Drayton istui pöydän ääressä, siirsi rauhallisesti piippunsa toiseen suupieleen ja kielsi miehiä jäämään.
Hugh Ritson astui Draytonin luo ja laski kätensä hänen olalleen.
"Minä tahdon puhua sinun kanssasi", hän sanoi.
"Mistä niin?" kysyi Drayton.
"Minä tahdon puhua kanssasi", kertasi Hugh.
"Mitä on? Anna kuulua. Se kai on joku opetussaarna, vai? Älä kursaile minun ystäviäni."
Hugh Ritsonin kasvot vaalenivat ja kylmä hymy leikki hänen huulillansa.
"Sinun aikasi on lähellä", hän mutisi ja pyörähti ympäri.
Kun hän astui ulos meluisasta huoneesta, seurasi häntä käheä nauru. Hän huoahti raskaasti.
"Jumalan kiitos, se on kohta ohi", hän sanoi.
Bonnithorne asteli hänen rinnallansa.
"Eikös se olekin huomenna?" kysyi asianajaja.
"Huomenna", sanoi Hugh Ritson.
"Oletko sinä ilmoittanut hänelle?"
"Ilmoita sinä itse, Bonnithorne. Minä en voi enää sietää tuota miestä.
Minä voisin tehdä jotakin, jota sittemmin katuisin."
"Oletko sinä kutsunut kirkkoherra Christianin saapuville?"
Hugh Ritson painoi päänsä alas. "Entäs Gretan?"
"Hän ei halua tulla", sanoi Hugh. "Tyttö ei voi hengittää tuon roiston kanssa viittä minuuttia samaa ilmaa."
"Ja kuitenkin hän on hänen velipuolensa", sanoi asianajaja hiljaa ja lisäsi sitten omituisella tavallansa hymyillen: "Kummallista, eikö totta?"