II LUKU.
Kun lasten kulkue oli ehtinyt mökin ohi ja kadonnut tien mutkan taa, kääntyi portilla sauvaansa nojaava mies ympäri ja astui portaille.
"Näkikö poika ne? — Näkikö se lapset?" kyseli se nuori nainen, joka talutti lasta.
"Sit! en epäile", vastasi vanha mies.
Hän pysähtyi pienokaisen luo ja ojensi hänelle pitkän, kuihtuneen sormensa. Pehmyt lapsenkäsi tarttui siihen paikalla.
"Nauroiko se? Minä ajattelin, että se nauroi", jatkoi se nuori nainen.
Kirkas hymy karehti hänen huulillansa.
"Ehkä niin, tyttö."
"Ralphie ei ole koskaan ennen lapsia nähnyt, isä. Eikö se näyttänyt pelästyneeltä? — eikö yhtään, yhtään näyttänyt pelkäävän, tiedättehän? Minusta taisi tuntua, että se vetäytyi minun taakseni."
"Ehkäpä, ehkä."
Pienokainen oli jättänyt äitinsä käden ja yhä pitäen ukkinsa laihasta sormesta se tepsutti hänen rinnallansa sisään.
Keittiössä vallitsi suloinen viileys, ja valkeiksi-pestyine seinineen ja savilattioineen se näytti miellyttävältä. Akkunan alla oli penkki ja pöytä ja sen vastaiselta seinältä hohtivat hyllyltänsä kirkkaat tinatuopit, kupit ja lautaset ja nauloihin oli ripustettu leikkuulautoja, kaaviloita, laatikoita ja muotteja.
"No, kattos tänne, ukkoseni", sanoi vanha hiilenpolttaja sukeltaen suureen sivutaskuunsa.
"Oletteko te tuonut sen? Onko se kissanpoikanen? Oh, rakas, antakaa pojan nähdä se!"
Kissanpoika tuli esille vanhuksen taskusta ja laskettiin hellan edessä olevalle karvamatolle. Pienen, hentoisen eläimen silmät hohtivat, mutta kauan se ei pysynyt paikallansa, vaan nousi takajaloillensa ja naukui. "Missä on Ralphie? Katsooko se sitä, isä? Mitä hän tekee?"
Pienokainen oli heittäytynyt nelinkontin sen eteen ja tuijotteli suoraan sen pyöreihin poskiin.
Äiti kumartui sen yli ja kasvoilta olisi säteillyt päivä, ellei hän aikaisemmin olisi näön aurinkoa kadottanut.
"Katsooko se? Eikö hän tahdo silittää sitä?"
Poikanen oli työntänyt nenänsä siihen melkein kiinni ja koetti käyttää kaikkia sanoja, mitä suinkin osasi hyväilläksensä sitä.
"Boo-loo, la-la, mama."
"Eikö se ole suloinen, isä?"
"On kerrassaan ihastuttava ressukka", vastasi vanha mies kumartuen lieden ääressä olevan ryhmän yli.
Äidin kasvot saivat surullisen ilmeen ja hän kääntyi pois. Sitten kuului hyllyn luota, josta hän oli ottavinaan lautasia, pidätettyä nyyhkytystä. Vanhan miehen silmät seurasivat hänen liikkeitänsä.
"Ei, tyttöseni, nyt meidän on saatava soppaa", hän sanoi äänellä, joka vei aivan toisen viestin.
Se nuori nainen asetti lautaset ja soppamaljan pöydälle.
"Ajatelkaa, etten minä koskaan voi nähdä omaa lastani ja jok'ikinen muu voi sen tehdä!" hän huokasi ja sitä seurasi toinen kyynelkuuro.
Hiilenpolttaja söi ääneti soppaansa, kirkas pisara vieri salaa hänen ryppyistä poskeansa pitkin, ja leikki hellan edessä jatkui keskeytymättä.
"Miu-miu-miu. Boo-loo-la-la-mama."
Pihakäytävältä kuului askeleita.
"Kutas kuuluu, Mattha?" sanoi ääni ulkoa.
"Tule sisään, Gubblum", vastasi vanha mies.
Gubblum Oglethorpe astui sisään puettuna aivan toisin kuin ennen. Yllään hänellä oli karkea liinapuku, jonka raudan ruoste oli yltä päältä tahrinut.
"Ajattelin, että ehkä Mercy antaisi minun täällä keittää puuroni", sanoi Gubblum.
"Tervetuloa", sanoi Mercy ottaen esille kasarin ja puurokauhan. "Minä keitän teidän puuronne sill'aikaa, kun isä syö soppaansa."
"Ei, tyttö, sinulle se on yhtä vaikeata kuin jollekin vanhalle eukon kuhvelolle, sen ymmärrän. Minä keitän sen itte. Se onkin aivan erikoista puuroa, mitä minä tahron. Tieräks kuinka monta lajia minä siihen käytän? Siihen täytyy panna hapanta, imelää, suolaista, tuimaa — kerta kaikkiaan suoloja niin paljon kuin sulaa, jauhoja niin paljon kuin kastuu — ymmärräks?" Gubblum oli astunut hellan luo. "Kas, tässähän on poika ja perillinen", hän sanoi. "No, poikaseni, karta minun saappaitani, ne likaavat sun uuren kolttis'."
"Eikös hän ole kasvanut, Gubblum?"
"Kasvanut? — Totta kai."
"Ja hänen silmänsä — muuttavatko ne väriä — eivätkö ne tule ruskeiksi?"
"Ehkä — enpä saata väittää sitä vastaan."
"Onko hän — onko hän ihan minun näköiseni?"
"Ei — no — ei — luulen näkeväni jotakin vierasta pojan koko olennossa."
Nuori äiti käänsi päänsä toisaalle. Gubblum vilkaisi sinne, missä
Matthew istui.
"Tuo mies ja koko hänen roistosakkinsa on taas koko aamun harjoittanut ilkeyttänsä. Hän turmelee kaikki, se on ihka varma."
Vanha hiilenpolttaja ei vastannut. Hän pysähtyi lusikka puoliksi kohotettuna, vilkaisi Mercyyn ja sitten jatkoi syöntiänsä.
"Oletteks' kuulleet, mitä melua sanomalehret ovat siitä jutusta pitäneet?" kysyi Gubblum.
"En", vastasi Matthew, "minä en kuule mitään sanomalehdist'."
"Hänelle se ei taira olla aivan sulolaulua, kun hän siitä kuulee."
"Tuskin vain", myönsi Matthew osoittamatta vähääkään uteliaisuutta.
"Minä luulen, että se vanha Hendonin muija aikoo kääntää nahkansa. Hän oli täällä äskettäin, eikä tämä poika halunnu sanoa sanaakaan hänelle."
"Niin, minä muistan sen."
"Kyllä koira kelponsa löytää ja uskonpa, että tämänkin koiran päivät ovat pian luetut. Ne olisivatkin olleet paljon lyhyemmät, jos Mercy ei olisi näköään menettänyt."
"Niin, niin", myönsi Matthew hiljaisesti.
"Ei olis' tarvinnu, kuin tyttö olis' voinnu sanoa: 'Tuo on Drayton, ja tuo, jonka olette vangiksi vienneet, on Ritson ja minä näin, miten se konnantyö tehtiin', se olis' selvittänny koko asian."
"Siitä ei epäilystä", sanoi Matthew pää soppalautasessa.
"Ne eivät tahtoneet kuulla minua. Kun kirkkoherra vei minut Lunnonin oikeuteen kaksitoist' kuukautta sitten, lähetettiin meirät häntä koipien välissä takaisin. 'Tuokaa se nuori nainen tänne', he sanoivat, 'teirän toristuksenne on pätevä hänen toristuksens' kanss', mutt' ei yksinään. Tuokaa se nuori nainen toteamaan', he sanoivat. 'Hän on tullu sokeaks', sanomme me. 'Sitä me emme voi auttaa', sanovat he. Ja sitä sitten sanotaan Lunnossa oikeureks."
"Niin, niin", myönsi Matthew.
"Niin ne tekevät vääryyttä oikeille ihmisille — mutta siitäkös ne välittää."
Gubblumin puuro kupluili ja puhkui, ja kapusta liikkui ahkerasti. Matthew oli ottanut lapsen lattialta syliinsä. Pikku mies leikki hänen valkealla parrallansa.
"Oli paha onni, kun emme minä ja Mercy jääneet Hendoniin päiväks' tai pariks' sillä kertaa. Silloin hän vielä näki. Mutta tyttö oli sairas ja" — ääntänsä alentaen — "semmoisena tierättehän, enkä minä voinnu arvata, että Paul Ritson-rukalle niin kävisi. Niinpä minä toin hänet kotiin takaisin."
"Niin teitte, Gubblum", sanoi Matthew silitellen lapsen päätä.
"Se on se Hugh, joka sittenkin on kaiken takana, uskon. Minä sanon sen arvelematta, vaikka hän onkin minun isäntäni. Minä aina tykkäsin Paul Ritsonista — siitä oikeasta, tierättehän, ei tästä vaihrokkaasta, joka sanoo itseänsä Paul Ritsoniksi — mutta Hughista minä hitot välitän, vaikka menis koko mies hornan kattilaan."
Puuro oli valmista, ja Mercy toi puisen vadin pöydälle. "Sitä tulee varin täyrelt', tyttöseni", sanoi Gubblum. "Minä olen vain työmies, mutta minulla on mainio ruokahalu, kattos." Sitten kääntyen Matthewiin hän lisäsi: "Mutta siitä hän saa maksaa. Hän toi tuon lurjuksen tänne, mutta nytpä sillä konnalla onkin valta-asema — sen voi selväst' nährä."
"Niin on", myönsi Matthew.
"Turmelee koko seuran juonnillans', kukkotaisteluillans' ja roistouksillans', ja mahroton on kaikkia luetellakaan. Tuo Dick-poloinen on mennyttä miestä, John-seppä ei ole käynytkään alasimensa luona koko viikolla, ja Job-kivenhakkaaja saa pian istua tomussa ja tuhassa ja kraappia kroppaans' kruukun paloill', kuten hänen raamatullinen kaimansa, mutta oman syyn tähren."
"Luuleks, etteivät ne epäile häntä vääräks' mieheks'?" kysyi Matthew.
"Ei, Mattha, mutta muutamat viheliäiset kolikot tekevät ihmeitä tässä maailmassa, tierättehän."
"Se on kyllä totta."
"Eräänä päivänä hän meni suutari Kitille tilaamaan uusia kenkiä. 'Mitä, herra Ritson', sanoi Kit, 'teirän jalkanne ovat venynneet kolme tuumaa siitä, kun minä otin viimeisen mitan.'"
"Ah!"
"Seuraavana päivänä Kit sai määräyksen tehrä Nattille kaksi paria.
Niinhän voi tosiasioita kiertää."
Mercy oli ottanut lapsensa isänsä sylistä ja istui sivurahilla pitäen peilin kappaletta sen edessä ja kuunnellen sen iloista naurua, kun se näki peilistä oman kuvansa.
"Mutta hän ei ole cummerlantilainen, — senhän kuulee hänen kielestäänkin", väitti Matthew.
Gubblum pani lusikkansa vadille, joka nyt oli tyhjä.
"Sitähän minäkin", hän sanoi nauraen, "minä kohtasin hänet eräänä päivänä puettuna parhaaseen pukuun ja kiiltokenkiin — pukuun, joka voi tehrä hampparistakin herran näköisen. 'Matkalla soitimelle?' kysyn minä. 'Mitä soitimella-olo merkittee?' hän sanoo pöllön näköisenä. 'Hoh, te ette ole tään laakson asukkait', kun olette sirottu Hendonin sanoihin', sanon minä. Minä kerjäsin silloin, mutta seuraavana päivänä Hugh-herra tulee mun luoksein ja sanoo: 'Gubblum', sanoo hän, 'minä tarvitten tanun miehen mittaamaan malmia kaivokselle — punta viikossa', hän sanoo."
"Hoh, minä en epäile, että sillä tahtoivat teidät ostaa", selitti
Matthew.
"Siinä ovat iskeneet harhaan, jos luulevat voivansa panna renkaan Gubblumin sieraimiin. Ostaa tai lahjoa — sama juttu. He ovat ostaneet melkein kaikki laaksolaiset ja tehneet niistä niin laiskoja kuin rantajätkät. Mutta eivätpä voineet ostaa Ritsonin koiraa."
"Kuinka niin, Gubblum?"
"Mitä, mies, etteks ole kuullut, miten se roisto tappoi vanhan Fan-paran. Ei? No, tierättehän, että Fan oli Paul Ritsonin koira, ja kun hän näki sen miehen tulevan käytävää, se hyppi ilosta ja haukkuen heilutti häntääns'. Mutta kun mies tuli likemmä ja se näki erehryksens', se luikki ulisten häntä koipien välissä pakoon. Mies koetti mielistellä sitä, mutta sepä ei antanut mielistellä itteäns', ja ihmiset pitivät lystiä. Mitäs luulette riiviön tehneen? Hän otti kiven ja poukkasi sillä elukan pään halki."
"Se on totisesti hänen tapaistaan", sanoi Matthew "Mutta eivätkö ihmiset näe, että hänen vaimonsa, entinen Greta-neiti, ei tahdo virkkaa hänelle halaistua sanaa?"
"Ei, ne sanovat, että se on vain valeliitto ja että; hän häiren jälkeen on muuttanut mieltäns'… Siinä kaikki, mitä ne tomppelit ajattelevat siitä."
"Kuulkaas", sanoi Mercy puoliksi nousten penkiltänsä, "kuulen rouva
Ritsonin askeleita."
Miehet kuuntelivat. "Ei, tyttö, ei sieltä mitään askeleita kuulu", väitti Gubblum.
"Kyllä, hän on tiellä", sanoi Mercy. Hänen kasvojensa ilme kertoi, että näyn kadottua olivat toiset aistit terästyneet ja hän saattoi kuulla paremmin kuin toiset. Hetkistä myöhemmin Greta astui mökkiin. Sähkösanoma, jonka Peter oli hänelle kirkossa antanut, oli vielä hänen kädessään. "Hyvää huomenta, Matthew — hyvää huomenta Gubblum. — Minulla on uutisia sinulle Mercy. Tohtorit tulevat tänään."
Mercyn pää painui äkkiä alas. Vanhan miehen pää kumartui vieläkin syvemmälle.
"Kas niin, älä pelkää", sanoi Greta tarttuen lämpimästi hänen käteensä. "Se ei kestä kuin hetkisen. Eiväthän tohtorit ole vahingoittaneet sinua ennenkään, vai ovatko?"
"Ei, mutta nythän tuleekin leikkaus", sanoi Mercy vapisevalla äänellä.
Greta oli nostanut pienokaisen syliinsä. Lapsonen sirkutti ja leperteli hänen korvaansa epämääräiset salaisuutensa.
"Ajattelehan, että kun kaikki on ohi, sinä voit nähdä pikku lemmikkisi
Ralphien."
Mercyn valottomat kasvot kirkastuivat. "Oi, niin", hän sanoi, "ja nähdä hänen juoksevan ja ottavan kiinni perhosia. Oh, se on hirveän ihanaa!"
"Sanoitteko tänään, rouva Ritson?" kysyi Matthew silmät täynnä suuria pisaroita.
"Sanoin, Matthew. Minä olen täällä niin kauan ja autan ja hoidan lasta."
Mercy otti pienokaisen hänen käsistänsä ja nauroi ja itki ja nauroi taas. "Äiti ja Ralphie leikkivät yhdessä, puutarhassa, lemmikkini, ja Ralphie saa nähdä hevoset ja kukat ja linnut — ja äiti — niin, äiti saa nähdä Ralphien. Oi, rouva Ritson, kuinka itsekäs minä olen! Kuinka minä koskaan voin palkita teille?"
Kyyneleet alkoivat valua Gretan poskia pitkin. "Minähän se olen itsekäs, Mercy", hän sanoi suudellen näöttömiä silmiä. "Sinun silmäsi antavat minulle takaisin minun miesparkani."