III LUKU.
Kaksi tuntia myöhemmin saapuivat tohtorit. Tullessaan he olivat pistäytyneet pappilassa, ja kirkkoherra Christian oli heidän mukanaan. He tarkastivat Mercyn silmät ja olivat tyytyväiset, sillä vika oli kehittynyt niin pitkälle, että leikkauksen saattoi tehdä. Heidän äänensä kuullessaan Mercy vapisi ja muuttui tuhkanharmaaksi. Äidillisen vaistonsa pakottamana hän otti lapsen syliinsä lattialta, jossa se touhusi omissa hommissansa ja puristi sitä rintaansa vasten. Pienokainen avasi selälleen suuret, siniset silmänsä nähdessään vieraat, ja hänen sopertava kielensä muuttui hiljaiseksi.
"Viekää hänet huoneeseensa ja pankaa vuoteeseen", sanoi toinen tohtoreista Gretalle.
Äkillinen kauhu valtasi nuoren äidin. "Ei, ei, ei!" hän huusi sanoinkuvaamattomassa tuskassa, ja lapsi itki hiukan hänen liian voimakkaasta puristuksestansa.
"Tule, Mercy, ole rohkea pikku lemmikkisi vuoksi", pyysi Greta.
"Kuulkaa minua", sanoi toinen tohtoreista hiljaa, mutta varmasti. "Te olette nyt upposokea ja olette elänyt täydellisessä pimeydessä enemmän kuin puolitoista vuotta. Me voimme palauttaa teille näkönne tuottamalla teille muutaman minuutin kivun. Ettekö te tahdo kestää sitä?"
Mercy nyyhkytti ja suuteli lasta intohimoisesti.
"Ajatelkaa, että ilman leikkausta ette ikinä saa näköänne takaisin", lisäsi tohtori. "Te ette menetä mitään ja voitatte kaikki. Oletteko tyytyväinen? Tulkaa, menkää nyt kiltisti huoneeseenne."
"Oh, oh, oh!" nyyhkytti Mercy.
"Ajatelkaa, vain muutaman minuutin kipu, josta tuskin tiedätte.
Ennenkuin aavistatte, mitä on tekeillä, se on jo tehty."
Mercy syleili kiihkeämmin lastansa ja suuteli sitä uudestaan ja uudestaan aina yhä hellemmin.
Tohtorit kääntyivät toisiinsa. "Omituista turhamielisyyttä!" mutisi se tohtori, joka ei vielä ollut puhunut. "Hänen silmänsä ovat hyödyttömät ja kuitenkin hän pelkää, että menettäisi ne."
Mercyn tarkka korva kuuli kuiskatut sanat. "Ei se ole sitä", hän sanoi kiihkeästi.
"Ei, herrat", sanoi Greta, "te olette erehtyneet hänen ajatuksistansa.
Sanokaa hänelle, ettei häntä uhkaa mikään hengenvaara."
Tohtorit hymyilivät ja naurahtivat hiukan. "Oh, sekö siinä on? No, sen me voimme varmasti vakuuttaa."
Sitten miehet puoliksi huvitettuina katselivat toisiansa.
"Ah, me, jotka olemme miehiä, hyvät herrat, emme voi ymmärtää äidin sydämen hellyyttä", sanoi kirkkoherra Christian. Ja Mercy käänsi syvästi kiitolliset kasvonsa häneen. Greta otti lapsen hänen sylistänsä ja tuuditti sen uneen toisessa huoneessa. Sitten hän toi sen takaisin ja asetti kehtoon, joka oli uunin kulmalla.
"Tule, Mercy", hän sanoi, "tule poikasi tähden." Ja Mercy antoi johtaa itsensä toiseen huoneeseen.
"Ei ole siis hengenvaaraa", hän sanoi. "Minä en jätä poikaani. Kuka sanoi niin? Oliko se tohtori? Oh, armias taivas, eihän se ole mitään. Ajatelkaahan, minä saan elää ja nähdä sen kasvavan ja tulevan suureksi pojaksi."
Hänen koko kasvonsa säteilivät nyt.
"Eihän se ole mitään. Oh ei, eihän se ole mitään. Miten kamalaa olisi ajatella, että hän eläisi ja kasvaisi ja tulisi mieheksi ja minä makaisin kirkkomaassa — ja minä olen hänen äitinsä! Se oli kauhean lapsellista, eikös ollutkin? Mutta minä olen ollut niin lapsellinen siitä asti, kun Ralphie tuli."
"Kas niin, makaa nyt ja ole tyyni ja kaikki on pian ohi", sanoi Greta.
"Antakaa minun suudella sitä ensin. Antakaa minun suudella sitä! Vain kerran. Tiedättehän, siinä on kuitenkin suuri vaara. Ja jos hän kasvaa — ja minua ei olisi — jos — jos —"
"Kas niin, rakas Mercy, sinä et saa itkeä. Silmäsi: turpoavat, eikä se ole hyvä tohtoreille."
"Ei, ei, minä en tahdo itkeä. Te olette hyvin hyvä; jokainen on niin hyvä. Antakaa minun vain suudella pikku Ralphietani — vielä viimeisen kerran."
Greta johti hänet takaisin kehdon ääreen ja äiti painautui sen yli kädet levällään, kuten lintuemo suojataksensa poikasiansa siipiensä alle. Sitten hän nousi, ja hänen ilmeensä oli tyyni ja rauhallinen.
Loordi Fisher istui keittiön takan ääressä toinen; käsi kehdon päässä. Kirkkoherra Christian seisoi hänen vierellänsä. Vanha hiilenpolttaja itki hiljaa, ja hyvän kirkkoherran ääni oli liian samea voidaksensa lausua niitä lohdutuksen sanoja, jotka nousivat hänen huulillensa.
Tohtorit seurasivat sänkykamariin. Mercy lepäsi; rauhallisena vuoteella. Hänen kasvoillaan ei ollut mielenliikutuksen jälkeäkään. Hän askarteli omissa ajatuksissansa. Greta seisoi hänen vierellänsä, ja vakava huoli kuvastui hänen kauniitten kasvojensa jokaisesta juonteesta.
"Meidän täytyy antaa hänelle kaasua", sanoi toinen tohtoreista toverillensa.
Mercyn kasvot nytkähtivät suonenvedon tapaisesti.
"Kuka niin sanoi?" hän kysyi hermostuneesti.
"Lapseni, teidän täytyy olla hiljaa", sanoi tohtori virallisella äänellä.
"Kyllä, minä olen hyvin, hyvin hiljaa, älkää vain tehkö minua tajuttomaksi", hän pyysi. "Minusta ei väliä, minä en itke. Ei, vaikka teette minulle kipeää, minä en itke. Minä en väräytäkään mitään kohtaa. Minä teen kaikki, mitä käskette. Ja te saatte nähdä, miten hiljaa minä olen ollut. Älkää vain tehkö minua tajuttomaksi."
Tohtorit neuvottelivat hetkisen sivulla kahden kesken kuiskaten.
"Kuka puhui kaasusta? Ettehän se vain ollut te, rouva Ritson?"
"Sinun täytyy tehdä, kuten tohtori käskee, rakas", sanoi Greta hyväilevällä äänellä.
"Oh, minä olen oikein kiltti. Minä teen vaikka mitä. Niin, minä olen niin hirveän urhea. Minä olen vähän lapsellinen joskus, mutta minä voin olla urhea, enkös voikin?"
Tohtorit palasivat vuoteen luo.
"Hyvä on, me emme käytä kaasua", sanoi toinen. "Te olette uljas, pikku nainen, kaikesta huolimatta. Kas niin, olkaa nyt hiljaa — hyvin hiljaa."
Toinen tohtoreista laittoi kääreitä kuntoon ja toinen asetteli Mercyn päätä saadakseen valon edullisimmin lankeamaan.
Keittiöstä kuului heikkoa ääntä.
"Odottakaa", sanoi Mercy. — "Siellä on isä — hän itkee. Pyytäkää häntä, ettei hän itke. Sanokaa, ettei se ole mitään."
Hän naurahti kevyesti.
"Kas niin, hän kuuli sen — sanokaa, että minä vain nauran."
Greta jätti varpaisillaan huoneen. Vanha Matthew istui yhä riittyvän lieden ääressä ja heilutteli tasaisesti nukkuvaa lasta. Kirkkoherra Christianin silmät kääntyivät rukouksessa ylös.
Kun Greta palasi sänkykamariin, Mercy sanoi hänelle hyvin hiljaa:
"Antakaa minun pitää kädestänne, Greta — saanko minä sanoa Greta?
Noin", ja hänen sormensa puristivat suonenvedon tapaisesti Gretan kättä.
Leikkaus alkoi. Mercy pidätti henkeänsä. Hänellä oli voimakasta pohjoisten maakuntain verta suonissaan Vain kerran pääsi huokaus. Vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Parin kolmen minuutin kuluttua tohtori lausui: "Vielä hetkinen ja kaikki on ohi."
Seuraavana hetkenä Greta tunsi sormiansa puristettavan kuin ruuvipenkkiin.
"Tohtori, tohtori, minä voin nähdä teidät", huudahti Mercy hillittömällä riemulla.
"Olkaa hiljaa", sanoi tohtori ankaralla äänellä. Puolta minuuttia myöhemmin sidottiin tarkasti Mercyn silmiä.
"Tohtori, rakas tohtori, antakaa minun nähdä poikani", pyysi Mercy.
"Olkaa hiljaa, sanon minä", käski tohtori taaskin.
"Rakas tohtori, rakas tohtorini — vain pilkahdus — yksi ainoa pikkuinen pilkahdus. Minä näin teidän kasvonne — antakaa minun nähdä myöskin Ralphien kasvot."
"Ei vielä, se voisi olla vaarallista."
"Vain hetkinen. Älkää panko sidettä ihan vielä. Ajatelkaa, tohtori, minä en vielä ole nähnyt poikaani. Minä olen nähnyt muiden ihmisten lapsia, mutta en koskaan omaani — omaa lemmikkiäni. Oh, rakas, rakas tohtori —"
"Te kiihoitatte itseänne. Kuulkaa minua. Ellette te nyt hillitse itseänne, te ette milloinkaan saa nähdä lastanne."
"Kyllä, kyllä, minä hillitsen itseni. Minä olen hyvin kiltti. Älkää vain sulkeko minua pimeään juuri nyt, kun olen näköni saanut ja ennenkuin olen nähnyt poikani. Greta, tuokaa hänet tänne. Kuunnelkaa, minä kuulen hänen hengityksensä. Hakekaa minun lemmikkini. Hyvät tohtorit eivät siitä pahastu. Sanokaa heille, että jos saan nähdä lapseni, se parantaa minut. Minä tiedän sen."
Gretan silmät uivat kyynelissä.
"Lepää hiljaa, Mercy. Kaikki on hukassa, jos nyt vahingoitat itseäsi, rakas."
Tohtorit käärivät siteen siteen päälle kiertäen ne lujasti ympäri pään.
"Kuulkaa nyt taas", sanoi toinen tohtori. "Tätä sidettä teidän on pidettävä silmillänne viikko."
"Viikko — kokonainen viikko? Oi, tohtori, yhtä hyvin voisitte sanoa iäti."
"Minä sanon viikko. Ja jos te kertaakaan kohotatte sitä —"
"Eikö hetkeksikään? Ei edes raottaa pikkuistakaan?"
"Jos te liikutatte sitä, jos hetkeksikään muutatte sitä paikaltansa, te menetätte näkönne iäksi. Muistakaa se."
"Oi, tohtori, se on kauheata. Miksi ette sanonut sitä jo ennen? Oh, tämä on pahempaa kuin sokeus, Ajatelkaa kiusausta, kun minä en ole kertaakaan nähnyt poikaani!"
Tohtori oli saanut kääreen valmiiksi, mutta hänen äänensä oli vähemmän ankara, vaikkakin myöntymätön.
"Teidän täytyy totella minua", hän sanoi. "Minä palaan tästä päivästä viikon kuluttua ja silloin te saatte nähdä lapsenne ja isänne ja tämän nuoren rouvan ja kaikki, Mutta muistakaa, ellette tottele minua, te ette saa koskaan nähdä mitään. Te saatte nähdä vilahdukselta pienen poikanne ja sitten tulette iäksi sokeaksi — niin, ehkä kuolette."
Mercy makasi hetkisen hiljaa. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:
"Rakas tohtori, antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon tehdä, kuten käskette ja lupaan olla kiltti. Minä en koske käärettä. Ei, pienen poikani vuoksi minä en; sitä koskaan, koskaan koske. Te saatte tulla itse ja ottaa sen pois, ja sitten minä voin nähdä."
Tohtorit lähtivät pois. Greta jäi koko siksi yöksi mökkiin.
"Oletko nyt onnellinen, Mercy?" kysyi Greta. "Oi, olen", myönsi Mercy.
"Ajatelkaa, vain viikko! Ja sitten hän on niin kaunis."
Kun Greta auringon laskiessa vei lapsen hänen luokseen, kuvastui sanomaton ilo hänen kalpeilta kasvoiltansa, ja kun Greta seuraavana aamuna heräsi, lauleli Mercy hiljalleen itsellensä auringon noustessa.