IV LUKU.
Joukko kaivosmiehiä oli kokoontunut vuorikaivoksen lähelle sinä aamuna. Oli maksupäivä. Sääntönä oli, että aamuvuorolaiset kulkivat konttorin kautta ennenkuin menivät kaivokseen kello kahdeksan, ja yövuorolaiset kävivät palkoillansa kotimatkalla muutamaa minuuttia myöhemmin. Kun ensimmäiset miehet saapuivat konttorille, oli ovi suljettu ja lappuun oli kirjoitettu: "Kaikki palkat, jotka oli määrä maksaa tänään klo 8 a.p., maksetaan huomenna samaan aikaan."
Pian tulivat yövuorolaisetkin ylös ja hetkisen keskusteltuaan molemmat vuorot yhtenä miehenä — lukuunottamatta konemiehiä — kokoontuivat sopivalle paikalle neuvottelemaan. Noin sadan kyynärän päässä siitä oli muuan kaivoksen alku. Se oli aikanaan tehty vuoren rinteeseen ja nyt muodosti neliömäisen teatterin aukon, jonka molemmin puolin kohosi jyrkkä vuorenseinä huimaavaan korkeuteen. Tänne nämä pari sataa miestä suuntasivat askelensa kolmen ja neljän miehen ryhmissä, lyhdyt käsissä ja ruosteenpunaiset puvut kiiltäen aamuauringossa.
Päätettiin lähettää lähetystö isännän luo pyytämään, ettei mitään viivytystä pidettäisi, vaan maksu suoritettaisiin, kuten tavallisesti. Toiset miehet jäivät paistattamaan päivää siksi, kun kaksi hartiakasta jurria, jotka osasivat käyttää kieltänsä terävämmin kuin muut, meni toimistoon neuvottelemaan.
He olivat juuri kulkemassa kaivosaukon ohi, kun koneenhoitaja ilmoitti, että isäntä juuri tulee kaivoksesta ylös. Hetkistä myöhemmin Hugh Ritson ilmestyikin flanellipuvussansa lähettiläiden eteen.
Kuultuaan heidän asiansa hän heti päätti itse tulla antamaan miehille vastauksensa. Kaivosmiehet tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa ja sitten kerääntyivät piiriin hänen ympärillensä.
"Miehet", hän sanoi vanhalla, päättävällä tavallansa, "sallikaa minun sanoa rehellisesti, kuten mies miehelle sanoo, että minä en voi maksaa tänä aamuna, kun minä en ole saanut rahaa. Minä koetin saada sitä, mutta en onnistunut. Tänä iltana minä saan paljon enemmän kuin maksuihini tarvitsen ja huomenna teille maksetaan koron kanssa."
Miehet vilkuilivat toisiinsa ja keskustelivat hillityllä äänellä.
"Tuohan on niinkuin pitääkin", virkkoi muuan.
"On kyllä, eikä kannata murista", lisäsi toinen.
Mutta oli muutamia, jotka eivät tyytyneet niin vähään eivätkä tahtoneet suostua odottamaan, vaan sanoivat ajatuksensa suoraan. Niinpä rohkein heistä työntyi esille ja virkkoi:
"Herra Ritson, me emme ole samanlaisia kuin paremmat ihmiset, jotka voivat antaa saatavistaan luottoa. Me vaarimme kuuren päivän palkan, koska olemme sitä kuusi päivää tienanneet. Ja jos me nyt jäämme palkatta vaikkapa päiväksikin, täytyy meirän olla se päivä rahatta, ja se on hieman haitallista, sillä meillä on vaimo ja perillisiä."
Kuului mutinaa joukosta, ja toinen tyytymätön lisäsi:
"Ajat ovat muuttuneet siitä, kun meillä oli varaa säästää. Me elämme nyt kärestä suuhun, ja suu on silloinkin valmis, kun käsi ei olekaan."
"Näinä aikoina ei ole ollutkaan paljoa tuhlata", lisäsi se, joka oli ensiksi puhunut. "Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin työmiehen vaimo heitti viisipuntasen vasten miehensä silmiä ruikutellen, että mitä hän sen vertaisella tekee."
"Niin, niin", myönsivät toiset kuorossa. "Minä en voi tarjota teille menneen ajan makeanleivänpäiviä", sanoi Hugh Ritson, "eikä ole minun syyni, ettei kaivos ole menestynyt niin hyvin, kuin olen toivonut."
Hän lähti astelemaan pois, kun joukko ympäröi hänet uudestansa.
"Varttokaas", huudahti joku kaivosmiehistä, "on eräs toinen asia, josta muutamat meistä haluaisivat huomauttaa isännälle, ja se koskee kaivoksen rakennetta."
"Miten niin?" kysyi Hugh Ritson katsahtaen ympärilleen.
"Muutamat meistä arvelevat, että kaivos ei ole varma, kun monista osista hiekka juoksee melkein valtoinansa pohjalle. Useimmat meistä ovat vanhoja kaivosmiehiä ja me ajattelemme, ettei olisi väärin ilmoittaa teille ja pyytää rakentamaan jokseenkin kaikki varustukset uurelleen."
"Kiitos, pojat, minä tahdon katsoa, mitä voin tehdä", sanoi Hugh Ritson lisäten sitten hiljaisemmalla äänellä: "Minä olen jo pannut koko metsän maanalaisiin varustuksiin, ja milloin tämä rahan hauta on valmis, sen Jumala yksin tietää."
Hän kääntyi ympäri ja tällä kertaa hän sai jatkaa, mutta hänen askelensa näytti tavallista epävarmemmalta.
Hän poikkesi kaivoskonttoriinsa ja tapasi siellä herra Bonnithornen.
"Aamu on varhainen, mutta minä en ole mikään unikeko, tiedäthän", sanoi asianajaja. "Ajattelin, että meidän pitäisi hieman keskustella, ennenkuin menemme kokoukseen Ghylliin."
Hugh Ritson ei kiinnittänyt tähän selitykseen sen suurempaa huomiota. Hän näytti huolestuneelta ja pahatuuliselta. Riisuessaan kaivosflanellinsa ja pukiessaan ylleen tavalliset vaatteensa hän kertoi herra Bonnithornelle, mitä juuri oli tapahtunut ja lisäsi sitten:
"Jos jokin oli välttämätöntä minulle osoittamaan, että tämän päivän ikävä selvitys on tapahtuva, niin on se tämä miesten esiintyminen."
"Se tulee kuin loppuisku sinun jo epäonnistuneille yrityksillesi", sanoi asianajaja omituisella tavallansa hymyillen. "Omituista, eikö totta?"
"Epäonnistuneille!" huudahti Hugh Ritson ja kohotti ihmetellen silmäkulmiansa.
Hetkisen kuluttua hän huoahti syvään ja sanoi harmin kadotessa hänen kasvoiltaan:
"Ah, niin, vaikkapa saakin kärsiä se nainen, joka on jo kärsinyt kylliksi, on kuitenkin mies iäksi toimitettu pois tieltä."
Bonnithorne liikahti istuimellansa.
"Luuletko niin?" hän kysyi.
Ääni tuntui Hugh Ritsonin korvissa vahingoniloiselta.
"Se vaihto todellakin oli onneton, eikö ollutkin?" lisäsi asianajaja.
"Tämä toinen näyttää olevan monin verroin kiusallisempi."
Hugh Ritson jatkoi äänetönnä pukeutumistansa.
"Näethän, vaihdossa sinun asemasi kokonansa huonontui", lisäsi asianajaja.
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Katsos, älä luota liian paljoa voittoosi. Toinenhan oli sinun käsissäsi, kun sen sijaan tämä vieras nyt hallitsee sinua."
Hugh Ritson polki tulisesti jalkaa, mutta sanoi kuitenkin kiukkuansa hilliten:
"Hänen rikoksensa antoi hänet minun käsiini."
"Antoi — niin kyllä", myönsi herra Bonnithorne.
Hugh Ritson katsoi kysyvästi häneen.
"Kun sinä panit hänen rikoksensa toisen niskoille, silloin tästä tuli vapaa mies", selitti asianajaja.
Seurasi äänettömyys.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Hugh Ritson synkästi.
"Se merkitsee sitä, että sinun valtasi Paul Draytoniin on loppunut."
"Kuinka niin?"
"Koska sinä et koskaan voi ilmaista hänen rikostansa, ilmaisematta ensin omaa syyllisyyttäsi."
"Kuka puhuu ilmaisemisesta?" sanoi Hugh Ritson äreästi. "Tänä päivänä tämä mies muuttuu omaksi itseksensä Paul Lowtherin nimellä — omalla nimellänsä, vaikk'ei hän tiedä sitä, tomppeli kun on. Siksi kysyn: mitä sinun epäilysi merkitsee?"
Bonnithorne liikahti kiusaantuneena.
"Ei mitään", hän sanoi nöyrästi, mutta kummallinen hymy leikki vielä hänen alas-käännetyillä kasvoillansa.
Seurasi taaskin äänettömyys.
"Tiedätkö sinä, että Mercy Fisher saa piakkoin näkönsä takaisin?" sanoi
Hugh.
"Niinkö? Merkillistä, merkillistä!" sanoi asianajaja nyt todellakin hämmästyen. "Lakikirjat eivät tiedä kertoa näin erikoisesta tapauksesta, että jonkun henkilön persoonallisuuden voisi todistaa vain yksi ainoa ihminen ja tämä henkilö juuri ratkaisevalla hetkellä tulee sokeaksi. Omituista, eikö totta?"
Hugh Ritson hymyili kylmästi.
"Omituista? Sano kohtalon tuomio", hän vastasi. "Minä uskon, että teidän, kirkon ihmisten, luulonne Jumalan johdosta on vain harhaanvievä otaksuma ja johtuu lyhytnäköisyydestänne."
"Luulenpa kuitenkin, että jos hän saa näkönsä, ei se suinkaan tule olemaan aivan halveksittavan lyhyt", sanoi asianajaja.
"Toimitetaan mies pois tieltä ja nainen on vaaraton", selitti Hugh. Hän otti kirjeen muutamasta laatikosta ja antoi sen herra Bonnithornelle. "Muistanet kai, että aioimme sen toisen lähettää Australiaan?"
Bonnithorne nyökkäsi päätänsä. "Tämä kirje on mieheltä, jonka puolesta hän aikoi matkustaa — mies on isäni vanha ystävä. Vastaa tähän Bonnithorne."
"Millä sanoilla?" kysyi asianajaja.
"Selitä, että pitkä sairaus on ollut esteenä, mutta ny on Paul Ritson toipunut täydelleen ja voi ryhtyä toimeen."
"Mitäs sitten?"
"Mitäkö sitten?" kertasi Hugh Ritson kaikuna. "No mitä sinä arvelet?"
"Lähettää hänet?" kysyi asianajaja osoittaen peukaloillansa olkansa yli.
"Hänet, niin," päätti Hugh.
Toisen merkillinen äänenpaino herätti taaskin Hugh Ritsonin huomiota ja hän katsahti äkkiä toiseen, mutta ei nähnyt mitään. Nyt hän oli puettu.
"Minä olen valmis," ja lähestyen ovea hän loi yleissilmäyksen huoneeseen ja lisäsi: "Huomenna minä tahdon saada parhaat näistä huonekaluista muutetuksi Ghylliin. Talo on viime aikoina ollut aivan sietämätön ja suurin osa ajastani minun on täytynyt viettää täällä."
"Sitten sinä et aio osoittaa hänelle kovin suurta armoa?" kysyi
Bonnithorne.
"Hän ei saa tuntiakaan viipyä."
Sinä hetkenä asianajaja painoi päänsä hyvin alas.