V LUKU.
Aurinko hohti polttavana Hindscarthin huippujen yli, mutta pohjatuuli oli viileä, niin että matka Ghylliin oli virkistävä ja helppo. Herra Bonnithorne puhui käydessään sangen vähän, mutta Hugh Ritson tuli aivan loistavalle tuulelle ja iloisesti hän jutteli monenlaisista asioista. Kello oli vasta muutamaa minuuttia vailla yhdeksän, kun he saapuivat taloon. Palvelijat puuhailivat askareissansa pukeutuneina puhtaihin esiliinoihin ja päähineisiin.
"Ovatko herrat saapuneet?" kysyi Hugh.
"Eivät vielä, herra," vastasi yksi palvelijoista — vanha Dinah Wilson.
Nämä kaksi miestä nousivat Hugh Ritsonin huoneeseen. Sinne oli aamiaispöytä katettu. Asianajaja katsahti paikkoihin ja virkkoi:
"Sinä olet pyytänyt muitakin ystäviä?"
Hugh nyökkäsi ja istui harmoonin ääreen.
"Kolme tai neljä lähinaapuria", hän sanoi avaten tappeja. "Tällaisessa asiassa on hyvä todistajain olla läsnä."
Bonnithorne vastasi hitaasti:
"Mutta mitäs sen miehen tunteista, joka niin pian ajetaan pois talosta?"
Hugh Ritsonin sormet liikkuivat koskettimilla. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä.
"Minä en ikinä ole ajatellut, että sinä olisit niin verraton leikinlaskija, Bonnithorne," hän sanoi, mutta vain hymyn varjo häivähti hänen kasvoillansa. "Tunteista — hänen tunteistansa!"
Kuului vilkkaita juoksutuksia uruilla ja muut äänet hukkuivat niihin. Akkuna oli auki. Asianajaja astui sen luo ja katseli ulos. Tänä hetkenä molemmat miehet olivat selin. Hugh Ritsonin pää oli painunut koskettimien yli, herra Bonnithornen katse ihaili rauhallista maisemaa, joka täyteläisenä ja uhkeana kylpi auringossa. Molempien kasvoilla oli merkillinen hymy.
Hugh Ritson hypähti istuimeltaan.
"Ah, minä tunnen jo itseni toiseksi mieheksi!" hän virkahti astuen muutaman kerran edestakaisin huoneessa, eikä hänen käynnissään huomannut tavallista velttoutta. Eteisestä kuului uusien vieraiden ääni. Hetkisen kuluttua ilmestyi eräs palvelija johtaen sisään kolme herraa, jotka sydämellisesti pudistivat Hugh Ritsonin kättä.
"Olen hyvin iloinen voidessani palvella teitä jotenkin", virkkoi yksi tulijoista.
"Minua suuresti ilahduttaa, että tämä onneton sukulaisuus selviää.
Sehän on skandaali." lisäsi toinen.
"Ettehän te voi elää semmoisissa oloissa. Elämä menettäisi arvonsa, ymmärrättehän", jatkoi ensimmäinen.
Kolmas herra oli pidättyvämpi, mutta Hugh Ritson osoitti hänelle sitä suurempaa huomaavaisuutta. Heillä oli lyhyt kuiskaava neuvottelu hieman sivulla.
"Jos saatte toiset panttaukset mitättömiksi, minulla ei ole mitään syytä olla lainaamatta teille rahaa maiden ja talojen kiinnitystä vastaan," sanoi vieras herra. Tämän kuultuaan Hugh Ritson kumarsi ja näytti tyytyväiseltä.
Hän soitti aamiaiselle.
"Pyytäkää herra Paul tänne, jos hän on valmis", hän sanoi, kun Dinah toi tarjottimen sisään.
"Herra Paul on vielä vuoteessa, herra", hän sanoi ja lisäsi sitten itseksensä: "Tietysti väsyttää — sellainen lurjusteleva elämä. Sellaista se ei ennen ollut. Ei uskoisi, että mies voi niin muuttua kahressatoist' kuukauress' —"
"Ah, minä menen itse häntä katsomaan", sanoi Hugh ja pyytäen anteeksi hän jätti huoneen.
Bonnithorne seurasi häntä oven ulkopuolelle.
"Oletko sinä ajatellut seurauksia?" hän kysyi. "Siitä tulee julkinen skandaali."
Hugh hymyili ja vastasi tyynesti:
"Ketä se — vahingoittaa?"
"Jumala tietää!" sanoi asianajaja tavallista voimakkaammin.
Hugh katsahti häneen. Sisältä kuului puheensorinaa.
"Sinä pelkäät, että sinun hyvä nimesi tulee sekoitetuksi tähän skandaaliin, kuten sanot?"
Herra Bonnithornen kasvoille levisi outo ilme sinä hetkenä.
"Minun hyvästä nimestäni tässä ei ole kysymys", hän sanoi tyynesti ja kääntyi oveen.
"Kenenkäs sitten? — hänen?"
Mutta asianajaja oli jo vetäissyt oven auki ja astui huoneeseen.
Hugh Ritson suuntasi askelensa siihen huoneeseen, jota Paul Drayton piti sänkykamarinansa. Hän avasi koputtamatta oven. Sisällä oli pimeää. Vain kapeat valojuovat pilkistivät sisään raskaitten verhojen välitse. Ilma oli sakea ja tuoksui väljähtyneeltä tupakalta ja oluelta. Hugh tunsi vihansa kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä.
"Kuka siellä?" kuului käheä ääni tummien uutimien takaa, jotka neliömäisten tolppain varassa kokonaan peittivät vuoteen pimeään.
"Täällä on ystäviä", sanoi Hugh iloisesti. "Kauanko sinä vielä viivyt?"
Kuului hiljaista murinaa.
"Vähän aikaa."
"Me alamme aamiaisen", sanoi Hugh. Hän aikoi palata ovelle.
"Onko asianajaja palannut Skotlannista?" kysyi Drayton.
"Bonnithorne? Hän on täällä. Hän ei ole sanonut, että hän on ollutkaan poissa", sanoi Hugh.
"Hyvä on."
Hugh Ritson kääntyi vuoteen luo. "Oletko kuullut", hän kysyi hillityllä äänellä, "että tohtorit ovat leikanneet Mercy-tytön silmiä ja hän sangen pian saa näkönsä jälleen?"
"Häh — mitä?" Drayton hyppäsi ylös vuoteesta. Sitten hän suori hihojansa ja napittaen ne kiirehtimättä lisäsi: "Mutta sehän ei minulle mitään merkitse."
Hugh Ritson jätti huoneen. Hänen mielensä kuohui, mutta sittenkin hän tahtoi hillitä itsensä, sillä nythän tämä kurjuus loppuisi. Kun hän kulki talon läpi, astui Peter eteiseen kädessään kirje.
"Tuleeko kirkkoherra Christian?" kysyi Hugh.
"Enpä tierä, olenko siit' kuullut", murahti Peter. "Hän ajoi minut tuomaan tätä kirjettä. Tässä se on."
Hugh Ritson avasi kirjekuoren. Kirje oli seuraava:
"Minä en voi pakottaa omaatuntoani murtamaan leipää sellaisen miehen kanssa, joka on rikkonut minun kotini rauhan. Ei minun ole myöskään Kristuksen palvelijana soveliasta seurustella roistojen kanssa, joiden pelkkä läsnä-olo levittää häpeää ympärilleen. Minun velvollisuuteni on toimittaa ryövärit ansaittuun rangaistukseen ja sen minä sopivan ajan tullen teenkin."
Hugh hymyili lukiessaan tätä kirjettä. Sitten hän pisti shillingin
Peterin jäykkään kouraan ja harppasi tiehensä.
"Kirkkoherra ei suvaitse tulla", sanoi Hugh vetäen Bonnithornen hiukan syrjään, "mutta se ei haittaa. Jos hän on Gretan holhooja, olet sinä hänen testamenttinsa toimeenpanija." Sitten hän ääntänsä korottaen lisäsi: "Hyvät herrat, minun veljeni toivoo, että alamme aamiaisen, hän saapuu kyllä aivan heti."
Seura istuutui pöydän ympärille, ja keskustelu oli iloista ja vilkasta.
"Erinomainen näköala", sanoi se herra, joka istui akkunaa vastapäätä. "Olen usein ihmetellyt, ettette ole kaivattanut lahtea tuohon laaksoon, herra Ritson."
"Olen kyllä sitä ajatellut", vastasi Hugh, "mutta ei ansaitse uhrata sellaisia rahoja, ennenkuin tietää, että on isäntä omassa talossansa."
"Ah, totta, totta!" sanoivat useat äänet kuorossa.
Drayton astui sisään silmät punaisina ja kasvot kellanharmaina.
"Huomenta, herrat", hän sanoi karkealla kurkkuäänellänsä.
Kaksi herroista nousi ja kumarsi kylmänkohteliaasti. "Hyvää huomenta, herra Ritson", sanoi kolmas paikaltansa.
Palvelija oli seurannut Draytonia tuoden sisään puolikypsän pihvin.
"Eikö posti ole tullut?" kysyi Drayton vaihtaen lautasia.
"Se ei voi enää olla kaukana", sanoi Bonnithorne katsoen kelloansa.
"Kuta lähempänä, sitä parempi", mutisi Drayton. Hän otti muutamia papereita povitaskustaan ja laski ne. Sitten hän taittoi ne ja pisti liivinsä rintataskuun, jossa hänen kellonsa olisi ollut, jos hän sellaista olisi käyttänyt.
Kun aamiainen oli syöty, Hugh Ritson — otti laatikosta muutamia tärkeitä asiakirjoja. "Istukaa, herrat", hän kehoitti. Kaikki istuivat, paitsi Drayton, joka sytytti piipun ja juoksi kysymään postia. Se ei vieläkään ollut saapunut. "Mene sitten teroittamaan hänen kannuksiansa."
"Minun tehtäväni olisi vähemmän mieluinen", sanoi Hugh Ritson, "elleivät jo kaikki seikat olisi ennestään tuttuja."
"Sitten me keskustelemme tuttujen seikkojen perusteella", pyhähti
Drayton hautautuen savupilven suojaan.
"Paul, minä pyydän sinua istumaan", sanoi Hugh Ritson toisella äänellä.
Drayton istui jotakin muristen.
"Minun on ilmoitettava teille", jatkoi Hugh Ritson, "että minun veljeni, jonka te tunnette Paul Ritsonin nimellä, on päässyt selvyyteen ja myöntää, ettei hän ole isäni perijä, koska isäni kuoli jättämättä jälkisäädöstä."
Pöydän ympärille kokoontuneet miehet nyökyttivät kallojansa mitä erilaisimmilla tavoilla.
"Hirvittävä isku miehelle", mutisi muuan. "Eipä olekaan ihme, että hän on menettänyt rohkeutensa ja muuttunut hulttioksi", lisäsi toinen.
"Saatuaan tämän tietää, hän on päättänyt heti paikalla luovuttaa kiinteimistöt niiden oikealle omistajalle."
Päät nyökkivät uudestansa ja joku mutisi jotakin kunnian vaatimuksista.
"Minä näytän teille jäljennökset isäni vihkimätodistuksesta ja omasta syntymästäni, joka tapahtui vähemmän kuin vuosi häiden jälkeen. Näistä, koska erinäisiä määräyksiä puuttuu, selviää, että minä itse olen isäni laillinen perillinen."
Paperit kiersivät ympäri ja luettiin ilmeisellä tyydytyksellä.
"Niin pitkälle kaikki on selvää", lisäsi Hugh Ritson. "Mutta minun veljeni on saanut myöskin tietää sen, ettei hän ole ollenkaan minun isäni poika."
Kolmet hämmästyneet kasvot kohotettiin pöydästä. Bonnithorne luuhotti pää kumarassa. Drayton istui kyynärpäällään nojaten toiseen polveensa ja tupakoi äänettömänä.
"On käynyt selville, että hän on minun äitini ja erään toisen miehen poika", jatkoi Hugh Ritson.
Vieraat vilkaisivat ympärillensä. "Ah, se selittää kaiken", he sanoivat.
"Teitä varmaan hämmästyttää tietää, ettei minun äitini mies
ensimmäisessä laittomassa avioliitossa ollut kukaan muu, kuin Robert
Lowther, ja se, joka nyt istuu kanssamme Paul Ritsonin nimellä, onkin
Paul Lowther."
Tätä sanoessaan Hugh asetti kaksi muuta asiakirjaa pöydälle.
Drayton selvitteli äänekkäästi kurkkuansa.
"Merkillistä, merkillistä! Nyt minulle kaikki selviää", sanoi joku vieraista.
"Mikäs silloin on rouva Ritsonin — tarkoitan, neiti Gretan asema?" kysyi toinen.
"Hän on Paul Lowtherin sisarpuoli ja sentähden hänen avioliittonsa on purettava."
Vieraat herrat liikkuivat tuoleillansa ja näyttivät hämmästyneiltä.
Drayton yhä tupakoi äänetönnä. Bonnithorne ei kohottanut päätänsä.
"Hän jättää minulle minun isäni kiinteimistöt. Mutta hän ei kuitenkaan jää puille paljaille", jatkoi Hugh Ritson. "Hänen oman isänsä testamentin mukaan hän perii viisituhatta puntaa."
Drayton koruutti ylenkatseellisesti kurkkuansa. Sitten hän sylkäisi lattialle.
"Ystävät", sanoi Hugh Ritson taas, "minulla on vielä vain yksi asia, joka minun täytyy samalla saada sanotuksi. Minun veljeni — minä puhun nyt Paul Lowtherista — saatuaan haltuunsa isäni kiinteimistöt menetteli, niinkuin hänellä olisi ollut laillinen oikeus ja panttasi niitä. Minua surettaa sanoa, että hän panttasi ne ylenmäärin kalliista."
Kuulijat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa.
"Jos minä olisin rikas mies, minä voisin menettää ne, mutta minä olen köyhä mies ja minun täytyy sanoa, että nuo panttaukset ovat mitättömät."
"Onko laki sellainen?"
"On, ja kuten ymmärrätte on se siinä oikeudenmukainen", vastasi Hugh.
"Kutka ovat näiden panttilainojen antajat?"
"Se onkin ikävin kohta koko asiassa. Suurin luotonantaja ei ole kukaan muu kuin Robert Lowtherin tytär — Greta."
Levotonta liikehtimistä ja salaisia katseita. "Sääli häntä."
"No, hänen olisi pitänyt ottaa selvä panttikirjojen antajasta. Kuka on hänen asianajajansa?"
"Hänen isänsä jälkisäädöksen toimeenpanija, ystävämme herra
Bonnithorne."
"Kuinka paljon hän menettää?"
"Pelkään, että melkoisen summan — ehkä puolet omaisuudestansa", sanoi
Hugh.
"Sama se sille. Sitä ei voi auttaa. Ei suinkaan herra Ritson voi ottaa vastaan kiinteimistöjä, jotka joku väärä mies on puhtaiksi nylkenyt."
Draytonin pää oli yhä painuksissa, mutta hän hankasi levottomasti lattiaa jalallansa.
"Minun tarvitsee sanoa vain muutama sana tämän lisäksi", alkoi Hugh taas. "Näin tärkeissä asioissa täytyy olla todistajia, muuten minä olisin selvittänyt tämän Paulin ja herra Bonnithornen kanssa salaisesti." Hän hiljensi äänensä ja lisäsi: "Katsokaas, tähän sekautuu myöskin minun äitiparkani, ja vaikka hän ei enää kuulu maailmaan, hänen hyvä nimensä on kuitenkin minulle pyhä."
Merkitseviä katseita taaskin. Asianajaja siirtyi akkunan luo.
"Mutta herra Bonnithorne voi selittää teille, että laki pakottaa minut karkoittamaan veljeni kokonaan tiloiltani. Te saatte tietää, että Englannin lain mukaan äpärästä saattaa tulla perijä; silloin häntä sanotaan lakikielellä äpäräesikoiseksi." Hänen äänensä hieman värisi, kun hän lisäsi: "Uskokaa minua, minulla ei ole valitsemisen varaa."
Drayton polki jalkaa, heitti piippunsa pöydälle ja hypähti seisoalleen. "Koko tuo juttu on silkkaa valhetta", hän karjahti. Sitten hän kaivoi liivinsä taskusta esille papereita. "Tässä on minun kastetodistukseni, suora ja selvä."
Hän tankkasi sen ääneen:
"Ritson, Paul; isä, Allan Ritson; äiti, Grace Ritson. Syntymäpäivä, 6 p. huhtik. 1847; paikka, Criefi Skotlanti."
Hugh Ritson, hiukan kalpeana, hymyili. Toiset kääntyivät hämmästyneinä häneen. Tahtonsa lujuudella hän oli saanut välinpitämättömän ilmeen.
"Mistä tuo tulee?" hän kysyi.
"Edinburghin arkistosta. Sanotko, ettei se ole oikea?"'
"En. Mutta minä sanon, minkä arvoinen se on. —; Hyvät herrat", sanoi
Hugh kääntyen todistajiin, "verratkaa sitä minun isäni vihkimäpäivään.
Huomatkaa: toinen on huhtik. 6 p. 1847, ja toinen kesäk. 12 p. 1847.
Vaikka tuo olisi väärentämätönkin, olisiko se laillinen?"
Drayton laski kätensä asianajajan käsivarrelle. "Nyt on teidän vuoronne — puhukaa nyt — tahdotteko?" hän sanoi.
Herra Bonnithorne nousi, ja silloin Hugh Ritsonin kalpeat kasvot saivat peikkomaisen ilmeen.
"Lapsi syntyi Skotlannissa", selitti Bonnithorne. "Jos nyt isällä sattui olemaan kotipaikka Skotlannissa, ja äiti asui hänen luonansa hänen vaimonansa, lapsi on laillinen."
"Ilman avioliittoa?"
"Ilman vihkimistä."
Natt hyökkäsi huoneeseen hattu toisessa ja kirje toisessa kädessä. Hän oli kahdesti koputtanut, mutta kukaan ei ollut kuullut. "Posti, herra. Kirje herra Paulille."
"Hyvä, poika." Drayton sieppasi sen ilosta huudahtaen.
"Mutta minun isälläni ei ollut Skotlannissa kotipaikkaa", sanoi Hugh
Ritson voitonvarmana.
"Olipa niinkin", sanoi Drayton repien auki kirjekuorta.
"Hän oli skotlantilaista syntyperää", sanoi Bonnithorne ottaen asiakirjan Draytonin kädestä. "Katsokaa, tässä on hänen kastetodistuksensa. Omituista, eikö totta?"
Hugh Ritsonin silmät leimahtivat. Hän katsoi tiukasti asianajajaa silmiin. Sitten hän otti paperin.
Seuraavana hetkenä hän rutisti sen kouraansa ja heitti akkunasta ulos. "Minä vaadin todistuksia sekä mainittuun lainkohtaan että todistelutapoihinne nähden", hän sanoi.
"No, ja niitä saat", sanoi Drayton huutaen kiihkoissansa. "Kuunnelkaa tätä", ja hän koetti lukea.
"Odota! Keneltä se on?" kysyi Hugh Ritson. "Joltakin nurkkasihteeriltä?"
"Oikeuskanslerilta", sanoi Bonnithorne.
"Onko se kyllin hyvä?" kysyi Drayton vahingoniloisesta.
"Anna mennä", käski Hugh Ritson naputtaen pöytää sormiensa päillä.
Drayton antoi kirjeen asianajajalle. "Lukekaa te se", hän sanoi. "Minä en ole mikään kirjanoppinut. Minä olen herrasmies ja —" Hän vaikeni ja siirteli jalkojansa, kun Bonnithorne luki:
"Ellei ole mitään syytä otaksua, että isä on menettänyt skotlantilaisen kotipaikkaoikeutensa, on poika laillinen. Jos isä pojan kastetilaisuudessa tunnusti äidin vaimokseen, tunnustaa Skotlannin laki avioliiton lailliseksi, olipa siinä vihkimistä tai ei — se ei muuta asiaa."
Seurasi äänettömyys. Drayton otti kirjeen asianajajalta, taittoi sen huolellisesti ja pisti povitaskuunsa. Sitten hän katsoi Hugh Ritsonin kasvoihin voitonriemuisin ilmein. Bonnithorne oli siirtynyt sivulle. Vieraat olivat ääneti.
"Kuuletko?" sanoi Drayton. "Poika on laillinen." Hän painosti jokaista sanaa ja taputti kirjetaskuansa niitä kerratessaan. "Mitäs sinä siitä sanot, häh?"
Aluksi Hugh Ritson silminnähtävästi ponnisteli säilyttääkseen mielenmalttinsa ja hänen kasvonsa valahtivat marmorin valkeiksi. Drayton tuli lähemmä häntä.
"Sinä tahdoit antaa minulle potkut, vai? Ajaa minut ulos talostani, häh? Saatana, nyt on minun vuoroni, niinkuin se onkin."
Näin sanoen Drayton astui ovelle ja heitti sen selälleen.
"Tämä talo on minun", hän sanoi. "Mene ja piru sinut periköön."
Saatuaan tämän odottamattoman iskun Hugh Ritson polki jalkaa. Hän katsoi vieraisiin ja tunsi asemansa ilkeäksi kuin roisto, jolle on pantu kapula suuhun niin ettei hän voi puhua. Sitten hän hoippasi kädet ojona sinne, missä Drayton seisoi.
"Anna minun puhua joku sana sinulle kahden kesken", hän kähisi äänellä, jota tuskin saattoi kuulla.
Drayton kohotti kätensä ja puristi nyrkkinsä. "Ei tavuakaan", hän sävähti. Hänen äänensä oli raaka ja hurjistunut.
Hugh Ritsonin sieraimet värähtelivät ja hänen silmänsä iskivät tulta.
Drayton nolostui hetkeksi, mutta räjähti sitten nauruun.
Seurasi pitkä äänettömyys. Bonnithorne seisoi yhä akkunassa pää painuneena, kädet ristissä selän takana ja tömistellen lattiaa jaloillansa. Hugh Ritson astui hänen luoksensa. Hän katseli häntä hetkisen ja kosketti sitten olkapäähän. Hänen kasvonsa olivat intohimon vääristämät, ja ääni kuului hiljaa ja syvänä kuin maan alta, kun hän puhui.
"On eräs kirja", hän sanoi, "jonka te kirkonmiehet hyvin tuntenette, ja se kertoo väärästä huoneenhaltijasta. Isäntä aikoi ottaa häneltä huoneenhallituksen pois. Silloin tämä palvelija kyseli itseltänsä: 'Mitä on minun tehtävä?'"
Seurasi äänettömyys.
"Mitä hän teki?", jatkoi Hugh Ritson, ja sanat kaikuivat hiljaisuudessa vihlovina kuin rautakellon läppäykset. "Hän kutsui isäntänsä velkojat yhteen ja sanoi ensimmäiselle: 'Kuinka paljon olet velkaa?'"
"Sata painomittaa." Silloin hän sanoi: "Kirjoita viisikymmentä'."
Seurasi toinen äänettömyys.
"Mitä tämä huoneenhaltija tarkoitti? Hän ajatteli, että kun isäntä karkoittaa hänet palveluksestansa, velallinen ottaa silloin hänet omaan taloonsa."
Hugh Ritsonin tapa oli nyt tyyni ja jäätävän kylmä. Hän kääntyi puoliksi Draytoniin ja kohotti ääntänsä.
"Tämän jälkeen oli velallinen sidottu käsistä ja jaloista. Kun hän tahtoi neuvotella huoneenhaltijan kanssa, huusi tämä: 'Rosvo', 'Väärentäjä', 'Valapatto'."
Kiusaantuneena Bonnithorne liikahteli sinne tänne. Hän avasi suunsa puhuaksensa, mutta sanat eivät lähteneet hänen huuliltansa. Vihdoin hän näytti heittävän hartioiltaan kuorman, joka siihen äkkiä oli laskettu ja kasvoille ilmestyi heikko, vararikkoinen hymy, kun hän virkkoi:
"Miten meidän on selitettävä sinun vertauksesi? Oletko sinä velallinen, jonka kädet ja jalat on sidottu, ja onko sinun veljesi viraltapantu huoneenhaltija?"
Hugh Ritson polki voimansa perästä jalkaa.
"Käännätkö sen niin?" hän huudahti sanoja tavoitellen. "Olkoon sitten niin!" ja hänen äänensä muuttui vihlovaksi kirkunaksi. "Tuo huoneenhaltija on kukistuva ja hänen isäntänsä hänen kanssaan."
Sitten hän palasi sinne, missä Drayton seisoi ja hänen silmistään hehkui hullu raivo.
"Paul Lowther —" hän sanoi.
"Sano minua Paul Ritsoniksi", keskeytti Drayton.
"Paul Lowther —"
"Ritson", korjasi Drayton ja lisäsi sitten äkkiä ääntänsä alentaen:
"Sinä annoit minulle sen nimen ja Jumalan nimessä minä sen pidän!"
Hugh Ritson kumartui pöytään päin ja otti siitä paperin, joka oli siinä levällään.
"Tämä on sinun nimesi", hän sanoi, "ja minä tahdon todistaa sen."
Drayton purskahti toisen kerran nauruun.
"Sinä et uskalla sitä koettaa", hän hohotti.
Hugh pyörähti häneen silmät tulta leimuten.
"Silloin sinä arvostelet minun rohkeuttani omasi mukaan. Mies, mies!" hän sanoi, "tiedätkö sinä, mitä sinä aiot tehdä?"
Kuului taaskin Draytonin raaka nauru, mutta se kuoli äkkiä hänen huulillensa.
Sitten Hugh Ritson astui ovelle. Hän heitti viimeisen silmäyksen huoneeseen. Tuntui kuin hän olisi tietänyt joutuneensa lopun alkuun — kuin hän olisi sinä hetkenä saanut varmuuden, ettei hän enää koskaan näe tätä tuttua huonetta. Onni ja tulevaisuus, joka vain joku tunti aikaisemmin näytti hänelle hymyilevän, oli jättänyt hänet ainiaaksi. Malja, jonka hän oli jo huulilleen kohottanut, oli nyt pirstaleina hänen jaloissansa. Hän näki sen kaiken tänä lyhyenä hetkenä. Hänen kasvoillaan kuvastui ääretön tuska, mutta sittenkin huulilla leikki lievittävä hymy. Hän painoi toisen käden otsallensa ja sanoi niin hiljaisella äänellä, että se oli vain kuiskaus:
"Odota, niin saat nähdä."
Kun vieraat, jotka olivat painautuneet yhteen kuin lampaat myrskyssä, saivat lamautuneet aistinsa takaisin, oli Hugh Ritson kadonnut. Drayton oli lysähtänyt tuoliin lähelle Bonnithornea ja vikisi kuin pieksetty koira.
"Menkää hänen jäljessänsä. Mitä hän aikoo? Te tiedätte, että minä aina olin tätä vastaan."
Pian hän kuitenkin nousi seisoalleen ja nauroi, lörpötteli ja melusi selittäen, että on ikävä, jos mies ei saa olla isäntä omassa talossansa, ja jos ajos on parannettava, on leikkaus kestettävä.
"Aivan oikein", myönsi joku vieraista, "ja minun myötätuntoni on täydellisesti teidän puolellanne, herra Ritson. Häpeällisempää syytöstä ei koskaan ole miehekkäämmin torjuttu."
"Minä olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, naapuri", virkkoi toinen, "ja sellaista kamalaa valhetta ei kukaan voi kärsiä. Paul Lowther, toden totta! Sehän on verratonta ivaa."
"Niin, onpa melkein, eikös olekin?" sanoi Drayton. Ja sitten hän nauroi ja he kaikki nauroivat ja olivat erinomaisen hyviä ystäviä.