VI LUKU.
Greta viipyi Mercyn luona puolipäivään asti pyytäen, houkutellen ja lopulta komentaen häntä makaamaan hiljaa vuoteessa sill'aikaa, kun hän itse puki ja syötti lapsen ja keitti ja puhdisti loordi Fisherin hartaista vastalauseista huolimatta. Kun kaikki oli tehty ja vanha hiilenpolttaja oli lähtenyt vuorelle, Greta otti pienokaisen syliinsä ja meni Mercyn huoneeseen. Mercy kuuli pienimmätkin äänet ja jo heidän lähestyessään nousi vuoteellansa istuallensa. Hänen kasvonsa säteilivät, avautuneet huulet hymyilivät ja ihastuneet sormet leikkivät hermostuneesti pieluksella.
"Miten kirkasta tänään onkaan, Greta", hän huudahti. "Olen aivan varma, että nyt aurinko paistaa."
Akkuna oli auki ja leppoisa tuulenhenki leyhyi auringonsäteitten välitse huoneeseen. Mercy kallisti päänsä sivulle ja lisäsi: "Ah, sinä nuori veitikka, sinä — siellähän sinä olet, olethan vain? — Antakaa se minulle, se veijari." Veitikka annettiin hänelle ja hän rankaisi sitä veijarimaisuudesta hukuttamalla sen suudelmiin. "Miten sievät hänen kasvonsa varmaan ovatkaan! Niiden täytyy olla juuri kuin kaksi kypsää omenaa." Ja taas satoi suudelmia. Sitten hän taputteli ja hyssytti pienokaista, kuiskaili ja soperteli, puhalteli ilmaa sen hiuksiin ja kutitti sitä, kunnes se nauroi ja hyppi ja kellahti selälleen nostaen pienet kantapäänsä pystyyn, jolloin äiti peitti sen pehmeät jalkopohjat suudelmiin ja lopuksi vangitsi suuhunsa koko pienen jalan. "Voitteko te koskaan ymmärtää, että jalka voi olla noin hentoinen, Greta?" hän kysyi. Ja pienokainen ryömi ja kiipesi äitinsä rinnalle ja useammin kuin kerran koetti irroittaa äitinsä pään ympäri käärittyä valkeata sidettä. "Ei, ei. Ralphie ei saa koskea", sanoi Mercy käyden äkkiä vakavaksi. "Ajattelehan toki, Ralphie, yksi viikko — vain yksi — ei, vähemmän — vain kuusi päivää enää, ja sitten — oh, sitten —" pitkä syleily, ja pieni sankari ankarasti vastusti sitä kiihkeää syleilyä, johon äiti tätä suunnatonta ilonhetkeä ajatellessaan hänet sulki.
Äkkiä Mercyn olento muuttui. Hän kääntyi Gretaan ja virkkoi: "Minä en milloinkaan koske kääreeseen, en; mutta jos Ralphie päästäisi sen irti ja se putoaisi, olisiko se minun lupaukseni rikkomista?"
Greta huomasi, mitä hänen sydämessänsä liikkui.
"Minä pelkään, että olisi, rakas", hän sanoi ja ääni väkisinkin värähti.
Mercy huokasi kuuluvasti.
"Ajatelkaahan — sehän olisi vain Ralphie. Kiltti tohtori ei voisi suuttua minun pikku ressulleni. Minä sanoisin: 'Poika sen teki', ja hän hymyilisi ja sanoisi: 'Ah, se on aivan toista'."
"Anna pienokainen minulle", sanoi Greta heltyneenä.
Mercy veti lapsen lähemmä, ja seurasi äänettömyys.
"Minä olin hyvin väärässä, Greta", hän sanoi matalalla äänellä. "Ah!
Te ette voi kuvitella, mikä kauhea ajatus pisti juuri minun päähäni.
Ottakaa Ralphie. Voitteko te ymmärtää, että oma lapseni kiusasi minua?"
Kun Greta lähestyi vuodetta ottaakseen pienokaisen pois, pikku mies sopersi ja hetken vakavuus, joka näytti luovan jonkinlaisen varjon hänen päivänpaisteiseen elämäänsä, sai hänet yhdistämään äänteitä oikeaksi sanaksi. "Kitta — ym", toistettiin monta kertaa ja lihava etusormi osoitti toisen pyöreän käden selkää.
"Se selittää, että pikku kissa on raapaissut sitä", sanoi Greta. "Mutta siunatkoon sitä pikku hiirtä! Se osoittaa väärää kättä."
"Kitta — ym", jatkoi lapsi ja tirkisteli äitinsä valottomiin kasvoihin. Sinä hetkenä Mercy puhkesi kyyneliin. Hän oli kärsinyt eilispäivän leikkauksen ääntä päästämättä, mutta nyt tuo pieni naarmu lapsen kädessä viilsi kuin miekka hänen sieluansa.
"Lepää hiljaa, Mercy", pyysi Greta. "Se on huomenna jo mennyt."
"Mee-nyt", kertasi poikanen ja osoitti akkunaan.
"Se lemmikki tarttuu jokaiseen sanaan!" ihasteli Greta.
"Hän tarkoittaa hevosia", sanoi Mercy.
"Mee-nyt uk-ko- mee-nyt", sopersi pikku mies huomaten ajatuksen kaikkien muiden puheesta, paitsi omastansa.
"Varjelkoon sitä kullanmurua, se varmaankin muistaa tohtorin ja hänen hevosensa", puheli Greta.
Mercy painoi pienen käden naarmut huulilleen.
"Oi, Greta, minä olen hyvin lapsellinen, mutta äidin sydän sulaa kuin voi."
"Voo-i", kertasi lapsi ja pyörähtäen alas Gretan sylistä, se taas kiipesi tuolille ja otti leipäpalan, joka oli pöydällä vuoteen vieressä. Sitten pieni kähäräpää vilahti kuin auringonsäde ovesta keittiöön.
"Mitä minä välitän, vaikkapa muut äidit saavatkin nähdä minun lapseni?
Saanhan minäkin hänet nähdä", lohdutteli Mercy itseänsä huoaten.
"Näen", hän lisäsi, "minäkin vielä saan nähdä hänen kätensä ja jalkansa
ja silmänsä ja pehmeän tukkansa."
"Koeta nukkua tunti tai pari, rakas", sanoi Greta, "ja ehkä sinä voit nousta vähän ylös iltapäivällä — vain ehkä, tiedäthän, mutta saammehan nähdä."
"Niin, Greta, niin. Miten hyvä te olette!"
"Sinä olet vielä paljon parempi minulle jonakin päivänä", vastasi Greta hyvin hellästi.
"Ei — ah, kyllä, minä muistan. Miten hirveän itsekäs minä olen. Minä olin melkein unohtanut. Mutta on kauhean vaikea olla olematta itsekäs, kunhan tulette äidiksi. Ajatelkaahan — minä en koskaan pidä itseäni Mercynä nyt. Ei, en milloinkaan. Minä olen vain Ralphien äiti. Kun Ralphie tuli, Mercy varmaankin kuoli jollakin tavalla. Se on kauhean hullua, eikös olekin? Se vain ei saata tuntua todelta."
"Uk-ko — mee-nyt — voo-i", kuului keittiöstä pienen jalan kepsutuksen mukana.
"Kuunnelkaapas sitä. Miten soma se on! Te kuulette sen huutavan 'oh!' ja seuraavana hetkenä se nauraa taas. Kas, nyt minä taas olen itsekäs, mutta minä voin sen voittaa jonakin päivänä, jos Jumala on hyvä."
"Kyllä. Hän on hyvä", myönsi Greta.
Hänen kätensä lepäsi oven rivalla, hänen päänsä oli painunut ja silmät uivat kyynelissä. Tuntuiko tällä hetkellä, että Jumala oli ollut hyvin hyvä näille kahdelle naiselle?
"Greta", sanoi Mercy, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi, "luuletteko, että Ralphie on — jonkun näköinen?"
"On, rakas — hän on samanlainen kuin sinä."
Seurasi äänettömyys. Sitten Mercyn käsi sukelsi esille peiton alta ja tapaili Gretan rannetta.
"Luuletteko", hän kysyi ja ääni oli tuskin kuuluva, "että isä tietää, kuka se on?"
"En voi sanoa. Me emme ole koskaan kertoneet hänelle."
"En minäkään — hän ei ole koskaan kysynyt — ei kertaakaan. Mutta tiedättehän, hän heitti paikkansa kaivoksella ja palasi takaisin hiilihaudallensa, kun Ralphie tuli."
Greta ei vastannut. Syntyi toinen äänettömyys. Sitten Mercy kysyi oudolla äänellä: "Onko se pian — se koe?"
"Niin pian kuin silmäsi paranevat", vastasi Greta vakavasti, "kaikki riippuu sinun selityksestäsi."
Sinä hetkenä sänkykamarin ovi avautui hitaasti, ja pikku mies tallusti sisään kädessään suuri paistihaarukka, johon hän oli leipäpalansa keihästänyt.
"Paitta", hän selitti pyytäen, "paitta", ja hän palasi keittiöön koettaen kurottaa leipäänsä kylmälle hellalle.
"No, sinä rakas hanhi, eihän ole tulta paistaa sinun leipääsi", sanoi
Greta siepaten syliinsä pienokaisen kaikkine miesmäisine puuhineen.
Mercy oli kohonnut kyynärpäilleen ja hänen kasvoillansa kuvastui sokeiden omituinen kaiho. Sitten hän painui alas.
"Minusta ei väliä", hän sanoi änkyttäen, "minä tahdon maata hiljaa ja olla onnellinen ja iloinen, kuten hänkin."