VII LUKU.
Greta palasi pappilaan keskipäivän korvilla ja tapasi kirkkoherra Christianin ja Peterin käytävällä — toisella oli viikate olalla ja toisella kimppu kaisloja kainalossa. Kirkkoherra asteli äänetönnä päivänpaisteessa olkihattu työnnettynä taakse ja silmät maahan luotuina. Hän askarteli omine ajatuksineen. Vasta kun Greta oli astunut hänen rinnalleen ja ottanut kovasimen hänen taskustaan, hän tajusi hänen läsnä-olonsa ja heräsi mietteistänsä.
"Suuria uutisia, Greta; suuria uutisia, tyttöseni", hän sanoi vastaukseksi Gretan hyväilevään ja kysyvään katseeseen. "Kuinka hyvin onkaan sanottu, että se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, varokoon, ettei itse siihen lankea."
"Mitä uutisia, herra Christian?" kysyi Greta, ja voimakkaampi puna ilmestyi hänen kasvoillensa.
"No, me olimme olleet niittämässä kirkkomaalla, Peter ja minä, ja kun viikate on yhtä vanha kuin me itsekin, me menimme pajaan kallitsemaan sitä. Sanottu ja tehty. Me saavumme pajaan ja kuka sinne myös tulee, ellei Robbie Atkinson. Robbie pyytää meitä kanssaan ilonpitoon Lentävään Hevoseen. — No, me menimme siis ja otimme tuopin maitoa ja olutta, kun Natt, Ritsonien tallimies, hyökkäsi sisään sieraimiansa päristellen aivan kuin hevonen, jolla hänen isäntänsä on ylenmäärin ratsastanut. Ja Natt tiesi kertoa julmasta riidasta, joka on ollut Ghyllissä, kun nuori Hugh Ritson oli koettanut ajaa pois talosta sitä roistoa tavalla, josta sinulle kerroin. Mutta tuo miespä kielsi, että hän on se, miksi Hugh häntä sanoi ja väitti olevansa Paul Ritson tuoden samalla kirjalliset todistukset, että Paul sittenkin on isänsä laillinen perijä."
"Niin, niin. Entäs sitten?" kysyi Greta henkeään pidättäen.
Peter oli tallustanut taloon.
"No, Natt nyt ei ole aivan luotettava kertoja, pelkään, mutta yksi asia on kuitenkin varma, ja se on: herra Hugh, joka aikoi ajaa tuon miehen ulos talosta, onkin ajettu itse ulos kuin kerjäläinen."
Greta seisoi käytävällä vapisten päästä jalkoihin. "Minun miesparkani!"
hän huo'ahti. Sitten seurasi kysymysten tulva. "Koska tämä tapahtui?
Mitä te luulette siitä tulevan? Mihin Hugh nyt menee? Mitä hän aikoo?
Ah, herra Christian, te sanoitte aina, että se roisto tuhoaisi hänet!"
Kuului askeleita heidän takaansa. Kiihkoissaan he eivät olleet niitä kuulleet, ennenkuin ne olivat aivan heidän takanansa. Kun he kääntyivät, seisoivat he silmä silmää vasten herra Bonnithornen kanssa.
Asianajaja kumarsi, mutta ennenkuin he ehtivät vaihtaa tervehdyskohteliaisuuksia, kuului hevosen askeleita tieltä, ja Drayton ratsasti käytävälle. Hänen kasvonsa punoittivat ja hän esiintyi pöyhkeän meluisasti, kun hän hyppäsi satulasta heidän keskellensä.
Greta kohotti toisen kätensä rinnallensa, ja toisella hän tarttui kirkkoherra Christianin käsivarteen. Sinä hetkenä muuttuivat vanhan miehen kasvot juroiksi ja niiden luonnollinen hyväntahtoisuus oli kokonaan hävinnyt.
Drayton kääntyi Gretaan ja kirkkoherraan, kuten röyhkeä kerskuri.
"Minä olen tullut sanomaan kerta kaikkiaan, että minun vaimoni täytyy asua minun kattoni, alla."
Kukaan ei vastannut. Drayton astui lähemmä pieksäen saappaansa vartta ratsupiiskallansa.
"Laki velvoittaa minua siihen, ja minä tahdon saada sen nyt täytäntöön."
Kukaan ei vieläkään vastannut, ja Draytonin röyhkeys lisääntyi äänettömyydestä.
"Ei niin, että minä himoitsisin häntä. — Älkää sitä pelätkö, rouva." Käheä nauru. "Saakeli vie, totisesti tahtoisin äitini mieluummin vaimokseni kuin teidät!"
"Mitäs sitten?" sanoi kirkkoherra Christian hiljaa.
"Ihmisten vuoksi. Minä en tahdo olla enää ihmisten naurun aiheena. Minun vaimoni on minun vaimoni. Aviomies on aviomies ja vaatii kuuliaisuutta."
"Ja mitäs sitten, jos te ette sitä saa?" kysyi kirkkoherra, vanhat kasvot valkeiksi valahtaneina.
"Mitä? Vankeus — se on selvä." Drayton käännähti ympäri ja kosketti asianajajaa piiskansa varrella. "Nyt on teidän tehtävänne, kertokaa heille, mitä siitä seuraa."
Tämän vetoumuksen kuultuansa herra Bonnithorne selitti, että aviomiehellä on oikeus vaatia oikeuksiansa, ellei hän itse ole rikkonut "uskollisuuttansa" puolisoaan kohtaan.
"Laki", lisäsi herra Bonnithorne, "pakottaa vaimon elämään miehensä kanssa yhdessä, tai rankaisee häntä vankeudella, ellei hän sitä tee."
"Kuuletteko?" sanoi Drayton kuopien kiihkoissaan käytävää kenkänsä koroilla, — "rankaisee häntä vankeudella."
Seurasi äänettömyys, ja sitten kirkkoherra sanoi hiljaa, mutta varmasti:
"Minä huomaan, että tahtoisitte saada tämän rouvan omaisuuden tuhlattavaksenne."
"No, mitäs siitä? Eikö minulla oli oikeutta tuhlata sitä, häh?"
"Te olette tuhlannut sitä jo kylliksi varastaessanne hänelle kiinnitetyt velkakirjat uskottelemalla olevanne hänen miehensä, mutta nyt te menette liian pitkälle."
"Saammepa nähdä. — Kas niin, te" — kääntyen asianajajaan — "tarttukaa asiaan. Ellei hän tahdo tulla, vangitkaa hänet. Kuuletteko — vangitkaa hänet."
Hän käännähti ympäri ja sieppasi ohjakset hevosen harjalta hohottaen onttoa naurua. Greta vapautti kätensä kirkkoherran kainalosta ja astui Draytonin luo, kunnes hän oli aivan hänen edessänsä silmä silmää vasten silmät leimuten, huulet vapisten, kasvot kalpeina, koko olento suorana ja majesteetillisena.
"Ja mitäs sitten?" hän sanoi. "Luuletteko te voivanne peloitella minua lain kovuudella? Minua? Minua?" hän kertasi korostaen erikoisesti jokaista tavua. "Olenko minä kärsinyt teidän tähtenne niin vähän, että te uskallatte sanoa: 'vangitkaa hänet', aivan kuin se voisi saada minut tulemaan teidän asunnollenne!"
Drayton koetti nauraa, mutta heikko yritys kuoli hänen kuumille huulillensa. Hän sylkäisi maahan ja koetti kohottaa silmänsä Gretaan, mutta ne painuivat heti piiskaan, jota hän piti kädessänsä.
"Vangitkaa minut, Paul Drayton. Minä en ole ensimmäinen, jonka olette vanginnut. Vangitkaa minut, niin minä vapaudun teistä ja teidän rikoksistanne", hän lisäsi ääntänsä kohottaen.
Drayton oli hypännyt satulaan.
"Sen minä teen", hän mutisi. Hän oli nyt kalpea ja lyöty ja hänen röyhkeytensä oli kadonnut. Hän käänsi hevosensa ja iski piiskansa sen lautaseen.
Kirkkoherra Christian kääntyi herra Bonnithorneen.
"Seuratkaa häntä", hän sanoi päättävästi ja kohotti kätensä.
Asianajaja yritti selittää, sitten näytti kovin hämmästyvän ja huomattuaan, miten valkeat kirkkoherran kasvot olivat, kääntyi tiehensä.
Seuraavana hetkenä Greta riippui kirkkoherran kaulassa nyyhkyttäen ja valittaen, jolloin hyvä, vanha Christian uurteisilla kasvoillaan taas entinen, rajaton hyvyys silitteli hänen hiuksiansa hellästi kuin joku nainen.
"Minun Paul-parkani, minun rakas mieheni!" huusi Greta tuskassa.
"Ah, Jumalan kiitos, asiat ovat nyt pahimmillansa, tämän pahemmiksi ne eivät enää voi muuttua", sanoi kirkkoherra.
Hän vei Gretan sisään, valeli hänen polttavaa otsaansa vedellä ja kuivasi kovalla, karkealla kädellänsä kyyneleet noista silmistä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat säihkyneet kuin salamat.
Noin kello viiden seutuvilla sinä iltana kuului naputus pappilan ovelta, ja vanha loordi Fisher astui huoneeseen. Hänen olentonsa oli vieläkin hillitympi ja juhlallisempi kuin tavallisesti.
"Minä tulin sanomaan, että minun tyttäreni pikkuinen vauva on tullut hyvin kipeäksi", hän sanoi, "ja aivan äkkiä."
Greta nousi ja pisti hatun päähänsä ja levätin hartioillensa. Hän kiisi jo tietä pitkin, kun vanha hiilenpolttaja oli ehtinyt vasta kynnykselle.