VIII LUKU.
Kun Greta ehti vanhan hiilenpolttajan mökille, lepäsi pienokainen puolihorroksissa Mercyn sylissä. Sen hengitys tuntui vaikealta. Joskus se hätkähti aivan kuin kauhistuen jotakin. Kuume oli korkea ja suuta kuivasi. Äidin vakavat kasvot olivat painuneet sen yli ja niiden ilmettä on mahdoton kuvata. Vain vapisevat huulet kertoivat taistelusta, joka riehui hänen sielussansa. Mutta halu nähdä pienet, punaiset kasvot, kiihkeä toivo saada nähdä edes vilahdukselta uinuvat pienet silmät, äidin sydämen sanaton tuska, kun hän moitti kohtaloa, joka oli tehnyt pienokaisen hänen rinnallaan vieraaksi hänelle niin ettei hän edes sen piirteitä tuntenut — kaikki oli samalla hetkellä kirjoitettu näihin sokeihin kasvoihin.
"Onko se kalpea?" kysyi Mercy. "Nukkuuko se? Se ei puhele nyt, vaan säikähtelee ja itkee ja joskus yskii."
"Milloin tämä alkoi?" kysyi Greta.
"Tuossa neljän tienoissa. Se oli leikkinyt ja minä kuulin, että se hengitti raskaasti, ja sitten se tuli minun luokseni hoidettavaksi. Onko se nyt valveilla? Kuunnelkaa."
Pienokainen levottomassa unessaan mutisi heikosti: "Uk-ko — mee-nyt — voo-i — paitta."
"Se lemmikki puhuu unissaan, eikö vain?" sanoi Mercy.
Sitä seurasi hinkuva, ankara yskä.
"Se on kuristustautia", ajatteli Greta.
Hän sulki akkunan, sytytti tulen, asetti kattilan tulelle, että vesi kiehuisi ja huoneeseen tulisi höyryä, kasteli sitten flanellin kuumassa vedessä ja kääri sen hennon kaulan ympäri. Hän jäi koko yöksi mökkiin, istuen pienokaisen vuoteen vieressä ja hoitaen sitä. Mercyä hän ei voinut saada menemään levolle, mutta nuori äiti oli hyvin äänetön. Hän ei vielä ollut varmistunut siinä ajatuksessa, että pienokainen oli vakavasti sairas. Se oli horroksissa ja vähän kuumeessa, sen valtimo löi kiivaasti ja se yski joskus hyvin ankarasti, mutta huomenna se olisi parempi. Oi, niin, pian se on taas terve ja poimii kukkia puutarhasta!
Puoliyön lähetessä valtimo äkkiä rauhoittui ja hengitys kävi tyynemmäksi ja sairaan koko olento muuttui hervottomaksi. Mercy kuunteli painaen korvansa lähelle lapsen suuta ja kuvaamattoman riemun hymy levisi hänen kasvoilleen.
"Jumala sitä siunatkoon, se makaa nyt niin tyynenä", hän sanoi.
Greta ei vastannut.
"'Kitta' ja 'ukko' eivät nyt kummittele sen elämässä", lisäsi Mercy iloisesti.
"Eivät, rakas", myönsi Greta koettaen saada äänensä niin vahvaksi kuin voi.
"Minun rakas poikani on pian terve ja onnellinen taaskin, eikös olekin?"
"On, rakas", myönsi Greta väännellen käsiään tuskissansa.
Onneksi Mercy ei voinut nähdä toista vastausta, joka kuvastui hänen kasvoillansa.
Mercy oli asettanut herkän sormensa lapsen nenälle ja tunnusteli keveästi sen suun ympärystä.
"Greta", hän pelästyneenä kuiskasi, "näyttääkö se tuskaiselta?"
"Vähän", myönsi Greta hiljaa.
"Ja hänen kasvonsa — eivätkö ne ole kylmät ja tahmeat?"
"Meidän täytyy panna sille uusi kääre", sanoi Greta.
Mercy istui vuoteen ääressä eikä tuntiin puhunut sanaakaan. Sitten hän sanoi äkkiä oudolla, käheällä äänellä:
"Minä toivoisin, ettei Jumala olisi tehnyt Ralphieta niin suloiseksi."
Greta hätkähti näitä sanoja, mutta ei puhunut mitään.
Päivä sarasti aikaisin. Kun ensimmäiset harmaat pilkahdukset tuikahtivat sisään, Greta kääntyi sinne, missä Mercy äänetönnä istui. Hän näki surulliset kasvot lampun kellertävässä valossa ja päivän sarastaessa.
Mercy puhui taaskin.
"Greta, muistatteko, mitä rouva Branthet sanoi, kun hänen lapsensa kuoli noin kaksitoista kuukautta sitten?"
Greta katsahti ääneti kääreillä peitettyihin silmiin.
"Mitä?" hän kysyi.
"No, kirkkoherra koetti lohduttaa häntä ja sanoi: 'Lapsenne on nyt enkelinä paratiisissa', ja silloin äiti kääntyi häneen ja sanoi: 'Teidän enkeleistänne minä en välitä! Minä en tahdo yhtään niistä. Minä tahdon pienen tyttöni takaisin.'"
Mercyn ääni hukkui nyyhkytykseen.
Kymmenen seutuvilla tohtori tuli. Hän oli ennemmin ollut estetty. Hän oli hyvin pahoillaan, ettei ollut voinut heti täyttää rouva Ritsonin pyyntöä, mutta tosiasia oli, että vanha herra de Broadthwite oli saanut hirveän kolotuksen lonkkaansa ja siihen liittyi vielä hammastauti, ja kaikkihan tiesivät, että hänen vaatimuksiansa ei voi sivuuttaa. Tämän nuoren naisen lapsiko on kipeä? Kuumeessa, levoton, säikähtelee unissaan, yskii? Ah, kuristusyskä — niin, kuristus, varma kuristustauti, arveluttava. Katsotaanhan. Kuinka vanha se on? Puolitoista vuotta? Ah, paha, hyvin paha. Aivan yleinen toisella vuodella olevissa lapsissa. Hyvin arveluttavaa. Tulehdus kurkunpäässä, joka sulkee ilmatiehyen. Päättyy usein kouristuksiin ja lapsi tukehtuu. Ikävää, hyvin ikävää. Katsotaanhan vielä. Kauanko siitä on, kun kohtaus alkoi? Eilen kello neljä. Ah, pitkälle ehtinyt, liian pitkälle. Suuri mies pian katosi ruiskutettuaan vastamyrkkynsä ja tehtyään kaiken, mitä lääkäri voi.
Mercy oli kuullut kaiken, ja hänen pidätetty tuskansa puhkesi nyyhkytyksiin.
"Oi, ajatelkaa, minä en kuule enää koskaan Ralphien ääntä, ja hänen valkeat, kylmät kasvonsa katsovat arkusta sill'aikaa, kun toiset lapset leikkivät päivänpaisteessa ja ottavat kiinni perhosia! Ei, ei, se ei voi tapahtua, Jumala ei voi sallia sen tapahtua. Minä rukoilen Häntä, ja Hän pelastaa minun lapseni. Hän voi tehdä kaikki ja koko maailma on hänen. Mitä minun pieni poikaseni on Hänelle? Hän ei voi ottaa sitä minulta."
Gretan sydän oli liian täysi, jotta hän olisi voinut puhua. Mutta hän saattoi itkeä hiljaa, eikä kukaan tiennyt sitä. Mercy ojentui vuoteen yli ja ottaen hellästi lapsen syliinsä kohotti sen ylös ja lankesi polvillensa.
"Armollinen Isä", hän sanoi lapsen suloisella, luottavalla äänellä, "tämä on minun Ralphieni ja minä rakastan häntä niin syvästi. Sinä et voi ajatella, kuinka syvästi minä häntä rakastan. Mutta hän on sairas, ja tohtori sanoo, että se kuolee. Oi, rakas Isä, kuinka kauheata olisikaan sanoa: 'Hän on siirtynyt pois'. Enkä minä ole koskaan nähnyt häntä. Sinä et voi ottaa häntä pois, ennenkuin hänen äitinsä on nähnyt hänet. Niin pian se vielä tapahtuu — vain viisi päivää vielä. No, sehän on ihan kohta. Ei huomenna, ei ylihuomenna eikä sitä seuraavana päivänä, vaan sitten."
Hän lausui vielä monta lapsellista rukousta ja nousi sitten hymy huulillaan ja asetti lapsen takaisin tyynyille.
"Kuinka kärsivällinen se onkaan!" hän jutteli. "Se ei voi sanoa 'kiitos', mutta minä olen varma, että sen silmät puhuvat. Antakaapa kun minä koettelen." Hän pani sormensa kevyesti sen luomille. "Ei, ne ovat suljetut: hän varmaankin nukkuu. Oh, rakas, se nukkuu kauhean paljon. Ovatko sen posket punakat? Miten hiljaa se on! Kunpa se voisi sanoa: 'Mamma!' Oi, kuinka minä tahtoisin sitä nähdä!"
Hän vaikeni hetkeksi ja tarttui sitten Gretan hameeseen.
"Greta", hän sanoi kiihkeästi, "jokin sanoo minulle, että jos minä näkisin Ralphien, niin se paranisi."
Greta hypähti kauhuissaan ylös. "Ei, ei, ei, sinä et saa sitä ajatella", hän sanoi.
"Mutta jokin kuiskasi sen minulle. Se oli varmaankin Jumala itse.
Tiedättehän, että meidän täytyy aina totella Jumalaa."
"Mercy, ei se ollut Jumala, joka sen sanoi, vaan sinun oma sydämesi.
Sinä et saa totella sitä."
"Minä olen varma, että se oli Jumala", päätti Mercy. "Minä kuulin sen aivan selvään."
"Mercy rakas, ajattele, mitä sinä puhut, ajattele, mitä sinä aiot tehdä. Jos sinä sen teet, sinä olet ikuisesti sokea."
"Mutta minä olisin pelastanut Ralphien."
"Ei, ei, et olisi."
"Eikö häntä voi pelastaa, Greta?"
"Taivainen Isä yksin sen tietää."
"Hyvä, Hän kuiskasi minun sydämeeni, ja kuten sanotte, hän tietää parhaiten."
Greta joutui epätoivoon. Hänen ylevä sydämensä ei voinut vedota kiitollisuuden ja velvollisuuden tunteeseen silloin, kun äidinrakkaus vaati toista. Mutta hän tunsi, että koko hänen onnensa riippuisi siitä, miten toinen menettelisi. Jos Mercy saisi näkönsä, kaikki kääntyisi hyväksi hänelle ja hänen omillensa; jos Mercy kadottaisi sen, olisi koko tulevaisuus synkkä ja toivoton.
Päivä kului verkalleen, ja lapsi huononi huononemistaan. Illalla palasi vanha hiilenpolttaja ja pistäysi sänkykamariin. Hän seisoi vuoteen ääressä ja katseli vääntyneitä pieniä kasvoja ja kun lapsen silmät avautuivat, hän tarjosi sille laihtuneen etusormensa. Mutta pyöreä käsi ei tarttunut siihen enää.
Vanhan miehen huulet vapisivat valkean parran takana.
"Se oli suloinen pikku olento", hän sanoi hellästi ja kääntyi pois.
Hän jätti soppansa koskematta ja asteli portaille. Siellä hän istui vuoleskellen oratuomikeppiä. Aurinko painui Ankerias-kallion taa ja koko laakso ui illan autereessa. Cat Bellsin huippu hohti kirkkaana vaipuvan auringon luodessa siihen viimeisiä säteitänsä. Raitis etelätuuli alkoi puhaltaa ja vilja huojui ja välkähteli kuiskaillen ihmeellisin kielin yön tervetulleeksi. Koira makasi vanhan hiilenpolttajan jaloissa, avaten joskus silmänsä ja tavoitellen lentäviä kärpäsiä, jotka ilokseen näyttivät tahtovan kiusoitella sitä.
Nuori elämä sisällä riutui loppuansa kohden. Ei kuulunut enää kirkuvaa yskää, äänekäs hengitys kävi säännöttömämmäksi ja korahtelevaksi. Mercy nosti lapsen vuoteesta ja istui se sylissänsä takan edessä. Greta näki sen silmien avautuvan ja samana hetkenä hän näki sen huulten liikkuvan hiljaa, mutta hän ei kuullut mitään.
"Hän kutsuu äitiänsä", sanoi Mercy kallistaen korvansa lähelle lapsen suuta.
Seurasi pitkä äänettömyys. Mercy puristi lasta rintaansa vasten. Sen läheisyys näytti lievittävän hänen tuskaansa.
Greta seisoi ja katseli. Hän näki pienten huulien liikkuvan taas, mutta nytkään hän ei kuullut mitään.
"Hän kutsuu äitiänsä", kertasi Mercy miettivästi, "ja oh, hän tietää lähtevänsä niin pitkälle matkalle!"
Vielä kerran liikkuivat pienet huulet.
"Hän kutsuu minua", sanoi Mercy kuunnellen henkeään pidätellen ja hän tuli levottomaksi ja kiihoittui. "Hän muuttaa pois, minä kuulen sen. Hän on hyvin kaukana. — Ralphie, Ralphie!" Hän oli kohottanut lapsen hyvin lähelle kasvojansa. "Ralphie, Ralphie!" hän huusi.
"Anna lapsi minulle, Mercy", pyysi Greta.
Mutta äiti puristi sitä suonenvedontapaisesti.
"Ralphie, Ralphie, Ralphie!"
Äkkiä levähtivät valkeat vaatteet. Sinä hetkenä side ole pudonnut Mercyn silmiltä ja hän tirkisteli lapsen kasvoihin silmät villeinä ja pois suunniltansa.
"Ralphie, Ralphie… Hugh!" hän huusi.
Äiti oli lopultakin nähnyt lapsensa ja sinä hetkenä hän oli tuntenut siinä isän piirteet.
Seuraavana hetkenä Jumalan enkeli liiteli läpi tämän murheiden talon, ja lapsi lepäsi kuolleena äitinsä rinnoilla.
Mercy näki sen ja hänen kiihkonsa asettui. Hän nousi hiljaa seisoalleen ja asetti pienokaisen vuoteelle. Ei kuulunut ainoatakaan huokausta, eikä vuotanut yhtään kyyneltä. Hänen kasvonsa vain olivat tuhkanharmaat ja hänen valkeat huulensa vapisivat.
"Greta", hän sanoi hyvin hiljaa, "tahtoisitteko mennä hakemaan häntä?"
Greta suuteli hellästi tytön otsaa. Hänen oma tyyni, luja mielensä lannistui. Koko maailma oli nyt hänelle kuollut.
"Kyllä, rakkaani", hän kuiskasi.
Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt huoneen.