IX LUKU.
Ilta oli joutunut. Silloin tällöin lintujen kirkuna kaikui läpi hämärtyvän illan. Pitkä hopeanhohtoinen viiru häipyi vähitellen äärettömyyksiin Hindscarthin yläpuolelta. Greta riensi kaivosvuorelle. Nostokoneitten vitjojen kitinä ilmaisi, että työ kaivoksessa jatkui.
Siitä oli nyt puolitoista vuotta, jolloin onnettomuus ja mustin ja kauhein epätoivo heitti ensikerran synkän varjonsa hänen elämäänsä, eivätkä ne pilvet olleet poistuneet hetkeksikään, ennenkuin kolme päivää sitten. Silloin muutamana hetkenä valo oli välähtänyt pilvien välitse ja hän oli nähnyt tien, joka voi johtaa hänet tästä tuskain sokkelosta ulos. Mutta nyt näytti kohtalon tuomio riistäneen häneltä ainiaaksi elämän, toivon ja rakkauden.
Mercy olisi ikuisesti sokea! Kaikki oli nyt peruuttamattomasti tapahtunut. Gretan voimakas, tyyni mieli painui painumistansa. Hän näki petturin ainiaaksi voittaneen oikean miehen aseman ja nimen, ja hän näki sen oikean miehen laahustaen kulkevan elämäänsä — hylkiönä, pilkattuna, kantaen häpeän kuormaa, rikoksen merkki otsallensa poltettuna. Ja tämä onneton mies oli hänen puolisonsa, eikä hänellä ollut muuta jäljellä kuin vaimonsa rakkaus, ei muuta toivoa kuin hänen uskollisuutensa.
Greta pysähtyi Hugh Ritsonin toimiston ovelle ja koputti. Hetkistä myöhemmin nämä kaksi seisoivat silmä silmää vasten. Hugh oli puettu kaivosflanelliinsa ja seisoi pöydän ääressä, jolla lamppu paloi. Kun hän tunsi tulijan, hän kohotti toisen kätensä ohimoillensa ja toinen lepäsi kaminan reunalla. Gretan huulet omituisesti nytkähtelivät, ja Hugh sai vaistomaisen varmuuden, että Greta sitten viime tapaaman oli tullut laihemmaksi ja läpikuultavammaksi.
"Tule minun kanssani", kuului Gretan värisevä kuiskaus. "Mercyn lapsi on kuollut ja tyttöparka pyytää sinua luoksensa suuressa surussansa."
Hugh ei puhunut aluksi mitään, vaan varjosti silmiänsä lampun valolta.
Sitten hän sanoi äänellä, joka oli aivan toinen kuin hänen omansa:
"Minä seuraan sinua."
Greta oli pitänyt kiinni oven vetimestä ja nyt hän kääntyi mennäksensä.
Hugh astui askelen häntä lähemmäksi.
"Greta, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle?" hän kysyi.
"Mitä sinä toivoisit minun sanovan sinulle?"
Hugh ei vastannut; hänen silmänsä painuivat maahan Gretan katseen edessä.
Greta teki kädellänsä kevyen liikkeen lisätessänsä:
"Sinun ja minun ei pitäisi viipyä samassa huoneessa — ei koskaan olisi pitänyt viipyä — mutta minun asiani ei ole se."
"Minä olen tämän ansainnut", sanoi Hugh nöyrästi.
"Hirveä työ on tehty — niin, tehty, eikä sitä voida enää auttaa. Mutta koska olet kysynyt, mitä minulla on sinulle sanottavaa, on se tämä: Se mies, joka on ollut sinun pahuutesi välikappaleena ja hallitsee nyt sinua, on ollut tänään sanomassa minulle, että hän voi pakottaa minut elämään hänen kanssaan ja jos kieltäydyn, hän voi vangituttaa minut. Voiko hän tehdä sen?"
Hugh Ritson kohotti silmänsä ja tuijotti tylsänä ja älyttömänä eteensä.
"Elää hänen kanssaan — hänen? Sinun elää hänen kanssaan?" hän sanoi hajamielisesti.
"Elää hänen kattonsa alla — ne olivat hänen sanansa. Voiko hän tehdä sen? Minä tarkoitan, tunnustaako laki hänet minun miehekseni."
Hugh Ritsonin silmät pyörivät.
"Tehdä sen? Sinun miehesi?" hän toisteli sekavasti.
"Minä tiedän, mitä hän tahtoo", sanoi Greta raskaasti huoaten. "Ei hän ollenkaan toivo minua itseäni, mutta hän ei voi saada toista, ellei toista ensin saa."
"Toinen ilman toista?" kertasi Hugh Ritson matalalla äänellä. Sitten hän kävi huoneen yli tavattoman kiihtyneenä. "Greta, tuo mies on — tiedätkö sinä, kuka hän on?"
"Paul Drayton, Hendonin kapakoitsija", vastasi Greta kylmästi.
"Ei, ei; hän on sinun —"
Hän pysähtyi otsa rypyssä ja sormet nyrkkiin puristettuina.
"Tahdotko sinä sanoa minulle, että hän on minun mieheni?" kysyi Greta arvokkaasti.
Hugh Ritson vei taas kätensä ohimoillensa.
"Greta, minä olen ansainnut sinun epäluulosi", hän sanoi ääntänsä muuttaen.
"Mikä on tehty, sitä ei koskaan voi saada tekemättömäksi", vastasi
Greta.
Hughin ääni oli saavuttanut tyyneytensä, mutta hänen käytöksensä oli vielä kiihoittunut.
"Ehkäpä minä voin sinua vielä palvella", hän sanoi. "Minä olen tehnyt sinulle liian paljon vääryyttä. Minä tiedän sen."
"Mitä arvoa sinun katumuksellasi on nyt?" kysyi Greta. "Se tulee liian myöhään."
Hugh katsoi häntä lujasti silmiin ja vastasi:
"Greta, sangen syvä totuus sisältyy väitökseen, että onnettomin mies maailmassa on se, joka tuntee omantunnontuskia ennen kuin on tehnyt rikoksen. Minä olin — minä olen — se mies. Minä tein, mitä minä tein, tietäen, että katuisin sitä — ah, elämäni viimeiseen hetkeen asti. Mutta minut ajettiin siihen. Minulla ei ollut voimaa vastustaa sitä: se hallitsi minua silloin ja se hallitsee minua yhä."
Greta oli painanut sormensa päät lujasti leukaansa. Hugh Ritson astui askelen lähemmä.
"Greta", hän sanoi, ja ääni painui katkonaisiksi kuiskauksiksi, "on miehiä, joille rakkaus on lyhyt henkäys, myrsky, joka lyö heitä kasvoihin ja hukuttaa hyökylaineihinsa ja samassa häviää. Minulle se on haava, syvä, kalvava, sisäinen haava, joka riuduttaa ja polttaa." Gretaa värisytti. Oli kuin hänen sanansa olisivat viillelleet häntä. Kärsimättömin elein hän kääntyi oveen sanoen:
"Tämä on sinun lapsesi kuolinhetki, ja taivas sinulle anteeksi suokoon, se tuntuu olevan myöskin sinun veljesi toiveiden kuolinhetki", hän katsahti ympärilleen. "Ajatteletko sinä häntä?" hän lisäsi ääntänsä korottaen. "Kun sinä näet tuon miehen hänen paikallansa, hävittävän hänen ja minun omaisuuttani, ajatteletko sinä koskaan, missä hän on?"
Hänen äänensä vapisi ja katkesi. Seurasi hetken äänettömyys. Hän oli kääntänyt päänsä sivulle, ja Hugh kuuli tukahdutettua nyyhkytystä.
"Kyllä, minä ajattelen häntä", vastasi Hugh hitaasti. "Öisin, unettomina hetkinä minä ajattelen häntä ja missä hän on, ja minä pidän häntä onnellisena miehenä — niin, onnellisena miehenä! Mitä siitä, jos hän käyttää vangin pukua? Hänen sieluansa ei paina kuolemansynti. Toista on minun — katso minuun!"
Hän hymyili julmasti.
"Minä olen kuullut kaiken", sanoi Greta. "Sinä olet kylvänyt tuulta ja korjaat myrskyä."
Hughin huulilta kuului naurua muistuttava ääni. Se kohosi katkeruuden lähteistä, jotka kuohuivat syvällä hänen sydämessänsä.
"Ei sitä", hän sanoi, "kaikki se kyllä häviää pois."
Greta seisoi kynnyksellä; hän ei käsittänyt, mikä voima häntä pidätti siinä.
"Greta, minä en ole niin paha kuin minä ehkä näytän. Minä olen arvoitus, jota sinä et osaa ratkaista. Ei ole kaukana se aika, jolloin minä en enää huoleta maailmaa ja jälkeeni minä en jätä mitään muuta kuin kurjan, häväistyn nimen, onko se paljon? Greta, tuntuisiko sinusta pyhyyden pilkalta, jos minä pyytäisin sinulta anteeksi?"
"On toisia, joilla on enemmän anteeksi annettavaa", sanoi Greta. "Yksi niistä odottaa sinua tällä hetkellä, ja, ah, tyttöparka, hänen sydämensä on murtunut!"
Hugh Ritson painoi päänsä alas, ja Greta sulki oven jälkeensä.