III LUKU.
Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti koettaen lämmittää jäätynyttä maisemaa. Taivas oli sininen ja ilma raikuvan kuulakka.
Hugh Ritson istui huoneessaan Ghyllin yläkerrassa, josta oli näköala harjulle ja joelle, joka virtasi lehdettömien puiden lomitse. Hänen huoneensa ei ollut aivan tavallinen cumbrilainen asumus. Sen kalustus oli kaikkea muuta kuin komea. Sisustuksen huomattavin piirre oli vanhanaikaisuus. Monilla hyllyillä oli kirjoja, jotka olivat sidotut mitä erilaisimpiin kansiin. Seinillä oli öljy- ja vesivärimaalauksia ja kaikenkokoisia peilejä. Oven sisäpuoleen oli kiinnitetty ommeltu taulu. Mustan tammisen kirjoituspöydän huomattavin koriste oli Danten veistokuva. Kalustona oli pesupöytä ja puisia tuoleja; keskiaikainen kuvuton lamppu ja avoin takka antoivat valoa. Uunin korvalla oli norsunluusta veistetty ristiinnaulitun kuva.
Hugh itse istui harmoonion ääressä, ja hänen sormensa määrättömästi juoksentelivat koskettimilla samalla kun soittajan katse harhaili akkunasta ulos. Kuului naputus ovelta.
"Sisään", sanoi soittaja. Herra Bonnithorne astui huoneeseen ja suuntasi kulkunsa keskellä lattiata olevan pöydän luo. Hugh Ritson lopetti soittonsa ja noustuaan ylös vei nojatuolin takan ääreen.
"Onko luovutuskirja valmis?" hän kysyi, kun herra Bonnithorne yhä jäi seisomaan.
"On, rakas ystäväni, ja jotakin vieläkin tärkeämpää."
Hugh kohotti katseensa: huolimatta ainaisesta hymystänsä herra
Bonnithorne oli kovin kiihtynyt. Alentaen äänensä virkkoi asianajaja:
"Jäljennökset kastetodistuksista."
Hugh hymyili osoittamatta erikoista mielenkiintoa: "Hyvä, me puhumme kastetodistuksista ensin", hän sanoi vetäen yönuttunsa tiukemmin ympärilleen.
Herra Bonnithorne kaivoi esille muutamia asiakirjoja. Hän vaikeni, hänen katseensa oli terävä ja kirkas; hän näytti katselevan hämmästyen rakasta ystäväänsä ja jokin selittämätön epäluulo näytti luovan varjon hänen kasvoillensa, mutta hänen sanansa olivat sydämelliset ja luottavat ja äänensä — kuten tavallisesti — matala ja hyväilevä. "Mikä ihmeellinen mies sinä olet! Ja kuinka muuttunut! On vain jokunen kuukausi siitä, kun minun piti ruoskalla herättää sinun uinuvaa rohkeuttasi ratkaisemaan suuria asioita. Ja nyt sinä voitat minut kokonaan. Ei vähintäkään epäilystä! Kuinka toisenlainen minä olenkaan toden totta! Juuri tänä aamuna asiamieheni lähetti minulle jäljennökset, ja nyt minä olen täällä viiden penikulman päässä kotoani. Ja kun posti saapui — minun täytyy kertoa sinulle — sellainen oli minun kiihkoni saada tietää, olivatko epäilyksemme oikeita vai —"
Hugh keskeytti vilkkaasti ja kylmästi: "Että sinä olit liian hermostunut avataksesi kirjettä, vaan pyörittelit sitä tuntikausia sormissasi — juuri niin!"
Sanottuaan tämän Hugh kohotti katseensa kyllin äkkiä huomataksensa ilmeen, joka välähti herra Bonnithornen kasvoilla, ja kun hän. käänsi päänsä toisaalle, leikki hänen huulillansa merkillinen hymy.
"Anna minulle asiakirjat", virkkoi Hugh ojentaen kätensä, mutta hievahtamatta paikaltaan.
"Jaah, todellakin, sinä olet — todellakin —"
Hugh nosti silmänsä. Herra Bonnithorne vaikeni, ojensi paperit ja istahti väkinäisennäköisesti tuolille.
Yksitellen Hugh tutki nämä kolme lyhyttä asiakirjaa. "Tämä on hyvä", hän sanoi tyynesti.
"Hyvä? Niin minäkin sanoisin. Mikä voisi olla parempi? Minun täytyy tunnustaa sinulle, että aina tähän päivään asti minulla oli epäilyksiä. Nyt ei niitä enää ole."
"Epäilyksiä? Sinulla siis oli epäilyksiä", sanoi Hugh kuivasti. "Ne turmelivat kai sinun yöunesi?"
Vaaniva epäilyksen ilme herra Bonnithornen silmissä sai selvän muodon ja hän koetti urkkia Hugh Ritsonin kasvoista, mitä toinen oikeastaan ajatteli, tavalla, joka oli sangen vähän sopusoinnussa hänen hymynsä kanssa. "Saako sinun mielestäsi toinen ottaa toisen perinnön ilman epäilyksiä tai vastalauseita?"
Hugh oli olevinaan, niinkuin ei olisi kuullut ja alkoi lukea ääneen kädessään olevia asiakirjoja. "Annapas olla, tämä on ensiksi — Syntymätodistus."
Herra Bonnithorne keskeytti, "Onneksi, erinomaiseksi onneksi syntymätodistus on ensiksi."
Hugh luki:
"Nimi, Paul. Syntymäpäivä, 14 elokuuta 1845. Syntymäpaikka, Russel Square, Lontoo. Isän nimi, Robert Lowther. Äidin nimi, Grace Lowther, tyttönimi Ormerod."
"Tämä on sitten toiseksi — Vihkimätodistus."
Herra Bonnithorne nousi innoissaan ja hykerteli käsiänsä tulen edessä.
"Niin, toiseksi", hän sanoi ilmeisesti mielissään.
Hugh luki kylmästi:
"Allan Ritson — Grace Ormerod vihityt kirkkoherran virastossa
Lontoossa Bow-kadun varrella 12 p. kesäkuuta 1847."
"Mitäs siitä sanot?" kysyi herra Bonnithorne kiihkeästi kuiskaten.
Vastaamatta mitään Hugh jatkoi.
"Ja viimeksi tulee tämä — Syntymätodistus."
"Nimi Hugh — synt. 25 p. maalisk. 1848 — Cumberlannin Halme
Gravenglassissa — vanhemmat Allan Ritson — Grace Ritson (Ormerod)."
"Siinä nyt on koko arvoituksen selitys", sanoi herra Bonnithorne ja — ääntänsä alentaen: "Paul on sinun velipuolesi ja hän on Lowtherin poika. Sinä olet Allan Ritsonin perijä, syntynyt ennen, kuin vuosi oli loppunut isäsi vihkimisestä. Voiko mikään olla sen selvempää?" Hugh silmäili ääneti asiakirjojansa. "Onko nämä jäljennökset otettu virallisista asiakirjoista?" hän kysyi.
Herra Bonnithorne nyökkäsi.
"Ja sinun kirjeenvaihtajasi on luotettava?"
"Täydellisesti. Hän on asianajaja, joka kokemuksensa perusteella tällaisissa asioissa on erehtymätön."
"Saiko hän tietää, kenen vuoksi hänen oli kopiot otettava?"
"Hän sai määräyksen etsiä Grace Ormerodin avioliitot ja saada selville hänen jälkeläisensä."
"Ja sen enempää ei hänelle selvitetty?"
Herra Bonnithorne nyökkäsi taas.
Hugh taivutteli sormillansa asiakirjoja ja pani sitten kaksi niistä päällekkäin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä. "Minä ihmettelen", hän sanoi.
"Mikä sinua ihmetyttää?" kysyi herra Bonnithorne.
"Voiko mikään olla sen selvempää?"
"Voi. Näiden todistusten mukaan minä olen kaksi ja puoli vuotta nuorempi Paulia. Minulle on aina sanottu, että välillämme oli vain yksi vuosi."
Herra Bonnithorne hymyili ja sanoi sitten ylemmyyttä ilmaisevalla äänellä:
"Häpeällinen petos."
"Sinä ajattelet, että lasta on helppo pettää — tosi!" Herra
Bonnithornen kasvoilla pysyi hymy lakkaamatta.
"Nyt minun on suoritettava jälkisäädöksen summaa ja sinä epäilemättä tahdot valvoa perintöoikeuksiasi."
"En", sanoi Hugh Ritson painokkaasti ja nousten seisoalleen.
"Sinä tiedät, että jos äpärä saa määrätyn ajan hallita tilaa, laki tunnustaa hänet oikeuden omistajaksi. Hän on silloin äpäräesikoinen. Sinun täytyy karkoittaa koko mies."
"Ei", sanoi Hugh Ritson vielä kerran. Asianajaja katsoi häneen kysyvästi, ja Hugh lisäsi: "Se tulee myöhemmin. Ensin täytyy avioliitosta tulla tosi."
"Sinun ja Gretan avioliitosta?"
"Paulin."
"Paulin?" sanoi herra Bonnithorne äänellä, joka ilmaisi mitä suurinta epäilystä ja hämmästystä.
"Paulin, niin", toisti Hugh kauhean mielihyvän ilmein. "Hänen täytyy naida hänet."
Asianajaja oli noussut vielä kerran ja katseli Hugh Ritsonia terävästi suoraan silmiin koettaen päästä selville toisen tarkoituksesta.
"Sitä sinä et voi tarkoittaa", sanoi hän vihdoin.
"Ja miksi en?" kysyi Hugh viattomasti.
"Koska Paul on hänen veljensä — kaikissa tapauksissa velipuolensa."
"Sitä he eivät tiedä."
Herra Bonnithornen hengitys näytti pysähtyvän.
"Mutta me tiedämme emmekä toimettomina voi olla heidän avioliittonsa todistajina", sanoi hän vihdoin.
Hugh Ritson nojasi selkäänsä uuniin. "Me voimme ja se meidän tulee tehdä", hän päätti, eikä ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut.
Herra Bonnithorne katseli ystäväänsä kiireestä kantapäähän ja hänen kasvojensa jännitys laukesi.
"Sinä lasket leikkiä, mutta heille se ei ole leikkiä, kun saavat huomata, että heidän lirputtelunsa ja kuhertelunsa täytyy loppua Ja millaisesta syystä sitten! Se on oleva kauhea isku. Toinen kysymys on, eikö olisi inhimillisempää koettaa toteuttaa ennemmin eräs toinen avioliitto. Eilen illalla käydessäni kirkkoherra Christianin luona, minä tein puolestasi, mitä suinkin voin."
Hugh hymyili vastaukseksi toisen hymyyn, mutta tarkempi huomioitten tekijä olisi havainnut, että asianajajan hymy oli vain kylmää ivaa.
"Niin, sinä olet inhimillinen, Bonnithorne, ja nyt sinun hellätunteisuutesi on saanut iskun. Mutta kun minä puhuin naimisesta, minä tarkoitin juhlamenoja — en mitään muuta."
Herra Bonnithornen silmät välähtivät. "Luulen ymmärtäväni sinua. Sinä aiot erottaa heidät kirkon ovella — — ehkäpä itse alttarilla. Se on kauhistava kosto; minun selkäpiitäni karmii."
Hugh naurahti kevyesti ja asteli akkunan luo. Auringonsäde lankesi hänen ylössuunnatuille kasvoilleen. Kun hän kääntyi ympäri ja keskeytti hiljaisuuden, hänen äänensä kaikui syvänä ja karkeana.
"Minäkin olin inhimillinen. Kun hän puhui avioliitostaan Paulin kanssa, minä viittasin esteihin. Hän nauroi sille ajatukselle — pilkkasi sitä." Toinen kevyt naurahdus, sitten juhlallinen totisuus. "Hän hylkäsi minut — säälimättä, selvästi ja raa'asti. Mitä hän sanoi? Enkö minä ole sanonut sitä sinulle? No, hän sanoi, ha, ha! voitko sinä uskoa sitä? — hän sanoi, että hän mieluummin ottaa jonkun rengin, kuin minunlaiseni herrasmiehen. Ne olivat juuri hänen omat sanansa."
Hugh Ritsonin kasvot olivat nyt synkät raivosta, vaikka hymy leikitteli hänen huulillansa.
"Hän saa ottaa renkinsä ikuiseksi tuskakseen ja häpeäkseen. Niin paljon minä hänelle lupasin ja minä pidän sanani."
"Kauhea kosto", mutisi asianajaja kynsiänsä puhdistellen.
"Turhaa! Sinä et tiedä, kuinka kauaksi rakkaus voi mennä. Yksinpä sellaisetkin miehet, joilla on lapsen sydän, voivat hylätyn rakkauden tuskassansa mennä pitkälle kostossansa." Hän vaikeni ja jatkoi matalalla äänellä: "Hän on törkeästi loukannut minun rakkauttani."
"Varmaankaan ei niin, ettei sitä voisi anteeksi antaa", keskeytti herra Bonnithorne hermostuneesti. "Se olisi vääryys, jonka häpeä kestäisi koko elämän ajan. Ja hän on kuitenkin nainen."
Hugh silmäsi ympärilleen.
"Mutta toinen on mies, ja minun on tehtävä tilini myöskin hänen kanssansa." Hugh Ritson harppaili edestakaisin huoneessa ja pysähtyi sitten äkkiä. "Huomaa, Bonnithorne, sanoit, että sinulla on isäni kuolemasta asti ollut epäilyksiä aina tähän päivään. Mutta minä en ole hetkeäkään epäillyt. Miksi? Siksi, että olen kuullut vakuutuksen oman äitini huulilta. Minulleko hän sen sanoi? Ei, vaan — sen pahempi — hänelle. Hän hyvin tietää, ettei hän ole minun isäni perijä. Hän on tiennyt sen siitä hetkestä, kun minun isäni kuoli. Hän tietää, että minäkin sen tiedän. Mutta siitä huolimatta hän on isännöinyt maita kuin omiansa." Toinen harppailu ympäri huonetta. "Ajatteletko sinä sitä, kun puhumme kostosta? Miehuus? Hänellä ei sitä ole. Hän on säälittävä roisto, mateleva moukka, joka on valmis voittamaan etuja mihin hintaan hyvänsä. Hän on ryöstänyt minun perintöni. Hän on vallannut minun paikkani. Hän on elävä valhe. Kosto? Se on vain oikeudenmukainen rangaistus."
Hugh Ritsonin itsehillintä oli hävinnyt. Herra Bonnithorne, joka ei vähästä joutunut hämilleen, painoi katseensa maahan hänen edessään. "Kauheata, kauheata!" mutisi hän taas ja sitten hän lisäsi vakuuttavasti: "Mutta sinä tiedät, että minä olen aina kehoittanut sinua pitämään kiinni perintöoikeudestasi."
Hugh Ritson harhaili ympäri huonetta; raskaana ja laahustavana kohtasi jalka permantoa.
"Bonnithorne", hän sanoi pysähtyen, "kun nainen häväisten hylkää miesparan, jonka sydän on kiintynyt häneen, niin ettei luule voivansa elää ilman, silloin tuo mies joskus heittää rikkihappoa naisen silmille sanoen: 'Jos minä en voi häntä saada, niin eihän muillekaan kelpaa', tai 'koska hän on tehnyt syntiä, niin kärsiköön.' Se on kosto. Sellainen mies ajattelee yksinkertaisessa sielussansa, että kun kauneus on kadonnut, jäljelle jää vain inho."
Kuului kevyt naurahdus.
"Oikeutettua rangaistusta ei voi verrata rikkihapon käyttämiseen."
Herra Bonnithorne selaili hermostuneesti papereitansa ja mutisi uudestaan: "Kauheata, kauheata!"
"Nainen on tehnyt minulle vääryyttä ja mies on tehnyt minulle vielä enemmän vääryyttä, Bonnithorne. Heidän tulee mennä vihille ja erota; ja sen jälkeen he saavat käydä yhteen ja erota taas, kuilu erottaa heidät toisistansa ja vielä suurempi kuilu muusta maailmasta, ja niin edelleen loppuun asti, ja vasta silloin me kolme olemme kuitit."
"Kauheata, kauheata!" kertasi herra Bonnithorne taas. "Koko luonto nousee sitä vastaan."?
"Nouseeko? Nouskoon vain", sanoi Hugh hehkuvin poskin, ja kylmä hymy palasi hänen huulillensa. "Sinun oikeudentuntosi olisi kai tullut tyydytetyksi, jos minä olisin ajanut tuon äpärän pennittömänä kerjäläisenä tiehensä, tehnyt tyhjäksi avioliiton ja ottanut naisen vaimokseni suojatukseni häntä, kun en voinut rakkaudella voittaa." Hymy häipyi pois. "Se olisi ehkä ollut hieman parempi kuin rikkihappo, vaikk'ei siinä suurta eroa ole. Maailmanmiehenä ymmärrät sen."
"Se on kauhea kosto", mutisi asianajaja ja tällä kertaa toisenlaisella äänenpainolla.
"Sanon vielä: heidän täytyy mennä vihille, ei enempää", sanoi Hugh. "Minä en tahdo häväistä luontoa enempää kuin hämmästyttää ihmisiä pois suunniltaan." Aurinko oli kiertänyt ja valaisi sitä nurkkaa, jossa harmooni seisoi. Hughin kiihko oli vähitellen asettunut. Hän istahti tuolille alkaen soittaa. Ovelta kuului naputus, ja loordi Fisher astui sisään.
"Se cleweläinen herra on hiilihaudoilla ja tahtoo puhua kanssanne sulatosta", sanoi vanha mies.
"Sanokaa hänelle, että puolen tunnin kuluttua olen siellä hänen luonaan", sanoi Hugh, ja loordi Fisher jätti huoneen. Hugh Ritson pisti paperit taskuunsa.
"Me olemme menettäneet liian paljon aikaa noiden todistusten vuoksi — ne voivat odottaa. Missä on sopimuskirja? Minun täytyy saada raha maksaakseni uudet koneet."
"Tässä se on", sanoi asianajaja levittäen asiakirjan pöydälle.
Hugh silmäsi kiireesti sen läpi ja soitti sitten kelloa. Kun palvelijatar ilmestyi, Hugh käski hänen mennä herra Paulin luo, joka oljilla peitteli mansikkamaata, ja sanoa, että hän tahtoo nähdä häntä heti. Sitten hän palasi harmoonin luo ja soitteli käyttäen viehkeitä äänikertoja. Kosketus oli kevyt ja juoksutukset tasaiset.
"Mitäs uutta hänen tyttärestään?" kysyi herra Bonnithorne alentaen äänensä kuiskaukseksi.
"Kenenkä tyttärestä?" sanoi Hugh pysähtyen ja katsoen olkansa yli.
"Tuon vanhuksen — loordi Fisherin."
Hugh Ritson lopetti soiton ja pisti kätensä povitaskuunsa. Mutta herra Bonnithorne kiiruhti näyttämään, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut udella toisen miehen salaisuuksia.
"Älä vaivaudu. Ehkäpä mieluummin haluat kertoa minulle, miten asiat nyt ovat."
Hugh naurahti hieman, veti sitten kirjekuoresta taitetun paperiarkin, jossa oli kankeita koukeroita ja alkoi lukea:
"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni —"
"Tuossa" — työntäen kirjeen asianajajalle, "lue itse", sitten hän jatkoi soittoansa.
Herra Bonnithorne asetti lasit nenälleen ja luki:
"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni sinua siitä, että ystävällisesti muistit minua, oli aivan kuin olisin ollut sinun seurassasi, minä elän lakkaamatta toivossa saada nähdä pian sinua, koska tulet luokseni? Joskus minä ajattelen, ettet sinä koskaan, koskaan tule enkä minä voi olla itkemättä, vaikka minä koetan enkä minä paljoa itke. Minä en mene ulos kovin usein. Lontoo on kaukana, kuuten penikulman päässä, täällä on kauniita ihmisiä ja kauniita lapsia. Aattelen vain aikaa, jolloin se tapahtuu ja sinä tulet hakemaan minut kotiin. Miten isärukka voi, onko hän kovin vanhennut ja sureeko hän minua? Epäilen, tuskin hän enää minua tuntee. Minä voin oikein hyvin silmissäni on vain jotakin vikaa. Joskus kun minä herään en voi nähdä selvästi. Älä ole kauaa kirjoittamatta. Minun silmäni ovat hyvin kipeät ja punaiset tänään, ja on niin hirveän ikävä tässä oudossa paikassa. Rouva Drayton on minulle hyvä. Hyvästi. Hänellä on poika, mutta se on aina kokouksissa, joka on kamalaa, enkä minä ole kertaakaan nähnyt häntä. Kirjoita pian rakastavalle Mercyllesi. Aika on lähellä."
Hugh soitteli sill'aikaa kun herra Bonnithorne luki. Kun asianajaja pääsi kirjeen loppuun, hän antoi sen takaisin huomauttaen:
"Tullut tänä aamuna, niinkö? Se on kirjoitettu torstaina melkein viikko sitten."
Hugh nyökäytti olkansa yli ja jatkoi soittamistaan. Vienot sävelet seurasivat toisiansa hänen sormiensa kevyesti liidellessä koskettimilla, kunnes ovi repäistiin auki ja Paul astui varmoin askelin huoneeseen. Silloin hän nousi, otti kynän telineeltä ja kastoi sen musteeseen.
Paulilla oli kevyt puku karkeata kangasta, säärystimet ja karvalakki, jota hän ei liikuttanut. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Varman päätöksen saattoi lukea jokaisesta juonteesta.
"Anteeksi, herra Bonnithorne, etten purista kättänne", hän sanoi syvällä äänellänsä, "minä olin työssä enkä taida olla kyllin puhdas."
"Tämä", sanoi Hugh pyöritellen kynää sormissansa — "tämä on sopimuskirja, josta sulle eilen puhuin. Kirjoita tuohon", osoittaen etusivulla olevaa tyhjää nimiviivaa.
Sitten hän asetti toisen kätensä paperin yläosalle aivan kuin tukeaksensa sitä ja tarjosi kynää.
Paul ei tehnyt pienintäkään merkkiä hyväksyäkseen sitä. Hän kumartui, tarttui asiakirjaan ja heitettyään Hughin käden pois nosti sen lukeaksensa.
Hugh katseli häntä terävästi.
"Tavallinen muodollisuus", hän sanoi kevyesti, "ei mitään muuta."
Paul silmäsi kiireesti läpi asiakirjan ja sitten hän kääntyi asianajajaan.
"Onko tämä neljäs vai viides panttaus?" hän kysyi pitäen yhä asiakirjaa kädessään.
"Todellakaan en voi sitä sanoa. Luulen, että se on — ei, todellakaan en voi sitä sanoa —"
Herra Bonnithornen suloinen ääni vaikeni ja makean hymyn rinnalle ilmestyi levottomuus.
Paul katsoi terävästi häntä silmiin.
"Mutta minä muistan", hän sanoi tyynesti, mikä vaikutti enemmän kuin raivo. "Se on viides. Holmen tila on ensin, ja sitten tuli Goldscape. Hindscarth pantattiin viimeistä ruohonkortta myöten ja sen jälkeen meni Coledale. Nyt on itse Ghyll, kuten näen, kaikkine maineen ja rakennuksineen."
Hugh Ritsonin ilme muuttui, mutta ääni oli järkähtämättä sama, kun hän sanoi:
"Jos suvaitset, niin käymme asiaan." Sitten pahaenteisesti hymyillen: "Sinä esiinnyt kuin ranskalainen viisastelija — alat jokaisen puheesi maailman alusta. Alkakaamme edes vedenpaisumuksesta!"
"Vedenpaisumuksesta!" sanoi Paul kääntäen katseensa sinne, missä Hugh seisoi pitäen kynää kädessään ja naputellen vapaan kätensä sormilla pöytään. "Se on tarpeetonta! Me olemme jo veden alla."
Kiihko Hughin kasvoissa muuttui turmiotatuottavaksi vihaksi. Mutta hän hillitsi äänensä ja sanoi hiljaa:
"Clewestä tullut insinööri odottaa minua hiilihaudoilla. Minä olen tuhlannut koko aamun odottaessani näiden muodollisuuksien täyttämistä. Tule, tule, laitetaan se nyt valmiiksi. Herra Bonnithorne todistaa nimikirjoituksen."
Paul ei ollut kääntänyt terävää katsettansa veljensä kasvoista. Hugh karttoi hänen katsettaan aluksi, mutta sitten vastasi siihen hävyttömin ilmein.
Pitäen asiakirjaa yhä edessään Paul sanoi tyynesti:
"Tänä iltana minä lähden Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Eikö tämä asia voi odottaa niin kauan?"
"Ei, se ei voi odottaa", sanoi Hugh päättävästi.
Paul alensi äänensä.
"Älä käytä minulle tuota puhetapaa, minä varoitan sinua. Eikö tämä asia voi odottaa?"
"Minä tarkoitan, mitä minä sanon — se ei voi odottaa."
"Palatessani minulla voi olla sinulle jotakin sanottavaa, joka voi vaikuttaa tähän ja toisiin kiinnityksiin. Vielä kerran, voiko se odottaa?"
"Tahdotko kirjoittaa — jaa tai ei?" sanoi Hugh.
Paul katsoi tiukasti ja suoraan veljensä silmiin.
"Sinä hävität kokonaan minun perintöni — sinä —"
Tämä sana karkoitti kaiken Hughin itsehillinnän.
"Sinun perintösi!" hän sanoi katkerimmalla äänellänsä. "Tänään on myöhä puhua siitä. Sinun perintösi — —"
Mutta hän pysähtyi. Rohkea ilme hänen kasvoillaan muuttui rajattomaksi raivoksi. Paul oli repäissyt asiakirjan kappaleiksi ja heitettyään ne pöydälle lähti arvelematta ulos.