IV LUKU.
Paul palasi puutarhaan ja työskenteli vielä kolme tuntia. Myrsky oli hajoittanut olkikasan ja hän aumasi ne uudelleen erään työmiehen ja nuoren pojan kanssa. Sitten hän palasi sisään, muutti pukua ja pakkasi matkalaukkunsa. Kun se oli tehty, hän meni etsimään tallimiestä. Natt oli tallissa puhdistellen viheltäen valjaita.
"Aja pienet vaunut portaitten eteen kello seitsemän aikaan", hän sanoi, "ja sido matkalaukkuni taakse, löydät sen eteisestä."
Nyt olikin jo ilta ehtinyt ja alkava kuu kohotti kalpean kaarensa
Hindscarthin takaa. Alkoi tuuli puhaltaa.
Paul palasi sisään, söi, joi ja tupakoi. Sitten hän nousi ja kiivettyään yläkertaan koputti äitinsä ovelle.
Rouva Ritson oli yksin. Lamppu paloi pöydällä ja loi kirkasta valoansa hänen kasvoilleen. Ne olivat laihtuneet ja kalvenneet, vaot olivat käyneet syviksi ja selviksi. Hän oli polvillansa, mutta Paulin tullessa nousi ylös. Paul taivutti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle. Kirja oli auki hänen edessänsä, rukousnauha oli hänen kädessään. Takassa ei ollut tulta. Huone oli kolea ja iloton ja vain vaatimattomasti kalustettu — lampaannahkamatto oli lattialla, seinillä raamatunlauseita, leikkauksin koristettu vaatekaappi nurkassa, kaksi korkeaselustaista tuolia, pieni pöytä ja vuode — siinä koko kalusto.
"Minä lähden matkalle, äiti", sanoi Paul; "juna lähtee tunnin kuluttua."
"Koska sinä palaat?" kysyi rouva Ritson.
"Annas, kun katson. Tänään on lauantai — minä palaan keskiviikkoiltana."
"Jumala olkoon kanssasi", sanoi äiti hartaalla äänellä.
"Äiti, minä puhuin Gretalle eilen illalla ja hän suostui. Me pääsemme pian vapaiksi tästä orjuudesta. Ensimmäinen rengas kahleesta on jo katkennut. Hugh kutsui minut huoneeseensa tänä aamuna allekirjoittamaan Ghyllin panttaussopimusta, mutta minä en suostunut."
"Ja nyt sinä aiot lähteä pois ja jättää kaikki hänen käsiinsä!"
Rouva Ritson istahti, ja Paul laski hellästi kätensä hänen päähänsä.
"Parempi niinkin, kuin antaa hänen kiskoa minulta kaiken tuuma tuumalta — — omistaa vain perijän varjo, kun toinen käyttää kokonaan haltijan oikeutta. Hän tietää kaiken, hänen karkeat viittauksensa ovat sanoneet sen minulle kyllin selvästi."
"Mutta vielä hän on vaiti", sanoi rouva Ritson ja hänen silmänsä kääntyivät kirjaan. "Varmaankin hän on minun tähteni vaiti — jos hän tietää kaiken. Eikö hän ole minun poikani? Ja eikö minun kunniani ole hänen kunniansa?"
Paul pudisti päätänsä.
"Jos kahdenkymmenen sinunlaisesi rakkaan ja hellän äidin kunnia olisi porraskivenä hänen aikeillensa, ei hän hetkeäkään arvelisi astua sille. Ei, ei; ei se ole sinun kunniasi eikä hänen omansa, joka pitää häntä vaiti."
Rouva Ritson kohotti katseensa.
"Etkö sinä ole liian kova hänelle? Hän on syytön maailman edessä ja se ainakin puhuu hänen puolestaan. Anna hänelle anteeksi. Älä jätä veljeäsi onnettomuuteen!"
"Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi Paul, "vaikka hän ei tietäisikään mitään, minä sittenkin lähtisin ja jättäisin hänelle kaiken. Minä en jaksaisi elää kauempaa, kun elämääni synkistää salaisuus, jonka olen vannonut säilyttäväni. Minä menisin, kuten menen nytkin, suljetuin huulin, mutta vapain sydämin. Hän saisi omansa ihmisten edessä, kuten minulla on omani Jumalan edessä."
Rouva Ritson istui ääneti, hänen huulensa vapisivat huomattavasti ja hänen kulmansa värisivät.
"Minä jätän sinut pian, rakas poikani", hän sanoi värähtelevällä äänellä.
"Ei, ei, sinä et jätä meitä", vastasi Paul puoliksi ahtelevalla, puoliksi hellällä äänellä. "Sinä tulet meidän kanssamme — Gretan ja minun — ja siellä taas kukkivat ruusut valkeilla kasvoillasi." Rouva Ritson pudisti päätänsä. "Minä jätän pian sinut, rakkaimpani", hän toisti peittäen kyyneleiset silmänsä.
Paul koetti karkoittaa hänen surunsa, hän nauratteli ja toinen hymyili heikosti. Vaikka Paul hyväili hänen päätänsä ja laski leikkiä, hän aina palasi takaisin samaan: — "minä pian jätän sinut."
Kuu oli korkealle kohonnut, kun Paul otti hattunsa mennäksensä. Kevyet
pilvet leijailivat taivaalla hetkittäin varjostaen sen kalpeata valoa.
Tuuli oli yltynyt ja puiden lehdettömät oksat löivät vasten akkunoita.
Ilma oli purevan kylmä.
"Minä tapaan isäni vanhan ystävän Lontoossa maanantaina ja keskiviikkona minä tulen takaisin. Hyvästi. Ole hyvällä mielellä. Hyvästi, hyvästi."
Äiti itki hänen rinnoillaan ja takertui häneen lujasti kiinni.
"Hyvästi, hyvästi", kertasi Paul ja koetti vapautua hänen syleilystään.
Mutta hän puristautui yhä lujempaan. Näytti kuin he olisivat yhdessä viimeisen kerran.
"Hyvästi", kuiskasi äiti nyyhkyttäen, ja kyyneleet omissa silmissään
Paul nauroi hänen turhalle pelollensa.
"Ha, ha, ha! Ihan voisi luulla, että minä lähden viimeiselle matkalle — ha, ha —"
Kylmän ilman läpi kuului omituinen kirkuna. Paulin nauru jähmettyi hänen huulillensa.
"Mitä se oli?" hän kysyi hengitystään pidättäen.
Äiti nosti kasvonsa, jotka olivat valkeammat kuin koskaan ennen, ja kyyneleettömin silmin hän sanoi kuiskaten: "Se oli linnun kirkuna, joka ennustaa kuolemaa."
Paul naurahti lyhyesti — hurjasti.
"Ei, ei; sinun täytyy vielä voida hyvin ja olla onnellinen." Sitten hän riistäytyi irti ja lähti.
Natt istui kuskipenkillänsä ajettuaan vaunut pääoven eteen. Hän tuijotteli pimeyden läpi jotakin kaukaista ilmiötä, ja kun Paul läheni, hän oli niin kokonaan vajonnut huomioitten tekoon, ettei ollenkaan pitänyt varalta herransa tuloa.
"Mitäs sinä, Natt, niin tarkasti katselet?" kysyi Paul napittaen käsineitänsä.
"Minä vain ihmettelen, että se pitkä Dick-mylläri on sytyttänyt tuonne aika rovion, ellei tuo muhkea savu nouse uudesta sulatosta."
Paul kurkisti hevosen pään yli. Mahtava liekki valaisi vuorta. Kaikki ympärillä oli ammottavan pimeää.
"Sulatto, sen uskallan väittää", sanoi Paul ja hyppäsi vaunuihin.
Vaunun ainoan lampun valossa hän katsoi kelloansa.
"Viisitoista yli seitsemän. Saamme ajaa aika vauhtia, mutta tullessa voit antaa tamman vaeltaa omia aikojansa."
Hän veti peitteen jaloilleen, ja seuraavana hetkenä he olivat kadonneet.