V LUKU.
Kello kahdeksan sinä iltana kirkas liekki valaisi iltataivasta ja monien äänten kaiku kajahteli vuorissa. Punainen liekki hohti myllyltä, mylly oli tulessa. Rätisten lensivät hiilet, ja kipinäsuihku kohosi korkealle taivaalle ja kauaksi ympärille. Miehet ja naiset juoksentelivat kiireesti edestakaisin, ja naisten kimeä kirkuna sekausi miesten korkeaan karjuntaan. Välistä liekki vaimeni ja silloin kohosi sakea savu tupruten vauhdilla ylös, josta tuuli sen sieppasi lennättääksensä pitkin maita. Dick-mylläri oli myöskin siellä, ja paahtava kuumuus korvensi hänen raivostuneita kasvojansa. John Proudfoot oli nostanut tikapuut myllyn seinää vasten ja kiipesi kirves kädessä katolle hakataksensa poikki vuoliaiset, mutta kuumuus ajoi hänet takaisin. Leimahtelevat liekit ilmaisivat, että kaikki puuosat olivat tulessa.
"Ei hyödytä — se on jo palanut", sanoi seppä laahaten tikapuita jäljessänsä.
"Minä jo sanoin heille, minkä se kirottu sulatto tekisi minulle", kiukutteli mylläri kierrellen ympäri palaneissa risoissansa.
Kirkkoherra Christian seisoi myllyn portilla tuulen yläpuolella loordi
Fisherin rinnalla ääneti katsellen liekkien leikkiä.
"Tuuli on etelässä", hän sanoi, "ja hehkuvat kypenet lensivät sulatosta sytyttäen myllyn."
Mylly oli kuivista puista ja liekit nielaisivat sen kuin louhikäärme kitaansa. Ihmiset kulkivat edestakaisin, milloin mennen valopiirin sisälle, milloin taas vetäytyen pimeään. Niiden joukossa oli muuan pitkä olento, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut yleisen metelin aikana huomannut.
"Onko teillä presenninkiä?" kysyi tämä mies ympärillään-olijoilta.
"Caledalen heinäpieleksien peittona on oikein iso", vastasi joku.
"Hakekaa se."
"Ei se mitään hyödytä."
"Saakeli soi, hakekaa se!"
Tätä ylemmyyttä ilmaisevaa ääntä ei voitu vastustaa. Kolmen minuutin kuluttua noin tusinan verran miehiä veti perässään valtavaa presenninkiä.
"Pitäkää kiinni nuorista ja upotetaan se virtaan", kaikui sama kirkas ääni yli muun melun. Niin tehtiinkin. Likomärkänä presenninki vedettiin myllyn pihalle.
"Missä ovat tikapuut? Pian!"
Tikapuut nostettiin hiiltyvää, puista seinää vasten.
"Olkaa valmiina heittämään nuorat minulle", karjaisi syvä ääni.
Varma jalka astui matalimmalle puolapuulle. Kuului lasin sälähdys, ja sankka savu syöksähti ulos särkyneestä akkunasta. Hetkisen perästä seurasi sitä kirkas liekki, joka loistavina kielinä hulmahteli taivaalle. "Yliset ovat tulessa", karjaisi mylläri. Kilvan ja leikiten liekit ja säkenet leijailivat tuulessa.
"Kuka mies tuolla portailla on, tierätkö?" kysyi John Proudfoot.
"En tierä", vastasi mylläri.
Sinä hetkenä ilmestyi Hugh Ritson joukkoon. Savu oli hälvennyt ja selvästi saattoi huomata tumman olennon korkealla myllyn räystäällä. Hän tarttui molemmin käsin vuoliaiseen ja heittäytyi myllyn katolle.
"Heittäkää nuorat", hän huudahti.
Liekit leimahtivat taas valaisten koko taivasta. Vuorten tummat ääriviivat saattoi huomata päänsä päällä ja joen vesi laakson pohjassa loisti ja välähteli kuin ambra. Pitkä olento erottui selvästi punaisia liekkejä vasten ja samalla saattoi nähdä rattaat, joita tuli tavattomalla halulla hyväili.
Nyt kun kirkas liekki valaisi hänen kasvojansa ja keltaisenruskeata tukkaansa, ei kukaan enää kysellyt, mistä hän oli kotoisin.
"Sehän on Paul Ritson", huudahtivat useat äänet. "Saakeli, nuora — joutuin."
Nuorat heitettiin ja otettiin kiinni ja heitettiin taas toiselle puolelle. Sitten vettäjuokseva presenninki levitettiin niin, että se peitti koko myllyn katon ja puolet sivuista.
Rattaat olivat palaneet ja akselit ja rautaosat törröttivät hävitettyinä.
Tulen valta oli voitettu, taivas kävi jälleen sysimustaksi ja äskeinen ääni tuulesta oli kadonnut. Vasta silloin sai joukko aikaa jutella.
"Missä on Paul?" kysyi kirkkoherra Christian.
"Hän oli kerrassaan mainio, totisesti — missä hän on?" sanoi seppä.
Kukaan ei tiennyt. Kun liekit alkoivat asettua, hän oli kadonnut. Hän oli mennyt, kukaan ei tiennyt, minne.
"Kello on yhdeksän", sanoi kirkkoherra Christian kääntyen kotiinsa.
"Työ oli ankaraa silloin, kun se oli parhaillaan, pojat."
Silloin kuului rattaitten rätinää, ja Natt pysähdytti vaununsa myllyn portille.
"Tulet liian myöhään, Natt", sanoi John Proudfoot; "niissä sinä olet ollut?"
"Kyyritsemässä herraa asemalle."
Hugh Ritson seisoi siinä vieressä. Kaikki katsoivat vuoroin häntä, vuoroin Nattia.
"Junalle — herraa? Mitä sinä tarkoitat? Ketä?"
"Ketäkö? No, nyt on ihme, Paul-herraa", sanoi Natt huuliansa nyrpistäen. "Luulenpa melkein, ettei se voinut Hugh-herra olla."
"Koska? Mille junalle?" kysyi kirkkoherra Christian.
"Kahreksan Lontoon-junalle."
"Kahdeksan? Lontoon?"
"Enkö minä puhu selvästi?"
"Ja onko hän mennyt?"
"Saatte olla varmat, että hän on mennyt."
Hämmästys kuvastui jokaisen kasvoilta.