IV LUKU.
Kun Drayton meni ulos, asteli Hugh Ritson kapakkahuoneeseen. Vieraat olivat menneet. Kapakan emäntä vain yksin hääräili myymäpöytänsä takana. Vasemmalle menevä ovi oli nyt auki.
"Rouva Drayton", sanoi Hugh, "oletteko te koskaan ennen nähnyt näitä kasvoja?"
Hän otti medaljongin taskustaan ja piti sitä auki vanhan vaimon edessä.
"Herra hyvästi siunatkoon!" huudahti kapakan emäntä. "Sehän on juuri hän itse — ihan ilmetty itsensä — paitsi tuota nunnan huntua."
"Onko tämä se nainen, joka asui teidän luonanne Pimlicossa — Paulin äiti?"
"Totisesti, totisesti! Herra nähköön, on. Ja ajatelkaa, se nuori armas raukka on nyt kuollut ja mennyt sinne. Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta, mutta se panee minut itkemään. Ja minun mieheni — hänkin on mennyt. — Minun mieheni sanoi minulle: 'Martha', hän sanoi, 'Martha' —"
Kapakan emännän livertelyn lopetti riemukas: "Hugh, Hugh!"
Mercy Fisher seisoi ovella silmät iloisesta hämmästyksestä auki revähtäneinä ja rinta nousten ja laskien.
Sinä hetkenä onneton pikku raukka oli hyökännyt yli lattian Hughin syliin, jossa vapisi kuin säikähtänyt lintu.
"Oi, minä tiesin, että tulisit — minä olin varma, että sinä tulisit", hän sanoi kuivaten silmänsä, taas itkien ja kuivaten ne uudestaan ja kohotti värisevät huulensa suudeltaviksi.
Hugh Ritson ei osoittanut vähintäkään tunteellisuutta. Tyytymättömyyden varjo levisi ensin hänen kasvoilleen, mutta katosi pian. Hän koetti näyttää ihastuneelta ja taivuttaen päänsä kosketti kevyesti verettömiä huulia.
"Sinä näytät riutuneelta, pikku raukka", hän sanoi hiljaa. "Mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään — ei mikään nyt, kun sinä olet tullut. Sinä vain olit tulematta niin kauan, niin hirveän kauan."
Hugh koetti keksiä jonkun lohduttavan sanan.
"Mutta näethän, että minä pidän sanani, sinä tyttöhupakko", hän sanoi ja hymyili nyökäten hänelle iloisesti päätänsä.
"Ja sinä olet vihdoinkin tullut minua katsomaan! Koko tämän pitkän matkan katsomaan minua, pikku raukkaa?"
Raskas surumielisyys, joka tähän asti oli kuvastunut hänen kasvoillaan, häipyi ja sijalle ilmestyi loistava hymy.
"Täytyyhän tehdä jotakin sen hyväksi, joka on uskaltanut niin paljon toisen vuoksi", virkkoi Hugh hieman naurahtaen.
"Ah!"
Kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli ohi, ei seuraavana ilon hetkenä puhelahja kyennyt tunteita tulkitsemaan. Tytön kädet kiertyivät Hughin kaulaan ja ääneti Mercy katseli hänen kasvojansa, ja silmät kirkastuivat kirkastumistaan.
"Ja sinusta tuntui aika pitkältä ja ikävältä?" kysyi Hugh.
"Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut, puhua", vastasi
Mercy teeskentelemättömästi.
"Ai, sinä kiittämätön pikku olento, olihan sinulla hyvä rouva Drayton ja hänen poikansa ja kaikki sievät Hendonin pojat, jotka tulevat tänne kapakkaan juomaan ja puhumaan monia hauskoja asioita pienelle kapakkaneidille ja —"
"Ei se ole sitä! Minulla ei ollut ketään, joka olisi tuntenut sinut", sanoi Mercy laskien äänensä kuiskaukseksi.
"Mutta menethän sinä joskus ulos — kylään — Lontooseen?" kysyi Hugh.
"En, minä en milloinkaan mene ulos — en koskaan nyt."
"Ovatko sinun silmäsi sitten todellakin pahemmat?"
"Ei se ole minun silmäini vuoksi. Mutta sillä ei väliä. Oi, minä tiesin, ettet sinä unohtaisi minua. Vain joskus iltaisin, kun hämärä hiipi sisään ja minä istuin ihan yksin takan ääressä, minä ajattelin: 'Hän ei välitä minusta. Hän ei tule minua hakemaan.' Mutta se ei ollut totta, eihän?"
"Kas, no ei, tietysti ei."
"Ja sitten kun lapset tulivat — tuon naapurin lapset — ja minä panin niitä nukkumaan ja ne pikku lemmikit lukivat siunauksensa, ja minä koetin myöskin rukoilla, niin silloin, silloin" — hän katsahti arasti ympärilleen ja kuiskasi — "oli kuin joku olisi sanonut: 'Miksi hän jättää minut yksin — olinhan minä niin onnellinen?'"
"Sinä olet sairas, pikku raukka, mutta sinä tulet vielä onnelliseksi — olethan sinä onnellinen nyt, etkös olekin?" sanoi Hugh.
Tytön silmät, sumeat ja punaiset, kirkastuivat ja niistä loisti hellä rakkaus, kun hän käänsi ne häneen, ja koko olemus kertoi täydellisestä onnesta.
"Ah!" hän sanoi ja painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten
"Mutta sinun olisi pitänyt kävellä — tehdä pitkiä, terveellisiä ja onnellisia kävelymatkoja", puheli Hugh.
"Teinhän minä — kun ruusut kukkivat ja tuhatkaunot kukoistivat, ja minä kokosin niistä monta sitä varten, että sinä tulisit, kokosin metsäruusuja ja valkoruusuja, mutta sinä olit niin kauan tulematta, ja ne kuihtuivat. Ja sitten minä en voinut niitä heittää pois, koska ymmärräthän — ne olivat sinun — niinpä minä kuivasin ne sen kirjan välissä, jonka minulle annoit. Tule, anna minä näytän ne sinulle."
Hän riensi sivuhuoneeseen, ottaen riemumielin pöydältä pienen kultareunaisen kirjan. Hugh seurasi häntä konemaisesti tuskin käsittäen hänen onnellista sirkutustansa.
"Ja eikö ollut Hendonissa nuorukaisia, jotka olisivat tehneet nuo sinun ikävät matkasi hauskemmiksi?"
Mercy avasi juuri kirjaansa hermostunein sormin, mutta pysähtyi ja katsoi häneen hämmästynein silmin.
"Eikö? Eikö kaunista nuorta miestä, joka olisi kuiskannut sinulle, että sinä olit sievä pikku olento, jolla ei ollut oikeutta kulkea yksin ja surren kuihduttaa kauneuttansa? Ei ketään? Häh?"
Mercyn entinen tuskanilme alkoi palata.
"Kuule, Mercy, sano minulle totuus, sinä sukkela pikku olento, häh?"
Mercy hypisteli hermostunein sormin kuihtuneita ruusujansa. Hänen kurkkuansa kuristi.
Hugh katsoi hänen surullisiksi muuttuviin kasvoihinsa ja mutisi kuin itsekseen: "Minä sanoin Bonnithornelle, että tämä pesä ei olisi oikea paikka tytölle. Hänen olisi pitänyt viedä hänet Lontooseen."
Tytön sydän kävi sairaaksi. Kirja oli suljettu ja pantu jälleen pöydälle.
"Ja nyt, Mercy", sanoi Hugh Ritson, "minä tahdon, että sinä olet järkevä pikku nainen ja teet, kuten minä pyydän etkä puhu sanaakaan. Teethän?"
Lapselliset kasvot kirkastuivat, ja Mercy nyökkäsi päätään, mutta toisesta silmästä vierähti hereä kyynel. Sinä hetkenä hän pisti kätensä esiliinansa taskuun, veti sieltä esille parin rannikkaita ja koetti niitä vetää Hughin käteen. Hugh katsoi lahjaan ja hymyili sanoen: "Minä en tahdo niitä käyttää — en tänään, tarkoitan. Katso, minullahan on valkeat kalvostimet. Näes minä tahdon säilyttää lahjasi ja pistän ne taskuuni. Mitä sinä murheellinen pikku raukka — itketkö sinä taas?"
Mercyn kauniit unelmat kuolivat toinen toisensa jälkeen. Hän kohotti hennon kätensä, kunnes se keveänä lepäsi Hughin rinnoilla.
"Kuuntele. Minä menen nyt ulos, mutta tulen pian takaisin. Minun täytyy puhua rouva Draytonin kanssa, minullahan on jotakin maksettavaa, tiedäthän."
Hento käsi putosi sivulle.
"Kun minä tulen takaisin, minun mukanani on ehkä ystäviä, eräs rouva ja herra, ja minä tahdon tavata niitä yksin, aivan yksin, enkä minä tahdo, että ne saavat nähdä sinua — ymmärrätkö?"
Äänetön, raskas murhe tuntui painuvan Mercyn sydämeen.
"Mutta ne menevät pian, ja huomenna sinä ja minä puhumme uudestaan ja koetamme järjestää asian, niin ettei sinulla olisi aivan niin yksinäistä, vaan että voisit katsella ympärillesi ja etsiä silmillesi tohtorin apua ja tulisit terveeksi ja voisit unohtaa —"
"Unohtaa?" virkahti tyttö tuskin kuuluvasti. Kurkkua kuristi niin, että sieltä vaivoin lähti mitään ääntä.
"Minä tarkoitan — se on — minä toivoin — tietysti, minä tarkoitan, että unohtaisit kaiken ikävän Cumberlannissa tapahtuneen. Ja nyt, mene vuoteeseen, kuten pieni hyvä tyttö ainakin. Minun täytyy mennä. Ah, miten myöhä — katso, kello on viittätoista vailla yksitoista ja minun kelloni on jäljessä."
Hän astui kapakkahuoneeseen napittaen takkinsa leukaan asti. Tyttö seurasi häntä hajamielisenä. Rouva Drayton pesi laseja myymäpöytänsä takana.
"Tahdottekos lähettää tämän minun pikku ystäväni vuoteeseen sangen pian", sanoi Hugh kapakan emännälle. "Katsokaa, miten punaiset hänen silmänsä ovat. Ja pankaa hyvä tuli takkaan tuolla vasemmalla olevassa salissa — te saatte vieraita. Teidän ei tarvitse huolehtia vuoteista — ne eivät ole kauan. Näyttäkää minulle, mihin aikaan menee viimeinen yöjuna kaupunkiin."
"Lontooseen? Viimeinen lähtee puoli yksi", sanoi kapakan emäntä.
"Hyvä on. Minä tapaan teitä vielä, rouva Drayton. Hyvää yötä, Mercy, ja pidä kasvosi iloisina. Kas niin — suutele minua. Nyt, hyvää yötä — mikä hullu, rakastava pikku hanhi sinä oletkaan — ja muista, että olet vuoteessa ja nukut, ennenkuin minä palaan, muuten minä julmasti suutun, niin aivan varmaan. Sinä et ole koskaan nähnyt minua suuttuneena. No niin, älä siitä välitä. Hyvää yötä!"
Ovi avautui ja sulkeutui. Mercy palasi takaisin huoneeseensa. Se oli iloton ja tyhjä eikä lasten onnellisia ääniä enää kuulunut. Tytön sydäntä kivisti — se ei ollut raatelevaa tuskaa, vaan synkkää äänetöntä tyhjyyttä, johon ei pilkottanut pienintäkään valoa, ja hän tunsi olevansa yksin.
"Ehkäpä hän laski leikkiä sanoessaan, että kävellessäni minulla olisi pitänyt olla joku toverina ja että pitäisi koettaa unohtaa", hän ajatteli. "Niin, tietysti hän hullutteli, koska hän tiesi, miten minä odotin ja odotin."
Sitten hän otti taas kirjan, johon Hugh tuskin oli silmiänsä luonut. Se aukesi siltä kohdalta, jossa oli kuivunut valkoinen ruusu. Sen sydämen mahla oli painanut lehteen kellertävän merkin.
"Niin, tietysti hän puhui leikkiä", hän sanoi ja naurahti vähän, ja silloin tipahti suuri pisara kirjan lehdelle ja kuolleelle kukalle.
Sitten hän koetti olla hyvin urhoollinen.
"Minä en saa itkeä. Se tekee minun silmäni, oi, niin kipeiksi! Minun täytyy hoitaa niitä hyvin ja saada ne terveiksi — niin, niin. Minun täytyy olla terve ja vahva, kun — kun — se tapahtuu."
Hän kohotti päätänsä seistessään paikoillaan, ja hymy, kuten kevyt, kesäinen tuulahdus tyynellä vedellä, väreili hänen huulillaan. "Hän suuteli minua", hän ajatteli, "ja tuli katsomaan minua koko tämän pitkän — pitkän matkan."
Autuaallinen ilme kohosi nyt hänen kasvoilleen.
"Ja ellei hän tulisi takaisin, ennenkuin — ennenkuin sitten — hän on hyvin iloinen — oi, hän on niin hirveän iloinen!"
Ajatus tulevasta hetkestä, jolloin jokin tekisi tämän pikku raukan rikkaaksi, kuvastui hänen kasvoillansa suloisena ja suurena. Tuo aarre olisi kaikista rakkain sen vuoksi, ettei se olisi yksin hänen omansa. Hän palasi kapakkahuoneeseen ja sytytti kynttilän.
"Jaa, tuoko se onkin teidän sulhasenne — eikä se olekaan se asianajaja, häh?" virkkoi rouva Drayton askarrellessansa.
"Minun ei tarvitse peittää kasvojani nyt ei nyt, kun hän on tullut eihän?" kysyi Mercy.
"Niin niin, hän ei näytä välittävän rahasta, ja minä olen toivonut, että hän antaisi niitä teille, sillä kun asiat käyvät hullusti, ovat ne ainoa, mitä jää lohdutukseksi."
Mercy näytti kuin iskun saaneelta: ääneti hän lähti sänkykamariinsa. Mutta hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia, että hän olisi voinut nukkua. Hän tutki kasvojaan peilistä ja hymyili ja punasteli, sillä hänestä ne olivat kauniit. Ne olivat hänen omasta mielestään nyt kauniimmat kuin koskaan ennen. Puolisen tunnin kuluttua hän muisti, että hän oli unohtanut kirjansa salin pöydälle ja lähti alakertaan hakemaan sitä. Kun hän oli viimeisillä portailla, hän kuuli kiireistä koputusta ulko-ovelle.
Sinä hetkenä kaikki hänen unelmansa hävisivät kuin tuhka tuuleen.