V LUKU.
Kun Hugh Ritson astui ulos ja saapui tielle, oli yö pimeä. Tultuaan juuri kapakan kellertävästä valosta hänen silmänsä tuskin erottivat jalkakäytävän tai näkivät pensaitten epäselvän mustan rivin. Ilma oli sumuinen. Kosteus keräytyi hänen kulmakarvoihinsa ja partaansa suuriksi pisaroiksi, ja pakkanen jäädytti ne puikoiksi. Oli pureva kylmä. Joesta nouseva höyry levisi kylmän viiman mukana yli suoperäisen aukeaman, joka levisi oikealle ja vasemmalle tiestä. Synkällä tiellä oli paksulti puoliksi jäätynyttä liejua.
Hugh Ritson napitti takkinsa vieläkin tiukemmin ja riensi kuin henkensä edestä.
"Hetkeäkään ei ole hukata", hän ajatteli, "jos aion ehtiä asemalle siihen, kun juna pohjoisesta kulkee ohi. Olisin mielelläni tahtonut pitää herrasmiestäni silmällä. Olisin sen tehnytkin ilman sitä tytönlätykkää. 'Myöhästynyt', äh? Mitähän se oli, olisi hauska tietää. Siitä saattaisi olla hyötyä."
Myötätuuleen hän kiisi yhä tulisemmin, kun hänen silmänsä tottuivat pimeään. Hän ajatteli, että Bonnithornen sähkösanoma saattoi olla erehdyttävä. Kenties se oli sekoittunut johonkin toiseen. Olihan tuskin luultavaa, että Paul ja Greta olisivat joskus edes sattuneet kuulemaan Haukka-Haikaran nimeä. Ja mitä syytä heillä olisi yöpyä Hendoniin, vaikka ovat näin lähellä Lontoota?
Hänen ajatuksensa palasi Mercy Fisheriin. Juuri sinä hetkenä tyttö uneksi sulounia, miten onnelliseksi hän Hughinsa tekisi sangen pian. Hugh taas ajatteli harmitellen ja raivoissaan, että tyttö oli kiusallinen olento, joka asettaa hänet aivan erikoiseen suhteeseen cumberlantilaisiin. Niin, ja hän oli ainoa rengas, joka sitoi hänet kotiseutuun. Voisiko tämä Mercy kavaltaa? — Ei! Ajatus, että Mercy voisi saattaa hänet huonoon huutoon, oli liian raaka. Jos hän ehtisi asemalle, ennenkuin pohjoinen juna pysähtyy, hän voisi nähdä omin silmin, jäävätkö Paul ja Greta junasta pois. Jos he eivät jää, he ovat siis junassa, ja hän voi astua siihen ja saapua heidän kanssaan samalla junalla Lontooseen. Bonnithorne saattoi erehtyä.
Matka oli pitkä ja tie vaikeata kulkea. Se tuntui paljon pitemmältä kuin hän oli luullut. Aidan ja orapihlaja-pensaan suojassa hän raapaisi tikulla tulta ja katsoi kelloansa. Se oli juuri yksitoista. Liian myöhään, jos kello ei ollut enempää kuin yhden minuutin jäljessä.
Silloin hän kuuli junan vihellyksen ja tuulen tohinan välistä hän kuuli merkkisoiton. Liian myöhään, totisesti. Hän oli vielä neljännespenikulman päässä asemalta.
Yhä hän kuitenkin kiisi asemaa kohti vähääkään enää toivomatta, että joutuisi ajoissa.
Hän oli noin kolmensadan kyynärän päässä asemalta, kun hän kuuli julmaa räiskettä ja jyminää, johon samalla sekaantui inhimillisten äänten melua ja pauhinaa. Huudot, karjunta, valitus, itku, voivotus — sekoittuivat yhdeksi hirvittäväksi hätähuudoksi, joka yön pimeydessä herätti kammottavan kauhuntunteen.
Hugh Ritson juoksi kiireemmin.
Silloin hän näki säikähtäneitä miehiä ja naisia juoksevan edestakaisin, milloin ne ilmestyivät valaistulle paikalle, milloin taas katosivat pimeään. He näyttivät järjettömiltä kuin säikähtäneet hevoset.
Pohjoisesta tulevalle junalle oli tapahtunut onnettomuus.
Kymmenisen kyynärää asemalta veturi ja kolme etumaista vaunua oli suistunut kiskoilta ja lentänyt kauaksi pengermälle. Neljä takimmaista vaunua oli kuitenkin pysynyt raiteilla ja pysähtynyt saamatta mitään vaurioita.
Naiset, jotka oli saatu ulos nurinmenneistä vaunuista, hyökkäsivät lumivalkein kasvoin läpi aseman ja hävisivät lakeudelle yön pimeään. Miehetkin pakokauhu silmissään istuivat maahan kykenemättä mihinkään hyödylliseen toimeen. Jotkut järkevämmät olennot ryhtyivät arvelematta työhön koettaen saada vaunuja jälleen kiskoille. Asemalta tuli miehiä lyhdyt käsissä; he auttoivat loukkaantuneita ja panivat heidät pitkälleen vähän erilleen onnettomuuspaikasta.
Tapauksen näyttämö oli laaja ja kauhea ja kuitenkin vain kaksi tämän onnettomuuden uhreista on kertomuksemme aiheena. Kuvaus kaikista muista — huudosta, valituksesta, itkusta, melusta ja tuskasta — olisi tässä turhaa työtä.
Kohtalo oli tällä hetkellä heittänyt yhteen kolme miestä, joiden elämä tähän asti oli ollut erossa, mutta jotka tämän jälkeen olivat hyvässä ja pahassa sidotut toisiinsa.
Hugh Ritson juoksi edestakaisin kuin juopunut. Hän tirkisteli jokaisen kasvoihin. Hän otti lyhdyn, jonka joku oli heittänyt maahan ja hyökkäsi haavoittuneitten luo pimeään ja kurkisti jokaista silmiin, pysähtyi joskus ja valaisi punertavalla lyhdyllä särkyneitten vaunujen akkunoita.
Sinä hetkenä kaikki hänen jäätyneessä sielussansa tuntui sulavan. Nähdessään onnettomuuden tekemää tuhoa hänen oma sydämetön suunnitelmansa tuntui kauhealta ja meni rikki. Vihdoin hän näki ne kasvot, joita etsi. Silloin hän laski lyhdyn sivulleen ja käänsi lasin pois päin itsestänsä.
"Seiso tässä, Greta", sanoi ääni, jonka hän hyvin tunsi. "Minä palaan luoksesi pian. Anna minun koettaa auttaa noita tuolla."
Paul meni ihan veljensä ohi pimeässä. "Auttakaa!"
Hugh Ritson kuuli huudon pengermältä, johon haavoittuneet oli asetettu.
"Apua, apua! Minut ryöstetään — apua!" kuului pimeästä.
"Missä te olette?" kysyi toinen ääni. "Täällä, auttakaa, auttakaa!"
Hugh Ritson juoksi sinne päin, mistä ensimmäinen ääni kuului ja näki miehen kumartuneena jonkun maassa makaavan yli. Sinä hetkenä toinen mies hyökkäsi esiin ja tarttui voimakkaalla kädellä kumartuneeseen mieheen. Syntyi lyhyt, ankara ottelu. Molemmat miehet olivat yhtä suuret ja yhtä vahvat. Kuului repeävän vaatteen rasahdus. Seuraavana hetkenä toinen miehistä lensi pois kuin tuulispää ja katosi lakeuden pimeään. Mutta Hugh Ritson oli kohottanut lyhtynsä juuri, kun mies kulki ohi ja nähnyt selvästi hänen kasvonsa. Hän tunsi hänet.
Ihmisjoukko oli kerääntynyt loukkaantuneen ja hänen puolustajansa ympärille.
"Ettekö voinut roistoa pidättää?" kysyi joku.
"Minä pidin häntä, kunnes hänen takistaan jäi osa minun käteeni.
Katsokaa", sanoi toinen.
Hugh Ritson tunsi äänen.
"Kappale irlantilaista, karkeata takkikangasta, voisin väittää" (tunnustellen sitä).
"Teidän olisi pitänyt tarttua hänen ulsterinsa rinnukseen. Antakaa tämä minulle. Minä olen poliisikersantti. Mikä on teidän nimenne, herra?"
"Paul Ritson."
"Ja osoitteenne?"
"Minä olin matkalla Morleyn Hotelliin, Trafalgar Squaressa. Mikä paikka tämä on?"
"Hendon."
"Voiko tänne jäädä johonkin yöksi? Minulla on rouva mukana."
"Parasta on mennä kaupunkiin puoli yhden junalla, herra."
"Rouva on liian väsynyt ja säikähtynyt. Eikö ole jotakin hotellia, ravintolaa, yömajaa?"
Joku ovenvartija astui esille.
"Olen Haukka-Haikaran lähetti. Sinne on penikulma, herra. Drayton — se on sen omistajan nimi — hän on itsekin täällä jossakin — Drayton!" (huutaen).
"Voitteko toimittaa minulle ajurin, poikaseni?"
"Voin, herra."
Poliisikersantti liikahti.
"Minä voin siis tavata teitä Haukka-Haikarassa?" hän sanoi.
Hugh Ritson kuuli kaiken. Hän laski lyhdyn maahan. Pimeyden vuoksi ei voinut erottaa kenenkään kasvojen piirteitä.
Neljännestuntia myöhemmin Hugh Ritson hengästyneenä kolkutti mainitun kapakan ovelle. Kapakan emäntä askarteli puhdistellen oluttynnyreitä sisällä.
"Tulkaa, joutuin!" huusi Hugh.
Ovi avautui ja hän astui sisään likomärkänä hiestä.
"Onko poikanne palannut?" hän kysyi henkeänsä haukkoen.
"Palannut, herra? Ei, herra, on ihme, jos hän tulee kotiin ennen aamua, herra; hän ei millään tavalla —"
"Lakatkaa lavertelemasta. Tyttö on kai omassa huoneessansa. Menkää ja lukitkaa hänen ovensa."
Tämä tapahtui juuri sinä hetkenä, jolloin Mercy hetkisen odoteltuaan oli palannut hermot jännittyneinä kapakkahuoneeseen. Käännyttyään ympäri Hugh Ritson joutui silmä silmää vasten hänen kanssaan. Kun Hugh näki hänet, valahtivat hänen tuohtuneet kasvonsa vihasta valkeiksi.
"Enkö minä käskenyt sinun mennä vuoteeseen?" hän sanoi hiljaa, käheästi kuiskaten.
"Minä tulin hakemaan … tulin alas hakemaan … Hugh, älä suutu minulle."
"Mene sitten heti takaisin äläkä täällä seiso. Sukkelaan — ja lukitse ovesi."
"Kyllä minä menen. Ethän sinä ole vihainen minulle, ethän?"
"No, en, ehk'en. Mene nyt vain — kiireesti. Kuuletko? Miks'et sinä mene?"
"Minä tulin vain hakemaan … minä tulin vain …"
"Nyt on ihme! Mitä saakelin hullutusta tämä on? Tyttöjen oikuttelua.
Vähät siitä. — Tuossa, emäntä, ottakaa tuli. Näyttäkää tietä. Hän ei
ole liian raskas kantaa. Ylös nyt. Mikä kyhnys te olette, vanha eukko?
Mihin huoneeseen?"
Toinen koputus ulko-ovelle. Toinen koputus ja toinen kiireellinen touhu sisään laskemisessa.
"Minä tulen, minä tulen!" huusi kapakan emäntä yläkerrasta.
Hän lynkytti portaita alas niin pian kuin hänen kankeat raajansa ikinä sallivat, mutta ovelta kuului koputus uudestaan.
"Herra varjelkoon, herra varjelkoon, ja kuka se on?"
"Saatana, liikuta luitasi hieman ja päästä minut sisään."
Ovi lensi auki ulkopuolisen voiman ponnistuksesta. Kalmankalpeana, hikikarpalot otsalta tippuen, hengitys puuskuttavana, kaula paljaana ja paidankaulus sivulle kääntyneenä, pala ulsterista poissa ja punainen flanellivuori näkyvässä — Paul Drayton hyökkäsi sisään. Hän oli nyt selvä.
"Missä hän on?" kiroten.
"Minä olen täällä", vastasi Hugh astellen kapakan lattian yli kynttilä kädessä oikealla-olevaan huoneeseen. Drayton seurasi häntä koettaen nauraa. "Jouduinko ajoissa?"
"Tietysti jouduitte", raa'asti hymyillen.
"Minua peloitti, että myöhästyisin."
"Peloitti kai."
"Juoksin koko matkan."
"Juoksitte kai."
"Mitä te myöntelette ja mukisette?" kiroten uudestaan.
Hugh Ritson lopetti ivansa ja osoitti revittyä ulsteria ja epäjärjestyksessä olevaa paidankaulusta. Drayton vilkaisi pukuunsa kynttilän valossa.
"Juoksin lakeuden yli suoraan ja tartuin orjantappurapensaaseen", hän mutisi.
"Vaietkaa", sanoi Hugh Ritson, "nyt ei ole aikaa sellaiseen. Katsokaa,
Drayton, minä olen suoraluontoinen mies. Älkää yrittäkö minua pettää.
Kuten sanotte, se ei kävele. Sanonko teille, missä takki repesi ja
kaulus joutui epäkuntoon? Kappale on nyt poliisiasemalla."
Drayton liikahti harmistuneena ja katsahti raivokkaasti toiseen. Ei ollut erehdystä, mitä hän näki Hugh Ritsonin kasvoilla.
"Minulla on omat epäluuloni, miten ja mistä syystä se tapahtui", sanoi
Hugh.
Drayton värisi ja ikäänkuin vetäytyi kokoon.
"No, saatana! Nyt sen näkee, mikä te olette miehiänne. Te voitte epäillä minua vaikka mistä, mutta niinä sanon teille, että te valehtelette. Varas luulee, että kaikki varastavat. Te epäilette minua, ja mistä? Nyt minä teidät tunnen!"
"Älkää huoliko", sanoi Hugh kärsimättömästi, "te koetatte antaa ilkityölle liian kauniin kuoren. Minä en epäile teitä. Minä näin teidät juuri työssä. Riittääkö se?"
Drayton vaikeni.
"Te menette asemalle mainitun rouvan kanssa, kuten oli puhe. Herra menee Lontooseen minun kanssani. He tulevat sittenkin tänne, vaikka minun ensimmäinen tietoni oli väärä."
"Minä otan sen kaksikymmentä puntaa", mutisi Drayton.
"Joko nyt kelpaa? Me puhumme siitä myöhemmin." Drayton näytti hetkeksi kokonaan tyhmistyneen. Sitten hän kohotti raivostuneet kasvonsa ja puri hammasta. Hugh Ritson ymmärsi hänet täydellisesti.
"Ei mitään kepposia, minä sanon sen teille. Jos te ette vie rouvaa junaan — oikeaan junaan ja ole täällä takaisin huomenaamuna kello puoli kaksi, te joudutte viettämään ihania päiviä Vanhassa Baileyssä."
Drayton kohotti katseensa Hugh Ritsonin kasvoihin, mutta samassa se vaipui alas.
"Jos minun on myönnyttävä, tapahtuu se hengen pelastamiseksi", hän mutisi. Hän tarkasti revittyä ulsteriansa. "Minun täytyy muuttaa pukua", hän sanoi.
"Ei."
"Rouva näkee sen."
"Sen parempi."
"Mutta sen näkevät myöskin ihmiset asemalla."
"Mitäs se haittaa? Te olette siellä Paul Ritson ettekä Paul Drayton."
Drayton alkoi nauraa — hykersi käsiään ja hohotti.
"Hush!"
Rattaan jyrinä kuului tieltä.
"Siinä ne ovat", sanoi Hugh Ritson. "Pysykää poissa näkyviltä, jos vapautenne on teille kallis. Kuuletteko? Pitäkää huoli, ettei herra saa teitä nähdä, eikä myöskään rouva saa nähdä teitä, ennenkuin herra on mennyt."
Drayton polki sisäisen voiman pakottamana lattiaa.
"Tässä on luukku, minä raotan sitä tuuman verran."
"Ei puolta tuumaa", sanoi Hugh puhaltaen kynttilän sammuksiin.
Sitten hän otti avaimen ja pisti sen oveen ulkopuolelta.
"Mitä? Olenko minä vanki omassa talossani?" sanoi Drayton.
"Minä panen avaimen luukkuun." kuiskasi Hugh. "Kun kuulette oven sulkeutuvan meidän jälkeemme, lähtekää täältä — mutta ei sekuntiakaan aikaisemmin."
Rattaat pysähtyivät oven eteen. Kuului ajajan hyppääminen kuskipukilta alas. Sitten koputettiin oveen.
Hugh Ritson palasi Draytonin luo ja kuiskasi:
"Tämä on sama mies, joka koetti ottaa teidät kiinni. Pitäkää varanne."