IX LUKU.
Hugh Ritson oli tyytyväinen huomatessaan, että Greta uskoi harhaluulon häntä pettäneen. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä ajatella, että yliluonnolliset otaksumat neitoa kiduttaisivat. Mielellään hän tahtoi johtaa Gretan siihenkin ajatukseen, että Paul luulottelemalla, että hän muka olisi poissa Newlannista, tahtoi morsiantaan pettää. Ainoa asia, joka Hugh Ritsonia huoletti, oli pelko, ettei Greta vain jollakin tavalla saisi selville tavanneensa silloin jonkun toisen miehen.
Mutta itse hän oli asiasta varma. Hän ei epäillyt enää, että todellakin oli toinen mies, joka muistutti Paul Ritsonia niin täydellisesti, että heidät kolmesti ennen ja nyt vielä kerran oli vaihdettu. Tämä toinen mies näytti voivan hallita hänen, hänen veljensä, hänen äitinsä, vieläpä Gretankin elämää. "Kuka hän oli?"
Jäätyään pihalle yksin, kun vaunut vierivät pois Hugh Ritson värisi ja katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hän oli nauranut toivottaessaan Gretalle hyvää yötä kuten mies, jota eivät mitkään huolet paina, mutta epävarmuus kuitenkin jäyti hänen sydäntänsä. Hän palasi kiireesti huoneeseensa, istahti pöydän ääreen, otti kirkkoherra Christianin lähettämän paperin ja luki sen yhä kasvavalla kiihkolla.
Hän luki sen ja luki uudestaan, hän näytti ahmivan sen rivi riviltä, sana sanalta. Kun hän tahtoi asettaen sen pois, hänen sormensa vapisivat niin, että se putosi ja noustessaan hän tunsi jäsenensä kankeiksi.
Mitä hän oli pelännyt, se hänelle esiintyi nyt täydellisenä varmuutena. Hän avasi laatikon ja otti sieltä esille kolme todistusjäljennöstä, jotka herra Bonnithorn oli hänelle tuonut. Valiten niistä aikaisimmat päiväjärjestyksen mukaan hän asetti ne sen kirjelmän rinnalle, jonka hän oli kirkkoherra Christianilta saanut.
Toisen mukaan Paul, Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin poika, oli syntynyt 14 p. elokuuta 1845.
Toisen mukaan taas Paul, Grace Ormerodin ja Allan Ritsonin hyvämaineinen poika, oli vielä sylilapsi marraskuun 19 p. 1847.
Paul Ritson ei voinut olla Paul Lowther.
Paul Ritson ei voinut olla Greta Lowtherin velipuoli.
Hugh Ritson luuhahti tuolille, niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Kuukausia hän oli mielessään hautonut turhia toiveita. Kosto, jonka hän oli luvannut hylätystä ja häväistystä rakkaudestaan — kosto, jota hän nimitti: rangaistukseksi — olikin ollut vain ilkeätä narripeliä.
Tunnin hän asteli lattiaa edestakaisin tuohtunein kasvoin ja horjahtelevin askelin. Natt palasi pappilasta, pani hevosensa talliin ja pistäysi keittiöön, saadakseen nyt rauhassa lopun yönsä viettää. Hän kuuli levottomia askeleita, jotka samaa jälkeä tuntuivat käyvän edestakaisin, ja alkoi epäillä, olisiko vieläkin jotain hullusti. Vihdoin hän hiipi portaita ylös, avasi äänettömästi oven ja tapasi herransa hehkuvin poskin ja villein ilmein. Mutta utelias, unisilmäinen poika ei ehtinyt tarjota palvelustaan, ennenkuin hänet kiroten potkaistiin ulos. Sekavin tuntein hän palasi keittiöön päättäen etsiä jostakin kaapista virkistyksekseen jotakin miestä väkevämpää, sillä hän tiesi, että sellaiset aina karkoittivat hänen isäntänsä pahantuulen.
Mimmoinen isäntä, sellainen palvelija: Natt lämmitti itsellensä kannun olutta, riisui suuret saappaansa ja istahti nauttimaan takan ääreen, jossa hiilet vielä miellyttävästi hehkuivat.
Hugh Ritsonin makuuhuoneeseen meni ovi hänen seurusteluhuoneestaan. Hän kävi vuoteeseen. Hän koetti nukkua, mutta unenrahtuakaan ei tullut silmään; Tunnin verran hän keturoi vuoteessa, nousi ylös, käveli edestakaisin ja laskeusi uudestaan levolle.
Hän tunsi ensimmäisiä pistoksia omassatunnossansa. Turmeltuneempi mies olisi ottanut helpommin vastaan varmuuden, että pelkkä harhaluulo oli hänen ajatuksiaan niin kauan hallinnut. Mutta häntä tämä erehdys kauheasti kidutti. Parempi mies taas olisi karkoittanut tällaiset ajatukset. Hän ei voinut olla huomaamatta, että se tie, jota hän oli lähtenyt kulkemaan, oli väärä, ja omatunto kehoitti palaamaan siltä pois. Mutta hän päätteli että oli jo mennyt liian pitkälle. Jatkaa sitä oli yhtä helppoa kuin palatakin ja jatkaa hänen täytyi.
Kun hän rehellisesti uskoi, että se mies, jonka maailma tunsi Paul Ritsonin ja hänen veljensä nimellä, oli Gretan velipuoli, hän olisi ilman omantunnon vaivoin voinut olla niiden menojen todistajana, jotka sitoisivat heidät ainiaaksi yhteen ja myöskin erottaisivat iäksi. Silloin hän olisi mielihyviksensä astunut esille ja erotettuaan heidät hän olisi tyynenä katsellut, miten se nainen, joka hänen rakkautensa oli hylännyt, riutuisi lemmenkaipuusta ja ikävästä. Se olisi ollut tuntuva rangaistus ja luonnon ääni hänessä olisi kuiskannut, että hän oli menetellyt oikein.
Mutta kun ei ollut enää mahdollisuutta uskoa, että Greta ja Paul olivat sisar ja veli, tämä toivo petti ja täytyi keksiä keino, miten rangaistuksen muuttaisi kostoksi.
Hänen täytyy mennä pitemmälle, muuten hän ei saisi rauhaa. Sokeat salaiset voimat saattoivat kyllä asettua häntä vastaan, mutta hän voi ja hänen täytyi katsoa totuutta silmiin. Jos hän olisi saanut toteutetuksi sen, mitä oli aikonut, hän olisi ollut roisto, tunnoton roisto.
Hugh Ritson hypähti vuoteestaan. Vesikarpaleet kierivät suurina pisaroina hänen otsaltansa. Kieli suussa tuntui paksulta ja jäykältä. Suuret valtimot kaulassa tuntuivat tulvivan haljetakseen.
Tietämättä, mitä tekisi, hän asteli ulos ja äitinsä huoneeseen. Kynttilä paloi vielä pöydällä. Tuli takassa oli palanut loppuun. Eräs palvelijatar istui vuoteen vieressä pää taipuneena olkapäälle ja nukkui viattomuuden unta. Hugh lähestyi vuodetta. Hänen äitinsä hengitti tyynesti. Hän oli uinahtanut uneen. Kalpeat kasvot olivat hyvin rauhalliset, kauhistunut ilme laihtuneilta kasvoilta oli hävinnyt. Silmät olivat sulkeutuneet, sulkeutuneet raa'alta maailmalta, joka kiusasi hänen hentoa sieluansa.
Näky liikutti Hugh Ritsonia. Tämän jäätyneen sydämen syvyyksissä rakkauden enkeli pani hiljaiset vedet väreilemään.
Taivuttaen päätänsä hän olisi saattanut koskettaa kylmää otsaa kuumeisilla huulillansa. Mutta hän vetäytyi takaisin. Ei, ei, ei! Hellyys ei ollut häntä varten. Hyvä Jumala lahjoitti sitä muutamille kuin taivaan mannaa. Mutta siellä täällä oli ihmisiä, jotka turhaan rukoilivat vesipisaraa jäähdyttämään polttavaa kieltänsä.
Varovin askelin, kuten mies, joka on salaa hiipinyt Pyhättöön, Hugh
Ritson vetäytyi takaisin omaan huoneeseensa.
Hän otti muutamasta kaapista viinaa ja joi sitä lasillisen yhdellä siemauksella. Sitten hän pani pitkäkseen ja koetti taas nukkua. Gretaa koskevat ajatukset palasivat taas. Vieläpä hänen rakkautensakin häneen oli kokonaan hellyyttä vailla. Se oli kuluttavaa intohimoa. Mutta se kuitenkin pani hänet itkemään. Kaihon kyyneleet, kuumat, katkerat, hiuduttavat kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä. Ja täällä tunteitten valtakunnassa hän oli samanlainen kuin muutkin ihmiset, hänen kova sydämensä vuosi verta. Hän olisi voinut ajatella, että tällainen rakkaus voisi taivuttaa koko maailman alamaisekseen ja kun joku nainen saattoi sen hylätä, täytyi kivienkin itkeä. Hassutusta!
Eikö uni ikinä tule! Hän hypähti ylös ja nauroi katkerasti, joi toisen lasin viinaa ja nauroi uudestansa. Hänen ovensa oli auki, ja peikkomaisena, ontto ääni kaikui läpi talon.
Hän veti aamuviitan päälleen, otti lampun käteensä ja meni alakertaan eteiseen. Tuuli oli yltynyt. Se valitti nurkissa ja nuoleskeli kattoa vinkuvalla kielellänsä.
Hugh Ritson astui takan luo, jossa ei ollut tulta. Siinä hän seisoi tietämättä, miksi. Lamppu hänen kädessään loi valoaan seinällä riippuvaan peiliin. Siinä hän näki tuohtuneet kasvot, harhailevat, ontot silmät ja aukirevähtäneen suun.
Tämä näky johti mieleen toisen tapauksen. Hän astui pieneen sisähuoneeseen. Se oli sama huone, jossa hänen isänsä kuoli. Nyt se oli tyhjä: paljas patja, tuoli, pöytä — eikä muuta.
Hugh Ritson kohotti lampun päänsä yli ja katseli alas. Hän tahtoi elää sen yön surulliset tapaukset uudestaan. Hän vetäytyi ovelle, avasi sen hiljaa ja katseli varovasti ympärilleen. Sitten hän jätti sen auki, seisoi taivutetuin päin sen takana ja kuunteli. Kasvoilla oli aavemainen hymy.
Tuuli ulkona huokaili ja valitti.
Hugh Ritson veti oven auki ja astui takaisin eteiseen. Siellä hän seisoi muutamia minuutteja silmät kiinnitettyinä yhteen paikkaan. Sitten hän kiiruhti omaan huoneeseensa. Astuessaan portaita ylös hän nauroi taas.
Päästyään vuoteensa luo hän kaasi kurkkuunsa vielä lasin viinaa ja painautui taaskin maata. Tällä kertaa hän tietysti nukkui ja hänen unensa oli raskas.
Nattin uninen korva oli kuullut äänen eteisestä. Hän oli juonut kuuman oluensa ja samasta syystä kuin isäntänsäkin nukahtanut, mutta se uni ei ollut juuri niin syvä. Omituinen eteisestä kuuluva ääni herätti hänet hänen tuoliltansa ja varpaisillaan hän sipsutti keittiön ovelle. Hän tuli juuri parhaiksi nähdäksensä miehen astuvan portaita alas lamppu kädessä. Nattin silmät olivat kyllä sinä hetkenä unenpöpperössä, mutta siitä huolimatta hän täysin tajusi, mitä hänen edessään tapahtui. Tietysti se oli herra Paul, joka hiiviskeli täällä ympäri silloin, kun muut ihmiset olivat menneet yöpuulleen saadakseen edes hetkisen yön lopulla levätä. Näin Natt arvelematta päätti tehdessään yöllisiä havaintojaan.
Kun kaikki tässä onnettomassa talossa vihdoin oli hiljaa, pilkisti kuun kalpea naama esille pilvien välistä ja kurkisti pimeistä akkunoista sisään.