X LUKU.
Seuraavana aamuna, tiistaina, Hugh Ritson löysi pöydältänsä tällaisen kirjeen:
"Rakkahin. En tiedä, mitä minulle tapahtuu, mutta; minun silmäni tulevat pahemmiksi ja pahemmiksi. En ole tänään enkä eilen ollenkaan avannut niitä. Oi, rakas, minä pelkään, että menetän näköni! Ja minua on niin kauheasti peloittanut. Päivä sen jälkeen, kun minä olin kirjoittanut sinulle, rouva Draytonin poika tuli kotiin ja minä näin hänet. Voi, minä luulin, että se olisi sinun veljesi Paul, ja hänen nimensä myöskin on Paul; mutta minä luulen nyt, että siihen vaikuttivat minun silmäni — ne olivat hyvin pahat ja ehkä minä en nähnyt selvään. Hän kyseli minulta jotakin ja meni; pois seuraavana aamuna. Elä ole kauan kirjoittamatta?; minulla on niin hirveän ikävä. Koska sinä tulet minun; luokseni? Sinun rakastava Mercysi. Kirjoita pian."
Hugh Ritson oli noussut tyynemmällä mielellä. Hän oli valmistunut selvittelemään kaikki epäselvät asiat. Viime yönä hän oli saanut tietää, että Paul Ritson ei ollut Robert Lowtherin poika. Nyt päivänvalossa vakavat kysymykset täyttivät hänen mielensä. Hän ei tuntunut saavan rauhaa, ennenkuin saisi tietää, kuka oli se mies, jota erehdyksestä oli Paulina pidetty.
Mercyn kirjeen jälkeen salaisuus oli suuressa määrin selvinnyt. Tuskin oli enää epäilyksen varjoakaan siitä, että se mies, joka oli maannut Laiskassa Hevosessa — mies, jonka monet olivat tulipalossa nähneet — mies, jonka Greta oli käytävällä kohdannut, oli juuri sama mies, jonka Mercy tunsi Paul Draytonin nimellä, hendonilainen kapakoitsija.
Mutta kun yhtä paikkaa valaisi niin kirkas valo, tuli sen ympäristö sitä pimeämmäksi. Paljon tärkeämpi kuin kysymys, kuka tuo mies oli, oli kysymys, mitä varten hän oli täällä. Miksi hän oli tullut näille main? Miksi hän ei ollut tullut avoimesti? Mitä syytä hänellä oli kulkea kuin varjo siellä, missä tiesi voivansa pysyä tuntemattomana?
Hughin ajatukset palasivat taas hänen äitinsä omituiseen sairastumiseen. Viime yönä hän oli tehnyt sitäkin koskevia päätelmiä. Ja ne olivat sangen yksinkertaisia. Toinen mies, kuka hän sitten lieneekin, oli jostakin syystä tullut taloon ja päästyään eteiseen ketään tapaamatta kiivennyt portaita ylös ja mennyt siihen huoneeseen, josta ehkä kuuli jotakin liikettä. Tämä sattui olemaan hänen äitinsä huone, ja kun muukalainen, joka niin merkillisellä tavalla oli rouva Ritsonin poissa-olevan pojan näköinen, esitti itsensä näin omituisella tavalla, näin omituisella ajalla ja näin omituisessa paikassa, valtasi äidin pelko, että tässä oli aave, joka tuli ilmoittamaan hänen poikansa kuolemasta ja niin hän oli pyörtynyt ja kaatunut lattialle.
Tällä otaksumalla oli kyllä omat, huomattavat heikkoutensa, mutta niitä ei Hugh Ritson ollenkaan ottanut lukuun. Muut vieläkin sekavammat seikat kiduttivat häntä.
Mutta tänä aamuna Mercyn kirjeen valossa asiat näyttivät selviävän itsestään. Jos Paulin näköinen mies oli salaisesti saapunut Newlandiin, hänellä täytyi olla salaiset syynsä pysyä tuntemattomana. Jos hän oli mennyt rouva Ritsonin huoneeseen silloin, kun siellä ei ollut ketään, tapahtui se siksi, että hänellä oli siellä jokin tehtävä. Eikä hänen äitinsä pyörtymyskohtaus saattanut olla seuraus turhasta pelästymisestä eikä järkkymätön äänettömyys hermokiihoituksesta.
Yksi tehtävä oli nyt muita tärkeämpi, ja se oli päästä tämän salaisuuden perille. Kuka hän olikin, tämä tuntematon mies näytti voivan järkyttää heidän kaikkien elämäänsä.
Se asia kuitenkin oli selvä, ettei Paul Ritson ollut Gretan velipuoli.
Hugh Ritson päätti hänkin matkustaa etelään. Jos se muukalainen vielä kierteli Newlannissa, sen parempi. Hugh tahtoi tavata sen vanhan naisen, äitinsä ja keskustella häiritsemättä hänen kanssaan käyttäen maailmanmiehen koko oveluutta apunaan.
Hugh vietti suurimman osan päivästä toimistossaan: kaivoksilla järjestellen sellaisia asioita, jotka eivät voineet odottaa hänen paluutansa. Keskiviikkoaamuna hän lähetti Nattin jalkaisin viemään herra Bonnithornelle kirjettä, jossa hän selitti lyhyesti ja varovasti, miten asiat edelleen kehittyivät. Sitten hän pistäytyi hetkeksi äitinsä huoneeseen.
Rouva Ritson oli noussut ja istui nyt takan ääressä, kirjoittamassa. Hugh huomasi äitinsä noustessa, että hän oli itkenyt ja että paperille oli kirjoittaessa tipahdellut suuria pisaroita. Eräs nainen oli lattialla polvillansa; ja järjesteli liinavaatteita matka-arkkuun. Tämä kielevä eukko Dinah Wilson laverteli juuri, kun Hugh astui sisään.
"Kaikki sanovat", hän puheli, "ettei sellaista ole kuultu eikä nähty. Ja Reuben vakuutti minulle samaa. Hän oli puutarhassa, kun minä hain liskoja, ja hän herkutteli siellä kuin parhainkin vieras. 'Tulipalossa oli herra Paul, se on ihan varma', hän vakuutti uudestaan ja uudestaan. Mitä mies, sanon minä, tiedäthän, ettei hän ollut kotona. Herra Paul oli matkustanut Lontooseen. 'Se oli Paul tai hänen lihallinen veljensä', väitti hän hellittämättä."
"Hyst, Dinah", äännähti rouva Ritson.
Hugh sanoi äidilleen hiljaisella äänellä, mitkä asiat vaatisivat häntä matkustamaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja sanoi "hyvää yötä" osoittamatta mitään mielenliikutusta.
Äiti ojensi hänelle kätensä ja katseli häntä hellästi silmiin.
"Näinkö me eroamme?" hän sanoi ja ojentuen eteenpäin kosketti huulillaan hänen poskeansa.
Hugh näytti hämmästyneeltä ja valahti kalpeaksi, mutta hän meni ulos kylmänä ja virkkamatta sanaakaan. Puolta tuntia myöhemmin hän asteli lumista tietä myöten kiireesti asemalle.