XI LUKU.
Erotessaan Nattista lauantai-iltana asemalla Paul oli käskenyt tallimiehen tuoda vaunut samaan paikkaan ja samalla ajalla keskiviikkona. Saatuaan nämä määräykset Natt oli kuitenkin, kuten olemme nähneet, tullut omiin päätelmiinsä, miten asiat oikeastaan olisivat. Yhä suuremmalla voimalla hallitsi hänen mieltään ajatus, että olisi ihan turhaa tehdä, niinkuin häntä oli käsketty. Mitä hyödyttäisi mennä asemalle noutamaan miestä, joka ei kuitenkaan saapuisi junassa? Mitä järkeä olisi olla hakevinaan kotiin mies, joka ei hetkeäkään ole ollut poissa näiltä main? Nämä ja monet kysymykset risteilivät Nattin mielessä, kun hän asiaa ajatteli.
Hän harkitsi sitä koko matkan palatessaan herra Bonnithornen luota ja päätti, että meno asemalle tänä iltana kahdeksan junalle olisi ollut samaa kuin heittäytyä ihmisten pilkattavaksi. Mutta kun hän tuli talliin, istahti tupakoimaan ja näki ajan lähestyvän, hänen vaistonsa alkoi automaattisesti toimia ja hän punnitsi asiaa kylmän järjen avulla. Lyhyesti, hän pani takin ylleen ja alkoi asetella valjaita tamman selkään.
Sitä tehdessään hänen mieleensä johtui kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli se, että hevonen näytti olleen ajossa hänen poissa-ollessaan; toiseksi hevosen valjaat eivät olleet juuri siinä naulassa, johon hän oli ne viimeksi pannut. Ja kun hän veti vaunut vajasta, hän huomasi, että rattaissa oli vielä sulamatonta lunta.
Nämä huomiot muuttivat aluksi hänen päätelmänsä. Mutta nyt ei ollut aikaa näihin syventyä, vaan hän hyppäsi ajajan penkille ja ajoi tiehensä. Matkalla vanhat epäluulot Paulia kohtaan virisivät uudestaan.
Natt oli ajanut tuskin puolitiehen asemalle, kun hän hypähti melkein pois rattailta, niin voimakkaasti omituinen, järkevä ajatus iski hänen mieleensä: Vaunut olivat olleet ulkona jo ennemmin! Hän oli tuskin ehtinyt hymyillä, ennenkuin ajatus synnytti toisen: Ja se on tapahtunut tätä samaa tietä! Tämän jälkeen ajatuksen lento oli nopea. Tuskin puolta penikulmaa tarvittiin, ennenkuin Natt oli selvittänyt itselleen, että Paul Ritson itse oli ajanut tammalla asemalle ollakseen siellä kello kahdeksan aikaan, että voisi pettää tylsämielisiä ihmisiä. Hän oli täysin tyytyväinen tähän tulokseen ja kokonaan unohti sen pikku seikan, mikä olisi vienyt vaunut jälleen kotiin.
Hänen ajaessaan asemalle tervehti häntä eräs odottava vuokra-ajuri:
"Pahapa on tammarääsyn, ukkoseni — kulkea kaksi kertaa puolenpäivän kuluessa semmoinen matka. Luulen nähneeni sen jo täällä ennenkin."
Nattin kasvoille levisi ylhäinen hymy, joka näytti johtavan häntä kiusaukseen sanoa, ettei toinen vaivaisi itseään asioilla, jotka eivät hänelle kuulu. Tämän asemesta hän kuitenkin urahti:
"Tierätkö, kuka tällä viimeksi tuli?"
Odottamatta vastausta Natt heilautti kättään ja ajoi ohi.
Juuri kun kello löi kahdeksan, Lontoon-juna porhalsi asemalle ja minuuttia myöhemmin Paul Ritson ilmestyi näkyville. "Siinä hän tietysti on", ajatteli Natt.
Paul oli verrattomalla tuulella. Hänen kasvoillaan oli kirkkain hymy ja hänen äänessään mitä hyväilevin sointu. Hänen pukunsa lampun valossa näytti rypistyneeltä ja likaiselta.
Hän hyppäsi vaunuun, istahti ajajan puolelle, otti ohjakset ja lähti matkalle iloisesti jutellen.
Siitä oli kuukausia, kun Natt Paulilta oli osakseen sellaista ystävyyttä saanut.
"Liian hyvää ollakseen totta", ajatteli Natt tehden omalla hiljaisella tavallaan huomioita saadakseen koko jutun selväksi.
"Mitäs uutta minun poissa-ollessani?" kysyi Paul.
"Höm!" sanoi Natt.
"Eikö mitään uutta? Eikö kenenkään lehmä ole poikinut? Tamma ei ole pudottanut takajalan kenkäänsä — eikä mitään muutakaan?" kyseli Paul nauraen.
"Minä en tiedä enempää kuin tekään", sanoi Natt vastahakoisella äänellä.
Paul katsahti häneen ja nauroi taas. Sellaisena iltana kuin tämä ei jonkun palvelijan huono tuuli saanut häiritä hänen vapauttavaa iloisuuttansa.
He ajoivat nyt jonkun matkaa puhumatta mitään, äänettömyyttä vain häiritsivät Paulin kehoitukset, kun hän hoputti vanhaa tammaa viemään häntä kiireemmin jonkun luo, joka odotti häntä pappilassa.
Natt alkoi vähitellen päästä synnynnäisestä epäluulostansa, että ihmiset aina narrailevat häntä, ja nähdä asian huvittavan puolen. Kaikissa tapauksissa oli sukkela temppu tämä — tämä Paul-herran kepponen. Ja parasta kaikista oli, ettei siitä tiennyt kukaan muu kuin Natt ja hän itse. Natt alkoi olkansa yli luoda merkitseviä katseita Paulin kasvoihin. Paul katsahti vastaan kummastelevin ilmein, mutta sehän oli vain osa leikistä.
"Pidä vain salassa", Natt ajatteli, "miten me vedämme heitä nenästä."
Eteläpuolella tietä avautui laakso, jota etäämpänä pilviätavoittavat vuoret reunustivat. Mylly oli kummulla parin penikulman päässä, ja öilläkin — paitsi kaikkein pimeimpinä — sen ääriviivat näkyivät taivasta vasten kahden vuoren välistä. Kuuta ei näkynyt, vaikka olikin kuutamon aika, sillä leijailevat pilvet peittivät taivaan.
"Mitäs myllylle on tapahtunut?" kysyi Paul huomattuaan kaukaa sen hävitetyn muodon.
"Ei mitään sitten lauantai-illan, sen mukaan kuin olen kuullut", sanoi
Natt.
"No, mitäs sille silloin tapahtui?"
"Oh, ei mitään, ei mitään — vaikk'en voi sitä vakuuttaa", sanoi Natt tunkeilevasti irvistäen.
"Mitä, poika, siivethän ovat poissa — katso!"
"Enhän sano muuta kuin, että ne ovat. Me tiedämme koko asian, me tiedämme."
Paul katsahti häneen hämmästyneenä. Natt oli juonut, mikään ei ollut sen varmempaa. Likööri menee muutamien ihmisten päähän, mutta Nattin päähän se ei ollut noussut, vaan kasvoihin. Miten idioottimaisesti irvistäen saattoikaan joku katsoa toista suoraan silmiin!
Mutta Paulin sydän oli täynnä onnea. Hänen sydämensä haltija oli horjumatta valta-istuimellaan. Nattin kasvot olivat ärsyttävän naurettavat eikä Paul voinut olla hymyilemättä silmätessään niihin. Sitten Nattkin nauroi, ja he molemmat nauroivat — kumpikin toisilleen — ei kumpikaan toisen kanssa. "Minä en tiedä mitään, minä en tiedä. Oh, en!" mutisi Natt partaansa. Kerran hän virkkoi tämän huomautuksensa ääneenkin.
Kun he tulivat pappilaan, Paul nousi seisoalleen, antoi ohjakset
Nattille ja hyppäsi alas.
"Älä odota minua", hän sanoi, "aja kotiin."
Natt ajoi Lentävään Hevoseen asti ja siellä hän pistäytyi sisään saadakseen tuikun murheeseen jättäen hevosen tielle. Ennenkuin hän lähti kapakasta, hän teki huomion, joka julmasti kiihoitti, vaikka sangen vähän ihastutti, hänen epäluuloista, typerää mieltänsä.