XII LUKU.
Eräs kiertävä, köyhä saarnaaja oli kulkenut sinä päivänä laakson läpi ja kun ilta tuli, hän oli kolkuttanut pappilan ovelle.
"Nähdessäni auringon laskevan", hän sanoi, "ja tietäen, että Keswickiin on pitkä tie, ja kun minä en voi sietää raakaa yöilmaa, vaan varmasti kylmetyn, minä, suoraan tulin teidän taloonne."
Kuten arvokkaammatkin vieraat, kengätön tulija kutsuttiin sisään ja tarjottiin hänelle, mitä talossa parasta oli.
"Tule sisään, veli ja ole tervetullut", sanoi kirkkoherra Christian, ja sen yön tämä kiertolainen vietti pappilassa. Hän oli onneton, kovaosainen raukka, jonka aivot olivat yhtä tyhjät kuin kukkarokin, mutta nyt hänellä oli lämmintä ja kodikasta takan ääressä.
Greta kuuli Paulin askelet käytävällä ja juoksi häntä vastaan.
"Paul, Paul, Jumalan kiitos, että sinä olet vihdoinkin täällä!"
Hänen ilonsa oli vilpitön, vaikka sydäntä painoi raskas huoli, mutta Paul ei ollut sillä tuulella, että olisi voinut, tehdä tarkkoja huomioita.
Kirkkoherra Christian nousi paikaltaan takan luota ja pudisti Paulin kättä sydämellisesti ja teeskentelemättömästi.
"Olen oikein iloinen tavatessani sinua, poika", hän puheli. "Tämä on veli Jolly", hän lisäsi, "pyhän ristin soturi, joka hyvän sydämensä vuoksi on joutunut takauksiin ja menettänyt kaiken, mutta nyt koettaa saaden sijaan sellaista omaisuutta, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa."
Paul pudisti ristinsoturin kurttuista kättä ja vetäysi sitten Gretan kanssa akkunansyvennykseen erillensä.
"Kaikki on järjestyksessä", hän sanoi kiihkeästi.
"Tapasin isäni vanhan ystävän ja sovimme, että minä menen hänen lammaslaiduntensa isännöitsijäksi kahdeksi vuodeksi. Minulla on ollut kiire, sen voin sanoa. Kuuntelehan. Maanantaina minä tapasin sen vanhan herran — hän on nyt Lontoossa eikä enää halua palata Victoriaan, kuten sanoi minulle — vaan tahtoo tulla haudatuksi isänmaan poveen — hauska vanha vekkuli muuten — sanoo muistavansa isän niiltä ajoilta, jolloin hän oli konttoristina Tommy Wilkinsonilla. No niin, maanantaina minä näin sen vanhan pojan ja teimme sopimuksen — reilu vanha ukkeli samalla, vaikka hänellä onkin haukan nokka, sen puolesta hän on oikea Shylock. No niin — mihinkäs minä jäinkään? Jaa, sitten tiistaina minä hankin paikat — sinulle, äidille ja itselleni — laivan nimi on Ballarat — omituinen nimi — hieno valtamerihöyry — niin ja lähtee Lontoosta ensi keskiviikkona —"
"Ensi keskiviikkona?" sanoi Greta hajamielisesti, äänessä sangen vähän mielenkiintoa.
"Niin, viikko tästä päivästä se lähtee täsmälleen kello kolme — luotsi tulee viittätoista vaille — kaikki menevät laivaan kello kaksitoista. Mutta eihän nyt kestänyt koko päivää ottaa paikkoja ja iltapäivän minä olin asianajotoimistossa. Sitä joukkoa ei täytä millään, ne sitten ovat ovelia! Ehkä se on siksi, että niillä aina täytyy olla täysi haarikka nenän alla, eivätkä ne voi panna tikkua ristiin, ellei koko maailma sitä tiedä. Ha, ha!"
Paul jutteli iloisesti ja silmät leimusivat.
Takan punertavassa valossa kirkkoherra ja kiertävä saarnaaja istuivat ja juttelivat, mitä tapahtui suuressa maailmassa näiden unisten vuoristojen ulkopuolella.
Greta vetäytyi akkunansyvennyksestä sinne, mihin takka loi hämärää valoansa, sillä Paulin verraton tuuli tuntui tällä hetkellä viiltävän hänen masentunutta mieltään.
"Niin, minä olin asianajotoimistossa", lisäsi Paul ja veti taskustaan Hughin nimeen tehdyn valtuuskirjan, "ja nyt hän voi tehdä Ghyllille, mitä haluaa aivan kuin se olisi hänen omansa. Paljon onnea toivotan hänelle, ja suokoon Jumala hänelle yltäkyllin hyvyyttä! Mutta siinäkö ei kaikki — ei puoliksikaan. Tänä aamuna — ah, sinä viisas pieni nainen, joka luulet tietäväsi kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset, sanopa minulle, mitä minä tein Lontoossa ennen lähtöäni tänä aamuna." Greta oli tuskin kuullut, mitä toinen puhui. Hänen katseensa oli painunut rinnalle, kädet olivat kiertyneet niskan taa ja kyyneleet vuosivat virtoina, mutta Paul ei sitä huomannut.
"Mitäs luulet? No, minä menin Siviilivirastoon ja ostin lupakirjat eivätkä ne ihmeitä maksaneet — ja nyt se voi tapahtua minä päivänä hyvänsä — koska tahansa — ajattelepas sitä. Hei, hei, kas vain, näytäpäs kasvosi! No? — ylös nyt, no, kiltisti vain! Tiedätkö, ne kysyivät minulta sinun tuntomerkkejäsi, silmiesi väriä tai jotakin — mutta minä en kuolemakseni osannut sitä sanoa — no, nyt minä katson — juuri nyt. Mitä, mitä tämä on. — Mitä riivattua — mitä kummaa tämä on — Mitä, Greta — sinä itket — totisesti, sinä itket."
Paul oli kohottanut hellällä väkivallalla Gretan kasvot ja nyt hän piti häntä käden päässä ja katseli hämmästyneenä.
Kirkkoherra Christian liikahti tuolillansa. Hän ei ollut niin syventynyt juttuihin ja juoruihin, ettei olisi huomannut, mitä ympärillänsä tapahtui. "Greta on vain pahalla mielellä", hän sanoi koettaen nauraa. "Hän on järjestellyt kapineita uudestaan ja uudestaan eikä mikään ole viihdyttänyt. Hänellä on ollut ikävä, totisesti." Syvä ääni värähti tällä kertaa, ja veitikkamaiset, vanhat silmät sumenivat.
"Ah, tietysti, tietysti!" puheli Paul äänekkäästi ja nauroi yhtä sydämellisesti kuin kirkkoherrakin.
Gretan kyyneleet olivat kuivaneet sinä hetkenä.
"Sinun täytyy heti mennä kotiin, Paul", hän sanoi. "Sinun äitisi ei jaksa hetkeäkään enempää odottaa."
Paul nauroi, hullutteli ja jutteli poislähdöstään. Greta keskeytti hänet vakavin ilmein ja juhlallisin sanoin. Lopulta Paulin vallaton mieli asettui, hän alkoi huomata, että jotakin oli hullusti. Silloin Greta kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Ghyllissä maanantai-iltana. Paul valahti valkeaksi, ja kieli tuntui aluksi tarttuvan kiinni. Ensin hän yritti nauraa sille, mutta nauru loppui lyhyeen.
"Sen on täytynyt olla minun veljeni", hän sanoi.
"On kyllä totta, ettemme me paljoa samanlaisilta näytä, mutta silloinhan oli yö, pimeä yö, eikä sinulla ollut muuta kuin hämärä lyhty — ja onhan meissä jotakin koko suvulle yhteistä."
"Sinun veljesi Hugh istui huoneessaan."
Paulin sydäntä vihlaisi sanoinkuvaamaton tuska.
"Sinun tullessasi äitini kamarin ovi oli auki?"
"Ihan auki."
"Ja Hugh oli huoneessaan?" kysyi Paul, ja hänen silmänsä leimusivat ja hampaat pureutuivat vastakkain.
"Minä näin hänet siellä hetkistä myöhemmin."
"Minun piirteeni, kokoni, näköni, sinä sanot?"
"Joka suhteessa sama."
Paul kohotti kasvonsa ja takan punertavassa valossa niillä kuvastui sanaton kauhu. "Todella siis — peilikuva minusta?"
Greta värisi ja vastasi: "Juuri niin, Paul, ei enempää eikä vähempää."
"Sangen kummallista", mutisi Paul. Tämä oli järkyttänyt häntä sydänjuuria myöten. Greta painautui lähemmä häntä.
"Ja kun minun äitini tuli tuntoihinsa, hän ei sanonut mitään?"
"Ei mitään."
"Sinä et kysynyt häneltä mitään?"
"Kuinka minä olisin voinut? Mutta niin kiihkeästi minä halusin kuulla edes yhden sanan."
Paul hyväili hellästi hänen päätänsä.
"Oletko sinä tavannut häntä sen jälkeen?"
"En sittemmin. Minä olen ollut kipeä — tarkoitan kovin pahoinvoipa."
Kirkkoherra Christian liikahti taaskin tuolillansa. "Mitä sinä ajattelet, poikaseni? Viime yönä nousi Greta unissaan vuoteestaan, kulki portaan päähän ja putosi ihan maahan asti."
"Rakas lemmikkini", sanoi Paul, ja hajamieliseen katseeseen kohosi kauhun ilme.
"Mutta, Jumalan kiitos, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa", sanoi kirkkoherra ja kääntyi taas vieraaseensa.
"Paul, nyt sinun täytyy kiiruhtaa. Hyvää yötä nyt tällä kertaa, rakkahin. Suutele minua. Hyvää yötä."
Mutta Paul seisoi yhä paikoillaan. "Greta, tuntuuko sinusta, että mitä on tapahtunut nyt, on tapahtunut ennenkin — jossakin — jollakin tavalla — mutta missä ja milloin? — Nämä kysymykset ahdistavat sinua — mutta niihin ei ole vastausta — sinä olet vajoamassa pohjattomaan syvyyteen."
Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä säkenöivät, vaikka katse tuntui tuijottavan määrättömiin etäisyyksiin. Gretaa rupesi peloittamaan se kauhu, jonka oli hänessä herättänyt.
"Älä ajattele liian vakavasti sitä", hän pyysi. "Saattoihan olla, että erehdyin. Oikeastaan Hugh sanoi —"
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän sai minut häpeämään. Hän sanoi, että minä olin kuvitellut näkeväni sinut, kirkaissut ja peloittanut sinun äitiäsi."
"Maailmassa on ihmisiä, jotka voisivat nähdä Jumalan enkelin taivaasta tulevan alas ja sittenkin väittäisivät, että se oli vain vesipatsas."
"Mutta, kuten itse sanoit, se tapahtui yöllä ja oli kovin pimeä.
Minulla ei ollut muuta kuin viheliäinen lyhty. Älä katso noin, Paul."
Tyttö nosti hermostuneen kätensä hänen silmilleen ja naurahti lyhyesti ja ontosti.
Paul riistäytyi irti mieltänsä masentavasta ilkeästä tunteesta.
"Hyvää yötä, Greta", hän sanoi hellästi ja asteli ovelle. Sitten katseeseen palasi tyhjyys.
"Vastaus on jossakin — jossakin", hän sanoi miettivästi. Hän pudisti taas itseänsä ja virkkoi iloisella äänellänsä: "Hyvää yötä kaikki, hyvää yötä. Hyvää yötä."
Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.
Päästyään tielle hän alkoi juosta, mutta yksin ruumiinliikunnon tähden ei hänen hengityksensä muuttunut puuskuttavaksi. Ennenkuin hän ehti kylään hänet oli vallannut rajaton pelko ja huoli, miten oli käynyt hänen äidillensä. Mitä oli se omituinen tauti, joka hänet oli yllättänyt hänen poissaollessaan? Äidin enkelinkasvot olivat olleet hänelle majakkana pimeässä. Hän oli kohottanut hänen sielunsa maan tomusta. Maailma lakeineen oli kiduttanut häntä, mutta nyt oli taivaan rauha käsittänyt hänet. Sanokoon maailma mitä tahansa, sen tuomio ei ulottuisi äidin sydämeen.
Hän kiiruhti edelleen. Miten järjetön hullu hän olikaan ollut, kun oli antanut Nattin mennä vaunuineen! Miksi se tolvana ei kertonut, mitä oli tapahtunut. Olisiko hänen äitinsä nyt pahempi? Olisiko hän tunnoissaan? Miksi, Herran tähden, hän ollenkaan oli lähtenyt koko matkalle?
Hän saapui Lentävän Hevosen luo, ja siellä sidottuna johteeseen oli hevonen ja vaunut. Natt oli sisässä. Siellä se lurjus oli tulen ääressä ja nauraa hohotti lasi kuumaa likööriä kädessään.
Paul hyppäsi rattaille ja ajoi matkaansa.
* * * * *
Oli tuskin inhimillisen luonteen mukaista, että Natt olisi voinut vastustaa kiusausta osoittaa, mikä monitietoinen, nuori veitikka hän saattoi olla, jos tahtoi. Natt ei koskaan koettanutkaan vastustaa sitä.
"Onko se kuoleman enne?" hän kysyi silmää iskien, mutta säilyttäen arvokkaan ylemmyytensä, jolla oli toisia kohdellut.
"Se on kohtalo, minä sanon sinulle", sanoi Tuomas Kyttyräselkä imien kiivaasti piippuansa, ja toinen hento ääni — se oli pienen Jakob Berryn — kuului peremmältä selittävän koko tätä salaisuutta.
Ylpeä hymy väreili Nattin huulilla, kun hän halveksien armotta hylkäsi toisten yliluonnolliset selitykset.
"Säästäkää juttunne ja kummituksenne", sanon minä. "On kumma, että on sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko omia aistejansa. Jos te voitte näyttää minulle, että tuo minun hevoseni voi olla kahressa paikassa samalla kertaa, minä ehkä uskoisin, että herra Paul voi olla sekä täällä että Lontoossa yht'aikaa. Sitä minä en kuitenkaan usko, sen sanon teille."
Tälle viisaalle päätelmälleen Natt nauroi, röyhisteli rintaansa ja maisteli kuumaa likööriänsä. Juuri sillä hetkellä Paul hyppäsi rattaille ja ajoi tiehensä.
"Sanokaa minulle, että hevoseni, jonka olen sitonut ruuviin, on tallissaan, ja minä alan uskoa, että olen erehtynyt."
Gubblum Oglethorpe tuli juuri sisään ja kuuli Nattin viimeisen lauseen.
"Mihinkä ruuviin?" hän kysyi.
"Mihinkä, tietysti talon eressä olevaan johteeseen."
"No, sitä vastaan minä nyt en voi väittää, sillä minä alan tulla likinäköiseksi, mutta jos tämän talon johteeseen on sirottu joku hevonen, niin minut saa hirttää."
Natt juoksi ovelle, ja tusina uteliaita silmäpareja seurasi häntä. Hevonen oli tiessään. Natt istahti paikalleen ja katseli ympärilleen kauhun ilme kasvoillaan.
"No, minut kyllä hirtetään!" hän sanoi.
Vihdoinkin kummitus oli tehnyt hänelle kepposet.