XIII LUKU.
Matkalla Ghylliin Paulin levottomuus oli kiihtynyt raatelevaksi tuskaksi. Ehk'ei se ollut muuta kuin mielikuvitusta, mutta hänestä tuntui, että sumupilvi leijaili talon yllä. Kun hän astui eteiseen, hänen askelensa kaikuivat kumeina hänen korvissaan, ja koko talo näytti tyhjältä kuin hauta. Surullinen ympäristö tuntui kokonaan masentavan hänen mielensä. Vanha Dinah Wilson tuli silloin keittiöstä ja katseli hämmästyneenä häntä. Ilmeisesti häntä ei oltu odotettu. Hänen teki mielensä kysyä tuhansia asioita, mutta kieli tuntui puuttuvan suuhun. Voimakas mies vapisi, ja hänen rohkeutensa tuntui lannistuvan.
Miksi tuo nainen ei puhunut? Kuinka säikähtäneeltä hän näyttikään! Paul aikoi hyökätä hänen ohitsensa yläkertaan, kun eukko ilmoitti vapisevalla äänellä, että hänen rouvansa oli mennyt.
Sanat lävistivät Paulin kuin teroitetut nuolet. "Mennyt! Miten mennyt?" hän huudahti. Olisiko mahdollista, että hänen äitinsä olisi kuollut?
"Mennyt pois", sanoi Dinah.
"Pois! Mihin?"
"Mennyt junalla, herra, tänä iltana."
"Mennyt junalla", Paul kertasi koneellisesti ja hajamielisesti.
"Sinne on jätetty kirje, herra. Se on hänen huoneensa pöydällä."
Hilliten itseänsä Paul harppasi ylös kolme porrasta kerrallaan. Hänen äitinsä huone oli tyhjä, takka oli kylmä, kuvat poissa seiniltä, pöytä paljaana, ainoat kirjat hyllyltä kadonneet — kaikki oli äänetöntä, hämärää, selittämätöntä.
Mitä tämä merkitsi? Paul seisoi hetkisen kynnyksellä nähden kaiken yhdellä silmäyksellä. Heti kun hän jaksoi hieman malttaa mieltänsä, hän huomasi kirjeen pöydällä. Hän otti sen vapisevin sormin. Osoite oli hänelle, äidin käsialaa. Hän avasi sinetin ja luki seuraavaa:
"Minä aion mennä katolisen kirkon suojaan. Olen kauan ajatellut tätä turvapaikkaa, mutta minä toivoin voivani odottaa sitä päivää, jolloin sinun onnesi olisi tullut täydelliseksi Gretan rinnalla. Taivas ei sitä suonut, ja minä jätän sinut ilman viimeisiä jäähyväisiä. Hyvästi, rakas poikani ja Jumala siunatkoon ja ohjatkoon sinua. Jos rakastat minua, älä sure minun tähteni. Rakkaudesta sinuun minä jätän sinut. Ajattele minua, kuten sellaista, joka on päässyt rauhaan, ja minä siunaan taivaassakin sinua. Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän sittenkin on sinun äitisi ja rakasti sinua viime hetkeensä asti. Hyvästi, rakas Paul. Sinä et koskaan saa tietää päivää, milloin tämä erehtynyt ja surullinen sydän on lakannut sykkimästä ja kaipaava henki saa yhtyä iäiseen kiitosvirteen Hänen kunniakseen. Siitä hetkestä, rakkahin, kun luet tämän kirjeen, ajattele minua kuolleena, sillä minä olen kuollut maailmalle."
Paul piti kauan kirjettä edessään ja tuijotteli siihen nurinrevähtänein silmin. Kaikki tunteet näyttivät kuolleen. Ei ainoatakaan kyyneltä, ei huokausta, ei valitusta päässyt murtuneesta sydämestä. Kaikki tuntui pysähtyneen ja puutuneen. Siinä seisoi nyt murtunut, häväisty, onneton mies. Tuhat tuskaa hänen sielussaan tuntui muodostavan voimakkaan virran, joka tahtoi vajottaa hänet ammottavaan tyhjyyteen.
Ääneti hän kääntyi ympäri ja asteli ulos talosta. Äänettömät huoneet kaikuna kertasivat hänen raskaat askelensa. Hän kääntyi pappilaan johtavalle tielle, asteli katsomatta oikealle tai vasemmalle, tuijottaen suoraan eteensä ja kohottamatta kertaakaan katsettaan. Tie saattoi olla pitkä, mutta siitä hän ei välittänyt; yö voi olla kylmä, mutta kylmempi oli sydän hänen rinnassaan. Pilvet kiisivät taivaalla ja päästivät kuun kirkkaana valaisemaan maata, mutta hänelle oli elämä sysimusta yö.
Pappilassa unelmoiva takkatuli oli juuri riittymässä. Ryysyinen vieras oli johdettu vuoteeseensa, ja itse hyvä kirkkoherra teki tiliä maailman ja Luojansa kanssa päivän toimista. Greta istui hiipuvan hiilloksen edessä, ja sydäntä painoi sanoinselittämätön pelko.
Kun Paul avasi oven, hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen silmissään oli outo katse, mutta hän oli kylmä ja puhui hiljaa. Hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja luki äitinsä kirjeen. Hän luki sen lujalla äänellä, eikä ainoakaan värähdys ilmaissut sitä tuskaa, joka raateli hänen sieluansa. Sitten hän istui kauan ääneti eikä hänen henkensä voinut tajuta ajankulua.
Tuskin Gretakaan mitään virkkoi, ja vanha kirkkoherra puhui vähän. Miten voimattomilta tuntuivatkaan sanat tällaisessa surussa! Kuolemalla oli lohdutuksensa, mutta mikä voi lohduttaa elävältä kuolleen surevia omaisia?
Vihdoin Paul ilmoitti, että hän toivoi vihkimisen tapahtuvan heti — huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Hän ilmaisi heidän aikomuksensa olevan lähteä Englannista, kertoi isänsä ystävästä, luovutuskirjasta, joka oli tehty hänen veljensä nimeen.
Vanha mies oli syvästi liikutettu, mutta hän oli mitä suurimmassa määrässä epäitsekäs olento. Hän ymmärsi sangen vähän siitä, mitä jo oli tehty tai tehtäisiin. Mutta hän sanoi: "Jumala siunatkoon teitä ja olkoon teidän kanssanne", vaikka hänen oma haavoitettu sydämensä vuosi verta. Greta polvistui hänen tuolinsa ääreen ja suuteli iän ja vaivojen uurtelemia kasvoja, jotka nyt uivat kyynelissä. Sovittiin, että vihkiminen tapahtuisi perjantaina. Nyt oli keskiviikon jälkeinen yö.
Paul nousi ja asteli ovelle, ja Greta seurasi häntä eteiseen.
"Teet hyvin, kun jätät kaikki veljellesi", hän sanoi.
"Emme puhu siitä nyt", vastasi Paul.
"Mitä teidän välillänne on tapahtunut?" kysyi Greta.
"Toisella kertaa, lemmittyni."
Greta muisti Hugh Ritsonin omituisen uhkauksen. Pitäisikö hänen ilmoittaa se Paulille? Hän oli melkein tekemäisillään sen, kun hän kohotti katseensa Paulin kasvoihin. Niiden murtunut, eloton ilme ehkäisi häntä. Ei nyt. Se olisi julmaa.
"Minä tiesin, että kummallisia enteitä oli olemassa", sanoi Paul, "ja nyt se kauhea on tapahtunut."
Hän astui yli kynnyksen ja saapui pihalle. Lumi peitti vielä maata ja pakkanen oli sen jäädyttänyt. Kävi vinha tuuli, joka humisi ja huokaili jäisissä, lehdettömissä puissa. Kuu pilkisti taas synkän pilven raosta. Samalla lankesi avoimesta ovesta takan punerva valo hänen kalpeille kasvoillensa.
Greta läähätti. Väristys kävi hänen lävitseen. Tuossa hänen edessään, silmä silmää vasten, olivat taaskin samat kasvot, jotka hän oli nähnyt Ghyllissä.