XI LUKU.
Yö oli tavattoman pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Tuuli huokaili raskaasti puissa. Kun se joskus hetkiseksi tyyntyi, kuului ilman läpi veden synkkä kohina kaukaisista koskista.
Hugh Ritson asteli pimeässä painunein päin. Hän ei kulkenut nyt kaivosvuorelle, vaan päinvastaiselle suunnalle. Kun hän saapui kylään, hän pysähtyi Lentävän Hevosen luona. Äänekkäät naurunpuuskat kuuluivat salista, jonka akkunoita punaiset verhot peittivät.
Hän seisoi ovella, joka avautui kapakkahuoneeseen. Kapakan emäntä, seisten selin häneen, jutteli tavattoman innokkaasti muutaman laakson vaimon kanssa, joka seisoi kannu kädessä myymäpöydän toisella puolella.
"Mitä, eukko, ettekö todellakaan ole kuullut, mitä tapahtui Ghyllissä tänä aamuna?"
"En, Bessie, minä olen ollut ahkera kuin muurahainen koko päivän pesten ja silittäen."
"No, sieltähän kuuluu aivan kummia. Kaksi veljestä ja sellaisia kelvottomia. Siellä tuli lopulta ilmitappelu ja herra Hugh kuuluu olevan kuoleman kielissä siitä iskusta, jonka tuo pitkä kolppana hänelle antoi."
Hugh Ritson tömisti kovasti jalkojansa ovella.
"Sanokaa miehellenne, että minä tahdon tavata häntä", hän sanoi käskevästi.
Kapakan emäntä katsahti ylös, kääräisi lautasliinan kokoon ja vastasi hermostuneesti: "Kyllä, herra." Sitten hän luntusti salin ovelle ja avasi sen. Meluisat äänet, höyryt ja inhoittavat hajut hyökkäsivät kilvan raittiimpaan huoneeseen. "Tommy!" hän huudahti, niin että se kirkuvana kuului yli muiden melun.
Kapakan isäntä ilmestyi.
"Voitteko lähettää minulle kyytirattaat puoli viideksi huomenaamuna?" virkkoi Hugh.
"Ehkä; se on kyllä sangen varhainen hetki, luullakseni", inisi kapakan isäntä.
Puhuessaankin hän veti pitkävartista piippua ja hänen punakoille kasvoillensa ilmestyi kaksimielinen hymy.
"Minun täytyy joutua viiden junalle", selitti Hugh. "Lontooseen?" toinen poski irvistyi lukemattomiin poimuihin.
"Sanoin viiden junalle", sanoi Hugh kiivaasti. "Mää en sano millonkaan, ei. Se olisi kolme puolikruunusta."
Hugh heitti puolen sovereignen rahan myymäpöydälle.
"Lähettäkää se täsmälleen puoli viisi."
"Ghylliin?"
Kureet poskella näyttivät nyt tasoittuneen.
"Kaivosvuorelle."
Salin ovi avautui uudelleen, ja Natt ilmestyi kynnykselle. Tallimiehen uniset silmät avautuivat ja välähtivät tietävän näköisinä. Sitten hänen pyöreät kasvonsa katosivat ja hänen livertävä äänensä sekaantui toisten äänekkääseen meluun. Seuraavana hetkenä ovi heitettiin selkoselälleen, ja Drayton vetelehtivänä ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hänen tukkansa oli laskeutunut otsalle, josta hattu oli työnnetty takaraivolle. Sikaari savusi hänen suussansa, ja sormiensa päät hän oli tukkinut liivinsä taskuihin.
"Tuu sisään, mull' on jotakin näytettävää sinulle", hän hohotti.
Hugh ei hievahtanut paikoiltaan, vaan nosti kuitenkin päänsä ja silmäsi huoneeseen. Puolet koko laakson kelvottomimmasta roistoväestä oli kerääntynyt pöydän ympärille, ja heidän haamunsa näyttivät sinisiltä savun sisässä. Suuren takan puisella reunuksella oli auki suuri kirja, jonka lehtiä ovelta puhaltava tuuli selaili.
"Mää en ol' unohtannu, mitä sää sanoit kauan aikaa sitten kirkkoherran kirjast'", sanoi Drayton, "tässä se on ja verraton kalleus se onkin. Sinä tahroit peloittaa mua sillä, mutta varjele taivas, miten kauheasti minä siitä pirän. Kuuntele."
Drayton astui takaisin huoneeseen, käänsi lehtiä ja alkoi ilakoivalla äänellä lukea:
"1847: marrask. 18. — Thomas sanoi, että Allan on äskettäin tullut Skotlannista, on skotlantilaista syntyperää, ja että hänen vaimonsa on irlantilainen, ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta muutaman kuukauden vanha eikä vielä kävele."
Se oli kirkkoherran muistiinpanokirja.
"Sehän on verrattoman hyvä, eikös olekin, herra Hugh Ritson?" sanoi Drayton kohteliaasti kumartaen ja osoittaen harvinaista sivistyneisyyttä, jota seurasi merkitsevä sivukatse hänen hohottaviin seuralaisiinsa, jotka istuivat siinä ympärillä.
Hugh Ritson seisoi jäykkänä ja sanoi tyynesti:
"Mistä olet saanut tuon?"
Kun tämä kysymys oli lausuttu, kuului pöydän ympäriltä mitä erilaisinta tirskunaa ja murinaa, aivan kuin tässä olisi tehty verraton sankarityö. Hugh Ritsonin silmät kiersivät miehestä mieheen ja katse tuli yhä tiukemmaksi.
"Olette sen varastaneet, olen siitä varma", hän sanoi hiljaa.
"Entäs sitten?" rähähti Drayton. "Se oli hienoa hommaa. Natt viekoitteli pois methodistin, ja sill'aikaa minä supelsin kirjan."
Drayton näytti ylpeilevän osastaan mikä hänellä oli tässä erinomaisessa näytelmässä, ja hänen ystävänsä nauraa hohottivat hänen loistavalle selityksellensä. Nattin uniset silmät olivat yliluonnollisen kirkkaat tänä suurena hetkenä.
Hugh Ritsonin otsa synkkeni raivosta.
"Tämä on teidän kiitollisuuttanne seurakuntanne paimenta kohtaan", hän sanoi.
Kuului taas tirskunaa ja murinaa pöydän ympäriltä.
"Yhdelläkään teistä ei taida olla syytä pitää kirkkoherra Christianin puolta", sanoi Hugh lujalla äänellä. Hän katsoi terävästi pöydän ympärillä istuvien miesten kasvoihin, ja nauru alkoi vähitellen tyrehtyä. "Reuben Rae, kuka hoiti teidän sairasta vaimoanne? — John Proudfoot", — sepälle — "mitä voitte kertoa siitä ajasta, jolloin lapsenne makasi kuumeessa?" Hänen vilkas silmänsä tunkeutui salin jokaiseen soppeen, ja useampi kuin yksi iloinen veitikka painoi päänsä rinnallensa. "Te nauratte vielä, te kelpo sankarit, kun teidän hyväntekijänne taloon on varas tunkeutunut."
Drayton harppasi häntä kohti.
"Tuki kitas ja paikalla", hän karjui.
Hugh Ritson ponnisti hillitäksensä itseänsä.
"Minä en ole tullut tänne rähisemään", hän sanoi tyynesti.
"Hempeämielinen mammanlellu, huh, se sinä olet, kuuletko?" pyhähti
Drayton.
Hughin kasvot väännähtivät, mutta hän kääntyi ympäri ja oli jo seuraavana hetkenä tiellä.
Drayton seurasi häntä ulos äänekkäästi nauraa hohottaen. Hugh kääntyi äkkiä ympäri ja sulki oven. Sitten hän kääntyi Draytoniin, jonka innoittavat kasvot olivat epäselvinä hänen edessänsä verhojen takaa tuikkivassa punertavassa valossa.
"Sinä olet koettanut kiduttaa minua", hän sanoi, "aivan kuin koettaisit hirttää koiraa hännästänsä ja kiskoisit hampaita rotan suusta. Sinä olet uhannut myöskin inhoittavalla tavalla kiduttaa jaloa ja hyvää naista. Sinä olet roisto ja sinä tiedät sen. Mutta sinäkin epäröisit, jos sinä varmasti tietäisit, kuka tai mikä sinä olet. Anna minun sanoa se sinulle uudestaan nyt, kun me olemme kahden ja kun minulla ei ole mitään persoonallisia etuja ajettavana. Sinä olet se mies, jonka nimen minä sinulle annoin — Paul Lowther, Robert Lowtherin poika — ja tuo nainen, minun veljeni vaimo, jonka sinä omaa etuasi tavoitellessasi tahdot pakottaa asumaan saman katon alla sinun kanssasi, on sinun oma sisaresi." Draytonin raaka naurun hohotus kuului yli puissa tohisevan myrskytuulen. Hänen seuralaisensa sisällä kuulivat sen ja vaikenivat kuuntelemaan.
"Se on sievä, vanha juttu, tuo. Annapas olla — sinä olet kertonut sen ennenkin, muistaakseni."
"Silloin se oli valhe, nyt se on Jumalan nimessä totta!" vakuutti Hugh.
Drayton nauroi taaskin.
"Ja silloin sitä uskottiin, mutta nyt ei uskota. Ei, ei, herra Hugh, se ei kävele."
"Me saamme nähdä."
Hugh Ritson oli pyörähtänyt ympäri ja mennyt. Drayton palasi takaisin ystäväinsä luo. "Eikö kyyhkynen tuo riistaa nokassaan, kun se palaa pensaaseen?" hän mutisi.
"Ei, sillä on nokassa komea, valkoinen höyhen", sanoi vanha Reuben Rae.
"Ei se riistaa kokoa, jolla on vain kieli aseena", päätti John, seppä.
* * * * *
Hugh Ritson asteli pimeässä kaivosvuorelle. Sulatusuunista hohti valoa eteläiselle taivaalle, ja vuorenjyrkänteet häämöttivät epäselvinä sen valossa. Koneen jyske, ketjujen kolina ja viiltävä lapioiden kirskuna, kun miehet loivat kopista malmia pengermälle, olivat ainoat äänet, jotka kuuluivat tuulenpauhinan yli. Gubblum työskenteli aivan kaivosaukon suulla. "Oglethorpe", sanoi Hugh, "kuinka monta vuoroa on alhaalla työssä tänä yönä?"
"Kaikki, paitsi kahta miestä — vanhaa Reubenia ja Jim Southia."
"Sittenhän ne ovat valinneet työn."
"Niin, toiseks' kahreks' viikoks' — luottaen siihen, että saavat palkkansa jo ennen sitä, jos Jumala suo."
"He eivät tule pettymään."
Hugh Ritson kääntyi pois. Gubblum työnsi kärrynsä pengermän reunalle ja levähti mutisten itseksensä: "Joka tapauksessa hän kestää sen aivan kylmästi."
Mutta ulkonainen tyyneys hävisi heti, kun Hugh Ritson pääsi omaan huoneeseensa kaivosvuoren juurelle. Hän valeli polttavaa otsaansa uudestaan ja yhä uudestaan. Hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti ja hän pisti hikiset kätensä kyynärpäitä myöten kylmään veteen pitäen niitä siellä useita minuutteja. Pitkään aikaan hän ei hetkeksikään istahtanut. Hän käveli lakkaamatta ja kiusaantuneena, ja hänen herpaantunut jalkansa oli raskas ja laahustava. Sitten hän heittäytyi leposohvaan, pyöri siinä hetkisen ja alkoi taaskin surullisen marssinsa. Nämä tunnit kuluivat hitaasti.
Hän kertasi kohta kohdalta päivän elämykset. Ja yksitellen syöksyivät hänen mieleensä kaikki ne tapaukset, joita hänelle oli sattunut näinä kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen. Myrsky raastoi esille kaikki jo haihtuneetkin muistot. Ja jokaisella muistolla oli oma katkera makunsa ja ne saastuttivat koko hänen sielunsa kuin rutonhuurut. Hän koetti suojata itseään itseänsä vastaan. Mitä hän ensin oli aikonut tehdä, oli ollut vain etsiä eittämätöntä laillista oikeuttansa, ja — jos hän oli mennyt pitemmälle uskaltamatta ajatella, ennenkuin teko oli tehty — oli se ollut rakkaus, joka hänet oli harhaan vienyt. Oliko siis niin raakaa etsiä oikeutta, niin häpeällistä rakastaa?
Mutta yli vaihtelevien omantunnon soimausten, yli tukahdutetun katumuksen, yli rakkauden tuskain ja ristiriitojen, puhui koston ääni hänen sielussansa. Tämä mies, hänen välikappaleensa, nyt hänen isäntänsä, Paul Lowther, täytyi nujertaa maahan ja hänen luikerteleva apurinsa hänen kanssaan. Mutta miten? Oli vain yksi tie — paljastaa itsensä. Nyt se oli ainoa tie, joka tyydyttäisi hänen petettyä ja solvaistua henkeänsä. Hänen täytyy mennä oikeaan paikkaan ja sanoa: "Minä olen tehnyt väärän valan ja ryöstänyt sen kautta veljeni vapauden. Mies, joka tuomittiin Paul Draytonina, onkin Paul Ritson. Kaikki on minun syyni."
Se kaataisi tämän hävyttömän roiston lokaan, mutta millä hinnalla! Vangin puku, jota nyt kantaa hänen veljensä, joutuisi silloin hänelle. Ja mikä lohdutus se olisikaan, että ryöväri itse joutuisi rikoksestaan kärsimään! Mutta miksi puhua lohdutuksesta tällaisessa asiassa! Oliko hänellä mitään muuta mahdollisuutta? Mistä hän löytäisi sellaisen paikan, johon taivaan pilvien läpi valo kirkastaisi hänen tietänsä? Hän matkusti kohden synkkenevää yötä ja hänen elämänsä päivätyö oli tehty.
Mitäs sitten, jos hän antaisi kaiken mennä menojaan? Silloin hän olisi häväisty, perikatoon joutunut mies, joka on ajettu kuin koira ulos hänen isänsä talosta ja jonka aina täytyisi nähdä, kuinka muukalainen siinä isännöi. Voisiko hän juoda niin katkeran kalkin? Katkeran! oh, tuhat kertaa katkerammaksi se tuli sen kautta, että hän itse, oman loppunsa alussa, oli asettanut roiston sille paikalle, jota hän nyt hallitsi.
Ei, ei, ei! Paul Lowtherin täytyy kukistua ja hänen kanssaan täytyy kukistua myöskin erään paremman miehen sortuneen jäännöksen. Niin, paremman miehen, sanokoon maailma mitä tahansa!
Voisiko tapahtua, etteivät he uskoisi häntä? Kun hän sanoo: "Vangitkaa minut — minä olen valapatto", he ehkä vastaavat: "Ei. Te tunnustatte itsenne rikolliseksi senvuoksi, että saisitte kostaa sille, joka on ajanut teidät pois talostansa." Hugh Ritson naurahti julmasti, kun tällainenkin mahdollisuus johtui hänen mieleensä: Roisto pelastuu rangaistuksesta kun hänen vihamiehensä syytöspuhe muuttuu puolustukseksi.
Ovelta kuului koputus. Hän oli niin sotkeutunut näiden ajatusten sokkeloihin, ettei aluksi ymmärtänyt, mitä koputus tarkoitti. Lopuksi hän hallitsi itsensä ja huudahti:
"Sisään!"
Gubblum Oglethorpe astui huoneeseen.
"Kahrentoist' vuorolaiset ovat juuri lähröss' ales, mutt' tahtovat vierä muutamia pölkkyjä mukanaan. Sanovat, että suojusvarustukset hiekkaosalla ovat alasromahtamaisillansa."
Hugh Ritson ponnisti tahtoansa tajutaksensa Gubblumin sanoman.
"Käskekää heidän ottaa pölkkyjä", hän myönsi matalalla äänellä.
Gubblum peräytyi ovelle ja pysähtyi.
"Oletteks' kuullut viimeisiä uutisia vanhan Matthan mökilt'?" hän kysyi toisella äänellä.
"Mitä uutisia, Oglethorpe?" sanoi Hugh pää painuneena yli pöydän.
"Robbie Southin muija oli tääll' kaivoksell' ja sanoi, että Mercyn pikku vauva on muuttannu pois."
Hugh ei kohottanut silmiänsä.
"Sekö uutinen on viimeinen?" hän kysyi.
"Ei, vaan pahin. Tyttö itte repi siteen silmiltään ja on iäks' päiväks' tullu sokeaks' kuin kivi."
Hughin pää painui lähemmäksi pöytää.
"Hyvää yötä, Oglethorpe", hän sanoi.
Gubblum peräytyi ovesta ulos ja mutisi astellessansa kaivokselle:
"Kylmä mies, joka tapauksessa."
Sinä hetkenä, kun ovi sulkeutui, Hugh Ritson tallusti levottomana lattiaa edestakaisin. Mitä hän oli aikonut tehdä? Jättää itsensä valapattona oikeuden käsiin? Eikö hänellä siis ole elämässä mitään velvollisuuksia, kun hän aikoo sovittaa kostonsa kuolemaakin peloittavammalla teolla? Mitä tulee siitä naisesta, joka on kärsinyt hänen tähtensä? Mitä murtuneesta sydämestä ja turmellusta kotionnesta? Eivätkö ne merkitse mitään silloin, kun ylpeä mieli tyydyttää omia oikkujansa?
Ei hetkeäkään, ei katkerimmassa tuskassaankaan Hugh Ritson sydämessänsä katunut sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt Paul Ritsonille; ei kannattanut kostaa sitä, mitä hän oli kärsinyt Paul Draytonin tähden. Muuttua pyhimykseksi silloin, kun tulee sairaaksi, saada omatunto herkäksi vasta sitten, kun sitä uhkaa tuho — oh, sellaiseen alentuvat vain ihmiskunnan kehnoimmat hylkiöt! Sellainen kääntymys ei ollut häntä varten.
Toisessa kädessä kosto, toisessa velvollisuus — kumpaa tuli seurata? Tuhon omaksi joutunut mies ei voinut tehdä mitään päätöstä, ja kun hänen kellonsa näytti yhtä, hän heittäytyi sohvalle levätäksensä hiukan.
Unta hän ei toivonut — unet viime aikoina olivat olleet liian täynnä kauhuja, mutta uni valtasi hänet kaikesta huolimatta. Hänen nukkuvat kasvonsa olivat tuskien miehen ja unet olivat kauhistavia heijastuksia niistä ajatuksista, jotka valveilla hänen mielensä täyttivät. Hän uneksi, että hän oli kuollut lapsena. Kylminä, ylevinä, mutta hyvin suloisina hänen lapsenkasvonsa katsoivat ylös valkeilta lakanoilta. Hän ajatteli, että hänen äitinsä kumartui hänen ylitsensä ja vuodatti monia kyyneleitä, mutta hän itse muutti toiseen, ihmeelliseen maailmaan ja katseli alas heihin molempiin.
"Parasta on näin", hän ajatteli, "ja kyyneleet, jotka äiti vuodattaa, ovat siunatut."
Tässä hän havahtui ja nousi jaloillensa. Mitä hullutuksia ihmiset ovatkaan unista sanoneet! "Oi, uni, sinä hellä haltija, maailman äärestä toiseen kaikki sinua odottavat!" Hellä! Kauheampi kuin kuolema! Surullinen kävely lakkasi, ja hän taas paneutui pitkäksensä. Hän nukahti ja uneksi uudestansa. Tällä kertaa hän oli tappanut oman veljensä. Hetkistä aikaisemmin he olivat seisseet silmä silmää vasten — voimakkaina ja raivoissansa, silmät tulta iskien ja kädet kohotettuina. Nyt veli makasi hiljaa ja peloittavana hänen jaloissansa, ja ääni taivaasta huusi: "Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman maan päällä."
Kauhuissaan hän hyppäsi seisoallensa. "Armoa, armoa!" hän huusi. Sitten hän huokasi raskaasti ja katseli ympärillensä. "Unta — vain unta", hän sanoi itseksensä ja naurahti lujasti yhteen-purtujen hampaidensa välitse. Lamppu paloi yhä pöydällä. Hän nousi, otti avaimen taskustansa, avasi laatikon ja otti sieltä esille pienen pullon. Se sisälsi unijuomaa. "Jos minun nyt täytyy nukkua, minun täytyy vihdoinkin saada nukkua uneksimatta", hän sanoi ja mittasi annoksen. Hän kohotti lasin huulilleen ja näki siinä omien kasvojensa kuvan. "Sääliä, sääliä! Tyhjät unet turmelevat minun hermoni. Säälittävää, toden totta! Ja nyt minun täytyy suojata itseäni itseäni vastaan tällaisilla varustuksilla!" Hän piti lasia tulta vasten, ja kun käsi vapisi, hän nauroi. Sitten hän joi sen, sammutti tulen ja istahti sohvaan.
Päivän sarastus vaalensi pilviä ja ensimmäinen kaje tuikahti akkunasta sisään, kun keltainen valo sammui. Hugh Ritson istui synkässä hämyssä polvet vedettyinä ihan leuan alle, kädet ristissä rinnalla ja pää eteen syvälle painuneena. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua. Äkkiä ääni kävi möriseväksi, pilvi ilmestyi silmien eteen ja pää retkahti taakse. Hän nukkui ja taas hän näki unta. Tai oliko se näky eikä uni, joka hänelle nyt ilmestyi? Hän oli seisovinaan huoneessa, jonka hän oli ennen nähnyt. Vuoteella lepäsi jokin valkoinen olento. Se oli lapsi, ja pieni henki oli liidellyt pois. Sen ääressä oli eräs vaimo kuurullansa ja valitti ääneen: "Rikollinen, rikollinen!" Naisen silmät tuijottivat lapseen, mutta hän ei nähnyt mitään. Näöttömät terät olivat valjenneet. Sydämellänsä hän kuitenkin näki lapsen ja näki myöskin hänet, Hughin, kun hän astui sisään. Sitten tuntui kuin nainen olisi kääntänyt sokeat kasvonsa häneen ja kutsunut häntä nimeltä. Seuraavana hetkenä nainen oli kadonnut. Hänen istuimensa oli vapaa ja vuode tyhjä, vain harmaapartainen mies istui kylmän takan ääressä. Ääretön kuorma painoi häntä alas, mutta Hughista tuntui, että hän ponnistaen kohotti päätänsä ja Hugh kuuli nimeänsä mainittavan.
Hän hyökkäsi ylös. Suuret, kylmät hikipisarat tippuivat hänen otsaltansa. "Mercy on kuollut", hän kuiskasi kauhuissaan. "Hän on mennyt vaatimaan rikollista tilille. Hän on nyt Jumalan tuomiolla."
Seuraavana hetkenä kuului huuto: "Herra Ritson!"
Hän kuunteli ja päivän hämärtäessä hänen kivettyneet kasvonsa hymyilivät julmasti.
"Herra Ritson!" kuului taas ja piiskan varrella kolkutettiin oveen.
"Kapakoitsija Tommy", sanoi Hugh Ritson ja purskahti katkeraan nauruun.
"Tuo Tommy oli siis minun pelastava enkelini, hoh!"
Toinen korvia vihlova nauru. Kapakoitsija istuen kuskipenkillä kuuli sen ja ajatteli itseksensä: "Siellä on joku hänen kanssansa."
Hugh Ritson painoi koko päänsä pesuvatiin ja hankasi sitten kiivaasti karkealla pyyhkeellä. "Minun viimeinen uneni on ohi", hän sanoi katsahtaen kauhuissaan sohvaan. "Minun täytyy tehdä se, johon velvollisuuteni vaatii, mutta ei enää painajaista eikä unia!"
Hän avasi oven, heitti karkean vaipan ajajalle, veti ulsterin päälleen ja hyppäsi rattaille. He lähtivät matkalle kiireisellä vauhdilla. Kolea aamutuuli puhalsi yli laakson. Aurinko nousi Cat Bellsin yli, mutta Hugh Ritsonista tuntui kuin hän olisi matkustanut ainaista yötä kohden. Hän istui käsivarret ristissä ja pää rinnalle painuneena.
"Oletteks' kuullu, mitä on vanhan loordi Fisherin mökill' tän' aamun' tapahtunnu?" kysyi majatalon isäntä.
Hugh vastasi matalalla äänellä.
"En ole kuullut mitään."
"Tyttö on seurannu lastaan sanken orottamatta. Niin, hän on myöskin menny. Kuollu noin puol' tuntia sitten. Sivukulkiessan' kuulin sen kirkkoherra Christianilt'."
Hugh Ritson taivutti painuneen päänsä vieläkin alemma.