XII LUKU.
Kello kaksi sinä päivänä Hugh Ritson saapui Eustoniin. Hän otti ajurin ja ajoi Whitehalliin. Sisäasiaintoimituskunnassa hän kysyi ministeriä. Sata vastusta nousi hänen tiellensä estämään häntä tapaamasta toimituskunnan päällikköä. Yksi virkamies neuvoi häntä toisen, toinen kolmannen, kolmas neljännen luo.
Hugh Ritson oli tuskin sellainen mies, joka saattoi ottaa lukuun sellaisia esteitä. Hänellä oli asiaa ministerille eikä kenellekään muulle. Parlamentilla oli istunto ja ministeri oli mukana. Hugh Ritson etsi häntä sieltä. Hän selitti asiansa muutamin sanoin, ja ministeri kuunteli häntä epäilevin ilmein.
Ministeri oli tyhmä yorkshirelainen, jonka hyvät päivät olivat tehneet luonnottoman pulleaksi ja kömpelöksi. Aluksi hän katseli vierastansa ilmeisesti epäillen hänen järkeänsä, mutta kun tämä epäilys näytti turhalta Hughin johdonmukaisten selitysten vuoksi, hänen mielensä näytti tekevän omin käsin puhkaista koko mätäpaise.
Pian ilmestyi yorkshirelaisen kasvoille kuitenkin varjoja, jotka syntyivät vakavammista syistä kuin tuon epäilyttävän miehen liikatunteellisuudesta.
"Eikö teidän olisi paras jättää asia huomiseen ja tulla aamulla minun luokseni Whitehalliin?" hän sanoi osoittaen suurempaa huomaavaisuutta kuin tähän asti. "Jos te silloinkin vielä olette samaa mieltä, minä annan asian yleiselle syyttäjälle."
Hugh Ritson kumarsi hyväksyvästi.
"Ja saanko minä käydä myöskin vankilassa?" hän kysyi.
"Luultavasti. Se on kyllä vasten uusia määräyksiä, etteivät kuritushuoneessa saa käydä kutkaan muut kuin vankilan viranomaiset ja henkilöt, jotka tahtovat tutustua vankilan rangaistustapoihin. Mutta saamme nähdä, mitä voimme tehdä."
Sinä iltana Hugh Ritson pistäytyi St. Margaretin luostarissa. Oli myöhä, kun hän astui sisään ja kun hän palasi puoli tuntia sen jälkeen, olivat lamput Abbey Gardensilla sytytetyt. Valo lankesi päivystäjä-sisaren kasvoille, kun hän avasi hänelle oven. Hänellä oli harmaa puku, mutta ei huntua, ja päätä peittävän liinasiteen alla silmät olivat punaiset ja turvonneet.
Hugh Ritson vihelsi ajurin Broad Sanctuarylla ja ajoi Hendoniin. Haukka-Haikaran kapakkahuone oli täynnä kantajia, kuorma-ajureita, tienkiertäjiä ja maatyöläisiä, kaikki juoden ja meluten. Mutta tästä näennäisestä vilkkaudesta huolimatta koko paikka oli rappeutuneen ja häviävän näköinen. Jabez tarjoili myymäpöydän takana. Hän oli suuresti entisestänsä edistynyt ja piti päänsä pystyssä, kuten ainakin nuori keikari, joka juuri on vanhempain holhouksesta vapautunut ja pääsee omin neuvoin esiintymään suuressa maailmassa. Rouva Drayton istui neulomassa samassa huoneessa, jossa Mercy kerran oli leikkinyt naapurin lasten kanssa. Kun Hugh Ritson astui hänen luokseen vanha rouva hätkähti.
"Herra hyvästi siunatkoon, herra, oletteko se te. Minä olen niin pelännyt, kun minä silloin itkin ja valitin ilman aikojani. Ja mitä hyvää minä olen siitä saanut? Sen erän perästä ei minun oma lihani ja vereni, kuten hyvin voitte sanoa, ole tuntenut minua."
"Tarkoitatteko koet-laisuutta?" kysyi Hugh Ritson.
"Koettapa koetta!" voivotti kapakan emäntä kohottaen silmänsä samalla, kun neulintikkujen kilinä lakkasi. "Minun Paulini ei ollut siellä. Cummerlannissa taas, herra — itse kuulitte, mitä hän minusta sanoi." Hänen talousesiliinansa nurkka kohosi silmille. "Minusta, joka olen häntä sillä hellyydellä kasvattanut! No", päättävästi itseänsä hilliten, "minun sydämeni on niin täysi ja minä kostan hänelle ansion mukaan. Minä uhallakin annan talon ja tavaroiden mennä, se on totinen tosi. Minä luotan Luojaan, ja tuo Jabez, ei hänkään ole oikea lapsi."
Kun Hugh Ritson teki lähtöä, vanhan rouvan kiihko lisääntyi. Hän pani neuleen syrjään ja kiireesti askarteli ensin päähineensä nauhoilla ja sitten esiliinallansa.
"Kuunnelkaa minua", sanoi Hugh. "Tänään on perjantai. Maanantaina teidän pitää mennä siihen luostariin, jossa näitte Paulin äidin. Kysykää sisar Gracea. Muistatteko — sisar Gracea. Hän sanoo teille kaiken."
Kello oli melkein yksitoista, kun Hugh Ritson palasi kaupunkiin. Kadut olivat tungokseen asti täynnä, ja monta pitkää tuntia hän kulki ihmisvirrassa, joka vyöryi edestakaisin Strandilla. Tässä ihmiskasvojen lainehtivassa meressä eivät missään tuskan ja kärsimyksen jäljet näkyneet selvemmin kuin hänen kasvoillansa.
Hänen tunteensa olivat kääntyneet sellaiselle ladulle, jota hän ei olisi toivonut. Hän oli kuin lastu laineilla, jotka heittelivät häntä oudoille vesille, pilvenhattara ilman ankkuria taivaan tuulissa. Sen lisäksi hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että yön hetket muuttavat ihmisen herkemmäksi ja aivan toiseksi kuin päivällä. Yhdenkään kasvoilla tuossa kasvojen meressä ei näyttänyt kuvastuvan se salainen pelko, ilmeellinen ilo ja katkerin tuska, joka yön hiljaisina hetkinä yksinäisen ihmisen sydämeen hiipii täyttäen sen onnella tai epätoivolla.
Kuinka kauheata olikaan joutua synnin ja kärsimysten hyökylaineille tällaisin tuskain raatelemin tuntein! Hän tunsi — tahtoipa tai ei — olevansa peto, joka oli hävittänyt orpojen onnen ja murtanut leskien toiveet, niinkuin hän olisi julmin ilmein katsellut syrjästä vapisevaa miestä, joka oli kumartunut hänen kynnykselleen kuolleen naisen yli, jonka elämän hän oli tuhonnut.
Niin, ei vain menneisyys kohottanut kaikkia kauhujaan hänen mieleensä, vaan myöskin tulevaisuus turmiota uhkasi. Hän tiesi, että se nuori tyttö, joka punertavassa musliinissaan hymy huulillaan sipsutti katua idästä länteen, oli kuin luotu herättämään uinuvat vaistot, joiden mutaisista lähteistä kuohuva häpeän lieju lopulta peittää kaiken vihannan.
Hän kauhistui itseänsä; hän vapisi, niinkuin pyövelin käsi äkkiä olisi laskeutunut hänen olkapäällensä. Hän vapisi vielä enemmän, kun näki kuin peilistä omien kivettyneitten kasvojensa kuvan ja mieleen johtui ajatus, että toisetkin saattaisivat nähdä sen, minkä hänen silmänsä näkivät.
Hän kulki Arundel Streetiä ja kääntyi Embankmentille. Ei, ei, ei! Armollinen Jumala ei voi sallia, että toinen näkisi niin syvälle toisen sydämeen. Silloin ihminen tietäisi hyvän ja pahan. Hänen mieleensä sukelsi ajatus, että tämä tunne oli sama kuin mahtoi olla ensimmäisillä ihmisillä, kun he syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta saivat kuulla kirouksen ja katkeran tuomion.
Täällä tyhjällä käytävällä, joka kaikuna kertasi hänen askeltensa äänen, ilma oli vapaa. Hän paljasti päänsä, ja lempeä länsituuli leikki hänen hiuksillansa ja viillytti hänen ohimoitansa. Pään päällä ei tuikkanut ainoatakaan tähteä, ja virta, joka vieri verkalleen syvässä uomassansa, oli synkkä ja uhkaava. Mutta vielä synkempi oli elämän virta, jonka pohjamutiin hän avuttomana oli painunut.
Hän oli kuullut, että Thames vaatii vuoden jokaisena päivänä yhden ihmisuhrin ja nojatessaan marmorireunustan yli hän aprikoi, olisiko se jo tänäkin päivänä, jonka viimeiset hetket olivat käsillä, veronsa saanut. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän ajatteli, että ehkä juuri tällä hetkellä musta vesi hänen alapuolellansa uhkaavana vyöryi uhriansa vaatien.
Hän asteli edelleen, ja epäselvä ihmisten hyörinä ja melu saapui Strandilta hänen korviinsa. Mitä sittenkin on joen vanhan jumalan vaatimus kaupungin hirviön vaatimusten rinnalla? Ja nyt kun päivän melu oli häipynyt, Hugh Ritsonin ajatus kääntyi kaikkeen, mitä hän kaukaisessa pohjoisessa oli taaksensa jättänyt. Siellä, äänettömyydessä ja pimeydessä, vuoristojen välillä, huojuvien puiden ja kuohuvien koskien seutuvilla olivat puolet hänen tuhotun elämänsä raunioista. Kajastus vanhan Lontoon monista valoista ei ulottunut sinne asti, mutta se mies, joka niille paikoille oli luonut synkän varjon, kulki nyt täällä.