XIII LUKU.
Abbey Gardens, luostarin editse kulkeva katu, oli; pimeä ja autio. Vain eräs juopunut nainen hoiperteli sitä pitkin. Mutta kaukainen kumea melu ja pilviä valaiseva kajastus ilmaisivat, että jossakin yön sydän sykki kiihkeästi.
Hugh Ritson katseli luostarin synkkää rakennusta kulkiessaan kadun poikki. Tulet oli jo sammutettu ja sisällä näytti kaikki pimeältä. Hän asteli edelleen, mutta pysähtyi sitten äkkiä ja tuijotti yhä tarkemmin sinne, mistä oli tullut.
Hänestä tuntui, että jokin liikkui porttikäytävässä. Lamppu käytävältä loi himmeätä valoansa, ja siellä kaasulyhdyn alla hän huomasi naisolennon, joka oli selin häneen. Tuntematon loi pelokkaita ja salaisia silmäyksiä ympärilleen ja kohotti vapisevan kätensä kelloon, jonka nauha riippui hänen päänsä päällä. Käsi putosi sivulle, mutta soittoa ei kuulunut. Vielä kerran kohosi käsi ja vielä kerran se vaipui alas. Sitten nainen laskeutui horjuen portailta käytävälle ja kääntyi poistuakseen.
Hugh Ritson palasi kadun yli takaisin. Huolimatta siitä, että hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin, tämä tapaus oli vallannut kokonaan hänen huomionsa.
Nainen tuli häntä kohden. Hugh asettui hänen tiellensä ja näki hänen kasvonsa. Nainen oli Mercy Fisher.
"Sinäkö se olet, Mercy?" kysyi Hugh.
Tyttö ei vastannut, vaan koetti päästä pujahtamaan pois, mutta Hugh esti sen hellällä väkivallalla.
"Minkätähden sinä jätit Hendonin?" hän kysyi.
"Sinä et välittänyt minusta", sanoi tyttö äänessään sanoinkuvaamaton tuska. Hänen kasvonsa olivat vielä käsiin peitetyt.
Hugh ei vastannut. Hän antoi hänen tuskansa vapaasti purkautua.
Juuri silloin muuan juopunut nainen hoippui käytävää ihan heidän luoksensa, tunkeutui heidän väliinsä ja meni matkaansa ilkeästi nauraen.
"Mitä hän aikoo sinulle tehrä, rakkaani, häh?" hän sanoi pilkallisesti. "Pirä puolesi", hän lisäsi ja nauroi taas. Hän oli ryysyinen turmeltunut hylkiö — ihmisen raunio, joita yö, parittaja, heittää kadulle.
Mercy kohotti päänsä. Synkkä kauhistunut ilme oli hänen silmissänsä.
"Sinä tiesit miten minä odotin ja odotin", hän sanoi, "ja sinä olit tulematta niin kauan, niin hirveän kauan." Hän käänsi päänsä pois. "Sinä et välittänyt minusta. Sydämessäsi sinä et minusta välittänyt", hän nyyhkytti.
Katkerat muistot tukahduttivat hänen äänensä. Hiukan heltyneenä Hugh seisoi ja katseli häntä, näki lapsenkasvojen uivan kyynelissä ja yötuulen heiluttelevan hänen keltaisia kiharoitansa.
"Missä sinä olet sen jälkeen ollut?" tiedusteli Hugh.
"Eräs mies torille mennessään otti minut vaunuunsa. Sitten minä pyörryin ja hän vei minut asunnolleen. Hän asuu aivan lähellä Groom Yardia. Hänen vaimonsa on vuoteenomana, sellainen hyvä ihminen ja niin ystävällinen minulle. Mutta he ovat köyhiä eikä minulla ollut rahaa ja niin minä pelkäsin, että olen taakaksi heille. Ja sitäpaitsi — sitäpaitsi —"
"No?"
"Hän näki, että minä olin — hän näki, että minä tulen — naisena hän ymmärsi, että minä tulen pian —"
"Niin, niin", sanoi Hugh pysäyttäen toisen kyyneltulvan koskettaen keveästi kädellänsä. "Kuinka punaiset sinun silmäsi ovatkaan! Ovatko ne pahemmat?"
"Mies oli hyvin hyvä: hän vei minut tohtoriin sairashuoneeseen, ja ne sanoivat — oi, ne sanoivat, että minä voin menettää näköni!"
"Pikku Mercy-parka!" huudahti Hugh.
Hän häpesi nyt omia kärsimyksiänsä. Miten äänekkäinä ja vaativina ne äsken olivatkaan esiintyneet! Miten vähäiset ne kuitenkin olivatkaan tämän tyttöparan hirvittävien murheiden rinnalla! Hänen tuskansa oli otaksuttu, tämä todellinen.
"Mutta ei sillä väliä!" huudahti Mercy. "Ei sillä väliä!"
"Sinun täytyy säilyttää rohkeutesi, Mercy. Minä puhuin ankarasti sinulle tässä yhtenä iltana, mutta se on ohi nyt, uskothan sen?"
"Oi, miksi sinä jätit minut yksin?" valitti tyttö.
"Vaiti, Mercy. Sinun asiasi kääntyvät vielä hyväksi", sanoi Hugh ja hänen omatkin silmänsä kävivät sumeiksi, mutta sydän oli katkera. Eikö hän ollut juuri äsken vihassaan sanonut, että intohimo on tämän maailman pahahenki? Hän tahtoi surussaankin sanoa samaa. Tuon tytön yksinkertainen sydän rakasti häntä aivan yhtä paljon kuin hänen kiihkeämpi sielunsa rakasti Gretaa. Hän oli rikkonut häntä vastaan. Mutta se oli pikku asia. Tytön viha kärsimänsä vääryyden vuoksi on pian asettunut ja hänen kanssaan kyllä tulee, toimeen.
"Mikä sinut tänne on tuonut, Mercy?"
"Eräs sisarista — ne käyvät sairaiden luona — eräs heistä kävi siinä talossa, jossa minä asuin ja minä kuulin, että he joskus ottavat kodittomia tyttöjä luostariin. Ja minä ajattelin, että minä olin koditon nyt ja — ja —"
"Onneton pikku nainen!"
"Minä tulin toissa iltana, mutta näin sinun veljesi Paulin kävelevän täällä, ja menin pois."
"Paulin?"
"Sitten minä tulin eilen illalla, mutta hän oli täällä taas ja minun täytyi vieläkin palata. Sentähden minä tänään tulin aikaisemmin eikä häntä ollut täällä. Mutta juuri kun minä aioin soittaa ja sanoa, että minä olen koditon ja että minun silmäni tulevat yhä pahemmiksi, jokin tuntui sanovan minulle, että ne kysyvät, eikö minulla ole isää ja minkätähden minä olen jättänyt hänet. Silloin minä en voinut soittaa — ja silloin minä toivoin, että voisin kuolla — niin, jos voisin kuolla ja unohtaa eikä koskaan enää aamulla herätä —"
"Vaiti, Mercy. Sinun täytyy palata takaisin isäsi luo."
"Ei, ei, ei!"
"Kyllä, ja minä tulen sinun kanssasi."
Seurasi äänettömyys. Sameat silmät tuijottivat suoraan Hughin kasvoihin. Kevyt hymy kohtasi hänen katsettaan.
"Ah!"
Hänen sielussaan kangasti ihanana se päivä, jolloin hän käsi kädessä rakastettunsa kanssa saapuisi vuoristoon hylättyyn kotiinsa ja pyyhkisi pois isänsä kyyneleet. Nyt hän kuitenkin oli suuren kaupungin pimeällä kadulla ja hänen kotinsa oli äärettömän kaukana.
Hugh naurahti sielussaan toisenlaiselle kuvalle. Hullu oikku johti hänen mieleensä ajatuksen, että kaikki hänen kuohuvat intohimonsa olisivat asettuneet ja hän näki itsensä tämän mitättömän naisen tyytyväisenä, kotirakkaana ja kunnioitettuna aviomiehenä.
"Oliko Paul yksin, kun sinä hänet näit?" kysyi Hugh.
"Oli. Ja sanotko sinä niille kaikki?"
Tytön sivulle-kääntyneeseen katseeseen levähti kaukainen, harhaileva ilme.
"Mercy, minä toivoisin, että sinä tekisit jotakin minun hyväkseni."
"Kyllä, kyllä."
Onnesta sykähtäen Mercy katsahti salaa häneen,
Hugh kohotti tytön päätä kootakseen hänen harhailevat ajatuksensa.
"Paul tulee varmaan tänäkin iltana. Minä tahdon, että sinä odotat ja puhuttelet häntä."
"Kyllä, kyllä, mutta eikö hän kysele minulta vaikka mitä?"
"Mitä se tekee? Vastaa kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Älä vain sano, että minä olen pyytänyt sinua puhuttelemaan häntä. Sano hänelle — muistatko sen? Kuunteletko sinä? Katso minua silmiin, pikku vaimo."
"Kyllä, kyllä."
"Sano hänelle, että herra Christian, kirkkoherra Christian, tiedäthän — on tullut Lontooseen ja tahtoo tavata häntä heti. Sano hänelle, että hän on etsinyt häntä Hallituskadun hotellista, mutta kun ei ole tavannut, niin on nyt Hendonin kapakassa. Muistatko sen?"
"Kyllä."
"Mihin sinä aioit mennä, Mercy — takaisin ystäväisi luo?"
"En. Mutta tuleeko hän varmaan tänä iltana?"
"Epäilemättä. Mihin aikaan hän oli täällä eilen illalla?"
"Kello kymmenen."
"Nyt se on jo paljon yli yhdeksän. Pyydä häntä menemään heti Hendoniin ja kun hän lähtee, tule sinä hänen kanssaan. Ymmärrätkö?"
"Kyllä."
"Älä unohda, tänä iltana. Huomeniltana se ei enää sovi. Ellei hän tule, sinun kuitenkin täytyy tulla Hendoniin kertomaan minulle. Minä olen siellä. Älä sano hänelle sitä — kuuletko?"
Tyttö nyökkäsi nöyrästi.
"Ja nyt hyvää yötä tunniksi tai pariksi, sinä pikku lemmikki."
Hän asteli tiehensä, ja Mercy jäi yksin synkän luostarin edustalle. Mutta hän ei kuitenkaan ollut yksin. Vasta herännyt unelma täytti hänen rintansa, ja kirkas valo kajasti hänen sielussaan.