XIV LUKU.
Hugh Ritson astui kiireesti Dean Yardin läpi Sanctuarya kohden. Kun hän kääntyi Parlamentin kadulle, puolikuu kohosi Westminster Hallin yli. Mutta yö oli vieläkin pimeä.
Hän kulki Trafalgar Squaren läpi Heinätorille. Kadut siellä olivat täynnä. Joukko joukon perään kulki ohi — surkeita miesten ja naisten varjoja, enimmäkseen kurjia, jotka tähän aikaan maleksivat pitkin katuja: vanhoja miehiä, joiden sielu oli jo monia vuosia sitten kuollut; turmelus levisi heidän hengityksessään myrkyttäen jokaisen sanan, ja kuin ruttotauti heidän tirkistävä katseensa tartutti kaiken, mihin se sattui. Heidän rinnallaan hyppivät nuoret tytöt kuin järjettömät, elukat kuihtuneet nuoruuden ruusut kasvoillaan, mutta sydämessä pistävät okaat. Heillä ei ollut muuta tietä kuin tämä — tai toinen: heittäytyä Thamesiin ja hautautua kuoleman aaltoihin tai koettaa vielä pysytellä lyhyt hetkinen elämän mutalätäkön pinnalla.
Nauraen koska eivät voineet enää itkeä, nauraen, koska heidän sielunsa oli jo kuollut, nauraen omantuntonsa raunioilla sille murhenäytelmälle, johon osalliseksi jokaisen hänen huvitteluhalunsa oli vienyt, he sipsuttivat, löntystivät tai hoipertelivat pitkin katuja. Lamput hohtivat heidän päidensä päällä ja kaikkien yllä paistoi kuu puoli-hämäränä.
Kun Hugh Ritson joutui Heinätorille, hänen horjuva askelensa kävi yhä epävarmemmaksi ja huojuen hän kulki eteenpäin. Eräs nainen, joka vaanien ja odotellen oli seurannut muutamien askelten päässä hänestä, huomasi tämän ja ollen olevinaan huomaamatta häntä huudahti pilkallisesti nauraen: "Mikäs tuo on — mies vai peikko?"
Kuinka villi ja vihlova olikaan tämä yönsydän!
Joukon läpi tunkeutui eteenpäin eräs mies, joka ei näyttänyt tajuavan tätä riehuvaa hulluutta eikä ilotonta huvia — pitkä mies, joka harppasi kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, tylsät silmät eteen tuijottaen ja valkeat kasvot ilmeettöminä. Hugh Ritson näki hänet. He sivuuttivat toisensa parin askelen päästä, mutta tuntemattomina. Toinen kulki määrää vailla sokeassa tuskassansa pyhän Margaretin luostarille ja toinen suuntasi askelensa Hendonin vanhaan kapakkaan.
* * * * *
Tuntia myöhemmin Hugh Ritson seisoi Haukka-Haikaran kapakkahuoneessa.
Hän oli tehnyt päätöksensä. Se oli purkamaton ja suunnitelma oli valmis.
"Onko ketään hänen luonaan?" hän kysyi kapakan emännältä astellen portaille päin.
"Ei minun tietääkseni, herra, mutta hän näyttää niin levottomalta ja kuin olisi poissa suunniltaan, enkä minä tiedä, miten ymmärtää —"
Hugh Ritson pysäytti hänen kielevän lavertelunsa. "Minä olen löytänyt tytön. Hän tulee takaisin teidän luoksenne, rouva Drayton. Jos se herra, joka jätti nämä tavarat, saapuu hänen mukanansa, viekää hänet poikanne makuuhuoneeseen ja sanokaa, että se henkilö, jota hän haluaa puhutella, on saapunut ja tulee heti paikalla hänen luokseen."
Tämän sanottuaan hän meni portaita ylös. Sieltä hän huudahti alas rouva Draytonille: "Sinä hetkenä, kun hän on huoneessa, tulkaa ilmoittamaan minulle." Hetkistä myöhemmin hän vielä lisäsi:
"Missä on tämän oven avain? Antakaa se minulle."
Kapakan emäntä lyntysti ylös vieden Draytonin makuuhuoneen avaimen: huone oli tyhjä ja ovi oli auki, Hugh Ritson koetti avainta lukkoon ja näki, että se käy hyvin. "Hyvä on", hän sanoi tyytyväisellä äänellä.
Vanha vaimo lähti lenksuttamaan takaisin. Hugh seisoi ajatuksissaan painunein päin ja etusormensa kynsi kasvoissa kiinni.
"Sivumennen, rouva Drayton", hän sanoi, "te voi sitte antaa tytön joskus auttaa itseänne."
"Varjelkoon, herra, enhän minä voi koskaan vaivata häntä, hän kun on vieras."
"Lörpötystä, rouva Drayton. Hän on nuori ja pirteä, ja teidän parhaat päivänne ovat jo ohi, tiedättehän, Miten teidän rintanne on tänään — parempi?"
"Kiitoksia vain, enhän voi sanoa, että se olisi paljoa parempi, kiitos vain kysymästä, herra", ja pitkällinen yskänpuuska todisti vaimon sanat oikeiksi.
"Ah, tuo on pahan merkki, eukko hyvä."
"Niin, niin on, herra. Eikä mitään myötätuntoa, herra — kaikista vähimmin siltä, jolta äiti toivoisi — ei ainoatakaan sanaa."
"Ajatelkaahan. Eikö ole mitään, mitä tyttö voisi tehdä, kun hän tulee — ei mitään palvelusta, ei askareita?"
"No, herra, tuota, kyllähän kellarissa olisi järjestämistä, kun tuo pojan veikale, jonka pitäisi huoltaa siitä, on niin saamaton, kuten minä selitin —"
"Aivan oikein, rouva Drayton. Lähettäkää tyttö sinne heti, kun hän tulee ja pitäkää siellä maatamenoon asti."
"Kiitoksia paljon, herra. Olkaa varma, että minusta! herra tekee niin hyvin ja viisaasti, kun pitää huolta ihan syyttömästi."
Kapakan emäntä linkutti alas keikutellen kiitollisena vanhaa kalloansa. Viisas herrasmies pisti rouva Draytonilta saamansa avaimen oveen ulkopuolelta jättäen sen siihen ja nousi sitten ullakolle, jossa koputti päätykopin oveen. Aluksi ei kuulunut mitään vastausta. Raskas askelten ääni kuitenkin ilmaisi, että sisällä oli joku. "Tulkaa ja avatkaa ovi", sanoi Hugh kärsimättömästi.
Ovi avautui varovasti. Drayton seisoi sen takana, ja Hugh Ritson astui sisään. Huoneessa ei ollut valoa. Pitkän kynttilän hiiltynyt sydän ilmaisi kuitenkin, että se juuri oli sammutettu ja pistävä rasvan haju täytti ilman.
"Te pidätte nähtävästi varanne", sanoi Hugh. "Koettakaapas saada valoa."
Drayton laskeusi pimeässä polvilleen, kopeloitsi lattialta tulitikkuja ja sytytti kynttilän uudestaan. Hän oli paitahihasillansa.
"Eikö ole kylmä ilman takkia, vai?" sanoi Hugh. Hänen huulensa vääntyivät irviin.
Vastaamatta Drayton meni patjan luo, joka oli lattialla hämärässä nurkassa, nosti sitä ja otettuaan takkinsa sen alta veti sen yllensä. Se oli hänen revitty ulsterinsa.
Hugh Ritson seurasi Draytonin liikkeitä ja naurahti huolettomasti. "Teidänlaisenne miehet ovat aina? varovaisia väärällä paikalla", hän sanoi. "Jos ne kerran saavat teidät kiinni, ei kestä kauan, ennenkuin ne löytävät — takkinne." Viimeinen sana lausuttiin merkitsevällä äänenpainolla.
"Saatana, jos minä en sitä polta sopivassa tilaisuuressa", mutisi
Drayton. Hänen käytöksensä oli juro ja masentunut.
"Ei, sitä te ette saa tehdä", sanoi Hugh katsellen häntä suurellisesti. Ylinen oli tyhjä lukuunottamatta patjaa ja vilttiä, joka oli melkein koossa sen toisessa päässä ja paria kolmea lautasta, jotka olivat lattialla kuivuneine ruoanjätteineen. Se oli matala huone, johon vuoliaisten raosta ja seinistä päivä näkyi. Muuta akkunaa ei ollutkaan. Seiniä oli kai joskus tukittu, mutta riiveet olivat irtautuneet ja roikkuivat vain toisesta päästään kiinni.
"Onkos kuulunut mitään?" murahti Drayton äreästi.
"On. Minä ilmoitin poliisikersantille, että luulin päässeeni jäljille."
"Mitä? Ette!"
Kaksi miestä katsoi toisiinsa — Drayton epäilevästi vaanien ja Hugh
Ritson tyytyväisenä ja hyvätuulisesti.
"Minä sanon teille: minua ei oteta kiinni noin vain lemmessä", sanoi
Drayton koettaen säilyttää tyyneytensä.
Hugh Ritson ei vastannut muuta kuin hymähti. Kun hän katsahti Draytonin kasvoihin, hänestä tuntui, ettei yksikään ihminen koskaan ole ollut sellaisessa tilanteessa kuin hän oli tällä hetkellä. Tuossa oli mies, joka oli Gretan velipuoli ja hänen miehensä ilmetty kuva. Tuossa oli mies, joka vakavista epäilyksistään huolimatta ei tiennyt omaa syntyperäänsä. Tuossa oli mies, jota uhkasi ankara rangaistus. Hugh Ritson hymyili ajatellessaan, että hän aikoi juuri tehdä tämän miehen siksi, mikä hän oli.
"Drayton", hän sanoi, "minä aion olla teidän ystävänne tässä asiassa."
"Sanon teille vielä, että vain se on minun ystäväni, joka auttaa minua saavuttamaan onneni."
"Te saavutatte sen, Drayton, vielä tänä yönä. Kuunnelkaa minua. Se mies, jota sanotaan minun veljekseni Paul Ritsonin nimellä, ei ole minun isäni poika. Hän on minun äitini ja erään toisen miehen poika ja hänen oikea nimensä on Paul Lowther."
"Minä en välitä siitä, mikä hänen oikea nimensä on, enempää kuin siitäkään, mikä on väärä. Se ei merkitse minulle mitään, sanon minä, ja sillä hyvä."
"Eikö teille merkitsisi mitään saada periä viisituhatta puntaa?"
"Mitä?"
"Paul Lowther on sellaisen summan perijä. Mitä te sanotte, jos minä panisin teidät Paul Lowtherin sijalle ja te saisitte Paul Lowtherin perinnön?"
"Häh? Ja tuo onni olisi saatavissa — ja miten?"
"Kuten olen sanonut teille aikaisemmin."
Kuului hiljaista ratinaa, sellaista kuin syntyy, kun rotta nakertaa tietänsä jauholaariin.
"Mitä se on?" sanoi Drayton kasvot valahtaen valkeiksi ja levottomat silmät pelokkaina oveen kääntyen. "Avain pantiin oveen", hän kuiskasi.
"Turhaa, eikö teidän oma avaimenne ole sisäpuolella?" hymyili Hugh
Ritson.
Drayton painoi päänsä alas häveten omaa pelkoansa. "Minä tierän — minä en ole sitä unohtanut", hän mutisi tukahduttaen turhan hämminkinsä.
"Sääli on, että te voitte täällä joutua kiinni sen sijaan, että olisitte vapaana ja turvassa", sanoi Hugh.
"Niin on", mutisi Drayton.
"Ja mennä eliniäksenne kuritushuoneeseen, kun joku toinen voisi sen yhtä hyvin tehdä teidän puolestanne", lisäsi Hugh pirullisesti hymyillen.
"Minulla ei ole mitään sitä järjestelyä vastaan. Mitä tuo on?" Drayton lyyhistyi kokoon. Lahonneesta katosta tipahti päreen kappale, kun tuuli oli sitä aikansa heilutellut. Hugh Ritsonin ainoakaan lihas ei värähtänyt. Vain halveksiva sivukatse ilmaisi hänen tyytyväisyyttään nähdessään tämän rikollisen olennon pelon.
"Asianajaja, jonka huollettavana tämä jälkisäädös on, on minun ystäväni ja toverini", hän sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen. "Sielläpäin meidän ei ole vaikea järjestää tätä asiaa. Minun äitini on —. No niin, hän on mennyt. Ei ole ketään, joka voi epäillä teitä. Jos teillä on vähänkään rohkeutta, on tie selvä."
"Mitäs hän sanoo?"
"Greta? Hänestä tulee teidän vaimonne."
"Minun vaimoni?"
"Nimellisesti. Teidän täytyy purkaa koko liitto, kuten sanoin teille, selittämällä: 'Minä, jonka olette, tunteneet Paul Ritsonin nimellä, olenkin Paul Lowther ja siten olen sen naisen velipuoli, jonka kanssa olen vihitty avioliittoon. Tämän tosiasian sain selville heti Lontooseen tultuani. Minä tuon tämän naisen takaisin sinne, mistä olen hänet löytänytkin ja vaadin, että avioliitto — joka ei ole mikään avioliitto — puretaan. Minä luovutan oikealle perilliselle, Hugh Ritsonille, kaikki Allan Ritsonin maatilat ja vaadin, että minulle suoritetaan isäni, Robert Lowtherin, jälkisäädöksellään määräämä summa.' Siinä kaikki, mitä teidän tulee sanoa ja tehdä, ja kaikki kunnioittavat ja ylistävät teitä rehellisenä ja oikeudenmukaisena miehenä."
"Se on hyvin ymmärrettävää, mutta mitäs hänestä?"
"Hän on silloin Paul Drayton ja pahantekijä."
Drayton nauraa hykersi. "Ja mitäs nainen sanoo?"
"Kun mies on kiinni ja varmassa tallessa, naisesta ei ole suurta lukua."
"Silloin minä tulen olemaan Paul Lowther!"
"Teidän tulee olla olevinanne Paul Lowther."
"Sanoin teille jo aikaisemmin, ettei tämä mahru mun kallooni, ja siltä se vieläkin tuntuu", sanoi Drayton kynsien päätänsä.
"Te saatte kyllä aikaa oppia läksynne. Te onnistutte mainiosti", tyynnytteli Hugh. "Kuitenkin —"
Sillä hetkellä Draytonin silmät olivat kääntyneet muutamaan rakoon, josta tähti pilkisti yliselle.
"Katsokaa tuonne", hän kuiskasi.
"Mitä?"
"Jonkun naama katolla."
Hugh Ritson kohotti kynttilän ja tarkasti osoitettua paikkaa. "Mikä naama?" hän kysyi halveksivasti.
Drayton häpesi turhaa pelkoansa ja painoi päänsä alas.
Alasjohtavilta portailta kuului sipsuttavia askeleita. Drayton käänsi katseensa sivulle ja kuunteli. "Vanha eukko", hän mutisi. "Mitä nyt? Illallinen, luullakseni."