XV LUKU.
Samana hetkenä uusi tulija ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hän oli vanha, pörrökulmainen ja ryppykasvoinen mies, kutistunut olento, jolla oli jäljellä vain suuri päänsä, mutta senkin musta tukka oli muuttunut harmaaksi. Se oli Gubblum Oglethorpe. Vuoriston kerjäläinen oli kulkenut etelään ostamaan säämiskänahkoja. Hän oli kerännyt niitä suuren nipun, jota hän kantoi kuin koria käsivarressaan.
Aina Newlannin häistä, kolme päivää sitten, Gubblumin vilkas mielikuvitus ei ollut saanut rauhaa, vaan hänen täytyi koettaa saada selville, kuka oli se Paul Ritsonin näköinen mies, jonka hän kerran oli nähnyt Hendonissa. Hän oli päättänyt kerta kaikkiaan saada selville tämän merkillisen asian. Niinpä hän heti ensimmäisellä Lontoon-matkallansa päätti yöpyä juuri samaan kapakkaan; ehkä salaisuus jotenkin silloin selviäisi.
"Kuinkas hurisee?" hän kysyi tervehtien sisäänastuessaan. Yläkertaan lähtiessään rouva Drayton oli jättänyt juoksupojan pitämään kapakasta huolta. Tämä oli hölmönnäköinen kuusitoistavuotias tolvana, nimeltään Jabez.
Jabez kohotti hitaasti silmänsä oluttuopeista, joita oli pesemässä, ja leveä hymy ilmestyi hänen kasvoillensa. Ilmeisesti tulija oli joku maanmoukka.
"Kylmä yö, huh! Pureva kuin äitipuolen hengitys", puheli Gubblum heittäen kimpun kädestänsä ja vetäytyen takan ääreen.
Hymy Jabezen kasvoilla yhä levisi ja hän alkoi nauraa hohottaa.
"Mitäs sinä kikatat, häh?" sanoi Gubblum. "Minä sanon, että ilma on kuuma, jos tahron. Sinä et siitä mitään tierä, vai?"
Jabez nauroi kohti kurkkuansa. Varmaankin tuo moukka oli hullu.
"Mitähän tuo vietävä hohottanee?" ajatteli Gubblum. Sitten ääneen: "Ai, poikaseni, annappa mulle jotakin suunavausta."
Jabez tunsi tällaisen puhetavan asettavan hänen naurutautiansa. Hän alkoi täyttää tuoppia. Juoksupojan liikkeet olivat ihan yhtä nopeat kuin matavan kilpikonnan.
"Hän on läpiliipattu lurjus, tuo", ajatteli Gubblum. "Hän polskuttaa kuin ankka vesialtaassa."
"Voinko minä saara täällä yösijan?" hän kysyi, kun Jabez oli tuonut hänelle oluen.
Silloin kiusallinen hymy pojan kasvoilla lientyi puheeksi.
"Mää en tiärä yösijoist'", hän sanoi, "mutt' voitte ehkä saarakkin — he, he, he! Mää kysyn rouvalt — he, he, heh!"
"Rouvalt'? Eiks' sull' sitten herraa olekaan?" kysäisi Gubblum.
Nyt oli Jabezia varoitettu, ettei mitenkään antaisi isännän suhteen panna itseään pussiin, vaan joka kerta, kun isännästä tulee kysymys, hänen tulee olla mykkä kuin hauta. Siksipä hän vastaukseksi kerjäläisen kysymykseen pudisti viisasta päätään ja näytti tietämättömältä ja hämmästyneeltä.
"Ei? Ja kuinkas kauan olet ollut täällä?"
"Pääsiäisenä kolme vuotta", vastasi Jabez.
"Ja kuinkas kauan sanoit rouvan olleen täällä?"
"Rouvan? Mää kuulin isän sanovan, ett' rouva Drayton on pitänyt
Haukka-Haikaraa kaksikymment' viis' vuotta."
"Kaksikymmentä viisi! Silloin otaksun, ettei herra ollut kuin pikku lapsi, kun hän tuli tänne", sanoi Gubblum.
"Ehk'ei ollut", myönsi Jabez. Sitten huomaten, että oli varovaisuuden niin huomaamatta unohtanut, hän ankarasti väitti, ettei hänellä herraa ollut.
"Vaikea on syörä kaffelilla kirnupiimää", ajatteli Gubblum. Hän koetti käyttää lusikkaa.
"Kattos, poikasein, tahroks', että lainaan sulle tään shillingin?"
Jabez irvisti ja puristi lihavaan nyrkkiinsä saamansa rahan.
"Minä tunsin kerran miehen, joka väitti, että sinun isäntäsi oli jymäyttänyt muuatta pitkätukkaista", sanoi Gubblum. "Minä ajattelin, että hän itse oli jymäyttänyt. Mutta kun minä sanoin sen hänelle, hän tarttui minua niskasta kiinni ja nutisti katuun, ja kaikki vain siksi, että minä puolustin sinun isäntääsi."
"Mutta minulla ei ole isäntää", väitti Jabez.
"Silloin minä ratsastin ponipahallani, mutta nyt minä saan lyntätä jalan", jatkoi Gubblum välittämättä pojan kokeesta näyttää mahdollisimman viattomalta. "Samalla kertaa minä huusin hänelle: 'Hyvää huomenta, herra Paul!' ohikulkiessani."
"Sittenhän te tierätte hänen nimensäkin?" kysyi Jabez avaten uniset silmänsä selko selälleen.
"'Herra Paul on mieronkiertäjä', sanoi eräs katupoika. 'Niin on', sanon minä, 'tierän vallan hyvin.' Ah, minä muistan sen ihan kuin se olisi tapahtunut eilen. Minä katsoin taakseni ja täällä hän seisoi kapakan ovella kaivaen nenäänsä sormellansa. Niin juuri, niin hän teki."
Jabez tunsi tällä hetkellä omantuntonsa tavattoman valppaaksi. "Mutta minulla ei ole", hän väitti uudestaan.
"Mitä ei ole?"
"Herraa."
"Se on valhe, poikaseni, sillä hän näyttää antaneen sinulle mustan silmän — ja se oli oikein — estääkseen sinua pistämästä nenääsi joka paikkaan."
Tämän jälkeen Gubblum istui runsaan puolen tuntia aivan ääneti. Rouva Drayton tuli alas ja järjesti niin, että Gubblum saisi nukkua yönsä talossa. Hänen vuoteensa oli pienessä huoneessa toisessa kerroksessa talon takaosassa, ja sen ovi oli ullakolle johtavien portaitten juurella.
Gubblum lähti ylös väittäen olevansa väsynyt ja pyysi näyttämään, missä hänen huoneensa on. Jabez sytytti kynttilän, ja niin he yhdessä lähtivät.
"Mihinkäs tuo vie?" kysyi Gubblum osoittaen porrasta, joka oli hänen ovensa vieressä.
"En tierä", murahti Jabez nyrpeissään. Hän yhä märehti Gubblumin huomautusta mustasta silmästä.
"Hän on hapan kuin etikkasieni", ajatteli Gubblum.
Kuului askeleita yläpuolelta.
"Kukas nukkuu kyyhkyslakassa?" kysyi Gubblum ojentaen sormensa ylöspäin.
"En tierä", kertasi Jabez.
"Hän on vihoissansa", ajatteli Gubblum.
* * * * *
Juuri sillä hetkellä kapakan emäntä kapakkahuoneessa askarrellessaan kuuli rattaitten pyörien ratinaa, ja seuraavana hetkenä vaunut pysähtyivät ovelle.
"Kuulkaa, tulkaa auttamaan pian", huusi ajuri.
Rouva Drayton lenksutti ulos. Ajuri oli juuri kumartunut vaunun ovesta sisään ja koetti auttaa ulos jotakin.
"Ottakaa kärestä, neiti; kas niin, se on oikea tapa."
"Varovasti nyt, herra, alas."
Autettava henkilö oli mies. Kapakkahuoneesta lankesi valo suoraan hänen kasvoihinsa, ja kapakan emäntä näki hänet selvään. Se oli Paul Ritson. Hän oli tuohtuneen näköinen ja hänen silmänsä verestivät. Hänen takanansa oli Mercy Fisher kasvoillansa vielä kyynelten jäljet.
"Oi, hän voi pahoin, rouva Drayton", sanoi Mercy.
Paul vapautti tytön syleilystä toisen kätensä, heilautti sitä rauhoittavasti, hymyili heikosti ja sanoi:
"Ei, ei, ei — antakaa minun kävellä. Minä voin, hyvin, minä voin hyvin."
Näin sanoen hän kääntyi taloon, mutta tuskin oli ottanut pari askelta kun horjahti taaskin ja vaipui portaille.
"Herra varjelkoon, Herra varjelkoon, herraparkahan on aivan voimaton", maurusi rouva Drayton hätäillen.
Paul Ritson naurahti vähän, kohotti punaiset silmänsä ja sanoi:
"Jaa, jaa! Ei se ole mitään. Päätä huimaa, siinä kaikki. Ja janottaa — hirveästi. Antakaa minulle juotavaa, hyvä eukko."
"Tyhjentäkää tuo penkki, neiti, ja me asetamme hänet siihen pitkälleen", sanoi ajuri. "Hyvä. Siinä voi levätä. Laskeutukaa siihen, herra."
"Varjelkoon, varjelkoon, juokaa tämä, herra. Se tekee teille hyvin hyvää. Se on viinaa."
"Vettä — antakaa minulle vettä", sanoi Paul heikosti. "Minä näännyn janoon."
"Voi kauheata, kuinka kuuma hänen otsansa on!" huokasi Mercy.
"Eikä mitään keinoa viillyttää sitä", sanoi ajuri. "Asuuko hän täällä, rouva?"
Rouva Drayton toi lasin vettä. Paul tyhjensi sen viime tippaan.
"Ei, herra; tuota, tarkoitan kyllä, ajuri", sanoi kapakan emäntä hämmentyneenä.
"Hän ei ollut noin huono rattaille noustessaan", huomautti ajuri.
"Oi, rakas, rakas, missä on kirkkoherra Christian?" hätäili Mercy, ja hänen silmänsä kiersivät ympäri huonetta.
"Herra kyllä tulee; hän on yläkerrassa, herra", selitti kapakan emäntä ja itsekseen jotakin mutisten läpsytti tiehensä.
Paul Ritsonin pää oli painunut rinnalle. Hänen hattunsa oli poissa ja hiukset valuivat silmille: Vahva mies istui kokoonlyyhistyneenä penkillä. Hän koetti kohentaa itseänsä ja pudistaa päältään tämän kauhean voimattomuuden, joka oli hänet vallannut.
"Oh, oh, kuka olisi luullut? Vettä — lisää vettä", hän pyysi heikolla äänellä.
Mercy seisoi hänen edessään vesilasi kädessä.
"Onkohan se hyvä hänelle, epäilen?" hän sanoi. "Oi, missä on kirkkoherra Christian?"
Paul Ritson huomasi lasin ja sieppasi sen molemmin käsin. Sitten hän hymyili heikosti aivan kuin pyytäen anteeksi rajuuttansa ja joi sen viimeiseen pisaraan.
"Oh, hoh — niin kuumaa ja pyörryttävää — ja kylmää", hän mutisi sekavasti.
Sitten hän vaipui äänettömyyteen. Hetkisen kuluttua ajuri, joka oli tukenut häntä, katsoi hänen kasvoihinsa. Silmät olivat suljetut ja huulet riippuivat velttoina.
"Hän on menettänyt tajuntansa", sanoi ajuri. "Eikö teillä ole minkäänlaista vuodetta?"
Silloin lynkytti rouva Drayton kiireesti alas aivan kuohuksissaan.
"Teidän pitäisi auttaa häntä ylös hänen huoneeseensa", hän sanoi läähättäen henkeään vetäen.
"Siihen tarvitaan kaksi miestä, vai mitä luulette, rouva?" sanoi ajuri.
Mercy oli avannut Paulin kauluksen ja vapisevin sormin hän koetti viillyttää hänen palavaa otsaansa.
"Oh, sanokaa herra Christianille", hän pyysi, "sanokaa, että hän on pyörtynyt."
Rouva Drayton riensi takaisin. Seuraavana hetkenä kuuluivat miehen askelet laskeutuvan portaita. Hugh Ritson ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hän katsoi pyörtyneeseen mieheen ja koetti hänen valtimoansa. "Koska tämä tapahtui?" hän kysyi Mercyyn kääntyen.
"Hänen nuori vaimonsa, vai mitä?" kysyi ajuri Hughilta hieman syrjässä.
Hugh nyökkäsi hieman päätänsä ja sanoi rouva Draytonille merkitsevästi silmää iskien: "Teidän poikaparkanne näyttää olevan kovin kipeä."
Kapakan emäntä katsahti vastaan hämmästynein ilmein ja melkein änkyttäen selitti: "Herraparka —"
"Tämän vanhan vaimon poika?" kysyi ajuri osoittaen sormellansa kapakan emäntää.
"Paul Drayton", sanoi Hugh.
Mercy näki ja kuuli kaiken. Kyyneleet hänen silmissään kuivuivat äkkiä ja luomet jäivät hämmästyksestä selälleen. Hän ei puhunut mitään.
Hugh huomasi tämän ilmeen muutoksen.
"Rouva Drayton", hän sanoi, "ettekö te sanonut, että teillä oli Mercylle jotakin tärkeää tehtävää? Antakaa hänen suorittaa se heti paikalla. — Nyt, ajuri, auttakaa minua. Ylös. Sinne on vain yksi porras."
He nostivat Paul Ritsonin käsillensä ja lähtivät kantamaan häntä kapakkahuoneesta.
"Missä juoksupoika on?" kysyi Hugh. "Älkää antako hänen tulla tielle.
Pojista on enemmän vastusta kuin hyötyä", hän lisäsi selittäen.
He olivat saapuneet portaan juurelle. "Nyt, ukkoseni, tanakasti.
Raskas, vai? — aikalailla."
He kiipesivät ylös. Mercy seisoi keskellä lattiaa kyynelettömin silmin ja valkein kasvoin.
Puolen minuutin kuluttua Hugh Ritson ja ajuri olivat palanneet kapakkahuoneeseen. Merkillinen hymy leikki ajurin huulilla. Hugh Ritsonin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen huulensa vapisivat.
Matkatavarat, jotka Greta ja Paul olivat jättäneet kapakkahuoneeseen kolme päivää sitten, olivat vielä nurkassa. Hugh osoitti niitä ajurille. "Ottakaa nuo kärryihinne", hän sanoi. Ajuri alkoi tehdä, kuten käskettiin.
Kun mies pääsi ovesta ulos, Hugh Ritson kääntyi rouva Draytoniin. Kapakan emäntä löntysti ympäri huonetta hypistellen hermostuneesti esiliinaansa. "Rouva Drayton", sanoi Hugh, "teidän on mentävä ajurin kanssa pyhän Margaretin Westminsterin luostariin. Siellä teidän on kysyttävä rouva Ritsonia, sitä rouvaa, joka jätti nuo tavarat tänne perjantai-iltana. Teidän tulee sanoa hänelle, että teillä on hänen tavaransa mukananne ja että hänen tulee seurata teitä St. Pancraksen asemalle, jossa hän kohtaa miehensä ja sieltä he matkustavat takaisin Cumberlandiin yöjunalla. Ymmärrättekö?"
"En voi sanoa, herra, ymmärränkö oikein, pyydän anteeksi, herra. Jos nyt sattuisi niin, että rouva kysyisi, miksi hänen miehensä ei ole tullut häntä hakemaan, entäpäs sitten?"
"Sanokaa sitten, mikä on totta — ei mitään muuta, rouva Drayton."
"Ja mitä se sitten on, herra?"
"Että hänen miehensä on sairas. Mutta muistakaa: ei vaarallisesti."
"Oh! Sen minä voin kyllä sanoa nähtyäni, että se herraparka oli aivan tajuton."
Rouva Drayton sitoi hatun päähänsä ja kääri shaalin ympärilleen. Ajuri oli pannut tavarat vaunujensa pohjalle ja seisoi nyt kapakkahuoneessa piiska kädessä.
"Ajurille ryyppy", sanoi Hugh. Rouva Drayton lähti pöytänsä taa. "Ei, rientäkää rattaille, rouva Drayton. Mercy voi kyllä tarjota."
Mercy meni myymäpöydän taa ja tarjosi likööriä ajatellen aivan muuta.
"Kello on nyt kymmenen ja kolmekymmentä", sanoi Hugh katsoen kelloansa.
"Teidän tulee ajaa ensin Westminsterin luostariin ja sieltä St.
Pancraksen asemalle kahdentoista junalle."
Tämän sanottuaan hän astui ulos, avasi vaunun akkunan ja kuiskasi: "Rouva Drayton, te ette saa puhua sanaakaan pojastanne, kun keskustelette rouvan kanssa. Muistakaa se, ymmärrättekö."
Rouva Drayton asettautui mukavasti paikoilleen. "Kyllä, herra, enhän tiedä, kun minä näin sen herran. Missä on Paul?"
"Vait!"
Ajuri tuli ulos. Hän hyppäsi istuimelleen. Seuraavana hetkenä vaunut jyrisivät tiehensä.
Hugh Ritson palasi sisään. Jabez oli tullut alas. "Mihin aikaan te suljette kapakan?" kysyi Hugh.
"Kello yksitoista, herra", vastasi Jabez.
"Täällä ei ole ketään. Te melkein yhtä hyvin voisitte sulkea sen nyt heti paikalla. Ei väliä. Mene nukkumaan, poikaseni. Mercy, sinun silmäsi ovat punaisemmat kuin koskaan ennen. Mene sinäkin vuoteeseen arvelematta."
Mercyn silmät eivät olleet punaisemmat kuin niiden ilme oli hämmästynyt. Hän liikkui konemaisesti. Kun hän joutui portaan juurelle, hän kääntyi ja koetti puhua. Sanat eivät tahtoneet lähteä hänen huuliltaan. Lopuksi hän sai omituisella äänellä sanotuksi: "Sinä et puhunut minulle totta."
"Mercy!"
"Missä on kirkkoherra Christian?" kysyi Mercy, ja hänen äänensä kävi lujemmaksi.
"Sinä et saa käyttää tuota ääntä minulle. Tule, käy vuoteeseen, sinä pikku olento."
Mercyn silmät painuivat alas Hughin edessä. Hän kääntyi pois. Hugh katsoi häntä, kunnes hän pääsi portaitten päähän. Niin varma oli Hugh voimastaan, ettei edes tällaisena hetkenä epäillyt kykyänsä hallita häntä.
Mutta Mercy ei mennyt vuoteeseen. Hän pistäysi avoimesta ovesta
Draytonin huoneeseen. Huone oli pimeä; vain kuu loi kalpeita säteitänsä
poikki lattian. Mutta hän saattoi kuitenkin nähdä tunnottoman Paul
Ritsonin makaavan suorana vuoteella.
"Ja minä olen johtanut sinut tänne valheella", hän ajatteli. Hänen päätänsä pyörrytti ja hän nojasi sitä vuoteen päähän. Muutamia minuutteja kului äänettömyydessä. Hän kuuli askeleita ulkopuolelta. Ne lähenivät tätä huonetta. Selällään oleva ovi liikahti. Kun Mercyllä ei ollut aikaa paeta, hän painautui pimeässä piiloon sängyn ja seinän väliin.
Kaksi miestä astui huoneeseen. Mercy tajusi heidän läsnä-olonsa pimeässä enemmän tuntoaistillansa kuin korvillansa ja silmillänsä. He astuivat varovasti. Pimeys peitti heidät, mutta ilmassa tuntui heidän kuuma hengityksensä. Toinen heistä lähestyi vuodetta. Mercy tunsi vuoteen heiluvan. Mies kumartui sen yli, ja seurasi täydellinen hiljaisuus. Vain tunnottoman miehen tuskin kuuluva hengitys häiritsi sitä.
"Hän on kyllin vaaraton vielä", sanoi ääni, joka viilteli Mercyn koko olentoa kuin tulinen miekka. "Nyt asiaan, ei ole hetkeäkään hukata."
Tyttö lyyhistyi yhä enemmän kokoon ja pidätti hengitystänsä.
"Saatana, ellen minä mielelläni tahtoisi päästä koko hommasta", mutisi toinen ääni.
Mercy tunsi molemmat miehet. Ne olivat Hugh Ritson ja Paul Drayton.
Hugh sulki oven. "Mitä tomppelit pitävät onnena, sen viisas ottaa omin käsin", hän sanoi matalalla, ivallisella äänellä. "Tässä jalkainne juuressa on onni, joka on teidänlaisellenne miehelle kyllin sopiva."
Drayton mutisi, ja Mercy kuuli toisen kirouksen tulevan hänen hampaittensa välistä. "Minä haluan vapautua tästä enkä häpeä ilmoittaa sitä teille."
Hugh Ritsonin kevyt naurahdus kuului vuoteena luota. Hän seisoi yhä Paul Ritsonin päänpohjissa. "Jos Isä Jumala tulisi teitä hakemaan tulisilla vaunuilla ja salamat suojanansa, ette jättäisi turvallisemmin tätä taloa kuin tämän työn tehtyänne", hän sanoi. "Tulkaa ja säästäkää sanoja. Riisukaa pois tuo paljonpuhuva takki."
Sitten hän kumartui vuoteen yli, ja kuului vieteripatjan natinaa.
"Mitä tuo on?" kysyi Drayton hätääntyneellä äänellä.
"Jumalan tähden, olkaa mies", sähähti Hugh Ritson katkerasti.
"Sanotteko te tätä miehen työksi?" mutisi Drayton.
Hiljainen nauru kuului uudestaan. "Ehk'ei se ole niin miehekästä kuin ruumiiden ja kuolevien ryöstäminen", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä oli kylmä ja kova.
Mercy kuuli toisen mutistun kirouksen. Taivaan herra! Mitä nyt oli tekeillä? Voisiko hän paeta? Ovi oli lukossa. Jos hän voisi päästä sinne, hän voisi avata sen ja paeta.
Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksillensa Hugh Ritson sanoi "odottakaa", ja astui ovelle asettaen salvankin paikoilleen. Mercy nojasi seinään ja kuuli sydämensä sykinnän. Pimeässäkin hän tunsi, että Paul Drayton oli vetänyt takkinsa päältään. "Hyvä pelastus!" Drayton mutisi ja raskas vaate putosi muksahtaen lattialle.
Hugh Ritson oli palannut vuoteen pääpuoleen. "Auttakaa minua", hän sanoi. "Nostakaa häntä varovasti. Kas niin, minä pidän häntä ylhäällä. Vetäkää nyt pois hänen takkinsa — hiljaa, yksi hiha kerrassaan. Onko se irti? Vetäkää se sitten pois."
Toinen raskas vaate muksahti maahan.
"Mitä poika on saanut toiseen taskuunsa, häh?"
"Tulkaa, auttakaa vielä. Riisukaa pois kengät — ne ovat cumberlandilaista tekoa ja teidän on lontoolaista tyyliä — pian."
Drayton astui vuoteen jalkopäähän ja näpelöitsi tajuttoman miehen jalkoja. Hän oli silloin vain kyynärän päässä tytön piilopaikasta. Mercy tunsi hänen läheisyytensä ja alkoholin tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Hän oli puolipyörryksissä ja pelkäsi kaatuvansa. Hän ojensi toisen kätensä tukeaksensa itseänsä ja se sattui sängynlaitaan tuskin jalan päähän Draytonin kädestä.
"Ottakaa pois sukat — ne ovat kotikutoiset minä päästän irti kravatin. Neula oli lahja hänellä ja sen takapuolelle on kaiverrettu hänen nimensä."
Kuun valojuova oli kadonnut lattialta ja kaikki oli pimeää.
Drayton näytti pääsevän vauhkosta pelostaan. Hän nauroi ja pöyhisteli. "Miten hiljaa tuo sankari on! Ihan kuin olisi mielissään! Totisesti — hän pyörtyi ihan sopivaan aikaan. Kauankohan tuo kestää?"
"Pian riisukaa päältänne ja pukekaa ne noiden sijaan. Missä on päällystakki, jonka lieve on revennyt? Älkää erehtykö siinä."
"Siitä panen pääni pantiksi", sanoi Drayton raa'asti naurahtaen.
Pimeässä oli kuuluvinaan jotakin liikettä.
"Hyst!"
Mercy tiesi, että Hugh Ritson oli tarttunut Draytonin käteen ja molemmat kuuntelivat henkeä pidättäen. Tällä hetkellä kuu pilkisti sisään ja kalpea juova, joka oli langennut poikki lattian, ulottui nyt yli sängyn. Se valaisi ryöstetyn miehen kasvoja. Hänen silmänsä olivat auki.
"Vettä, vettä", pyysi Paul Ritson hyvin heikosti.
Hugh Ritson astui kuun valosta pimeään veljensä selkäpuolelle, ja Mercy näki käden pitävän viinapulloa Paulin suun edessä.
Kun käsi kohotettiin, kasvot nytkähtivät heikosti, silmäluomet räpähtelivät suonenvedontapaisesti ja kohotettu pää retkahti hervottomana tyynylle.
"Hän on äänettömämpi nyt kuin koskaan", sanoi Hugh Ritson tyytyväisenä. Mercy tunsi tarvetta parahtaa, mutta itsesäilytysvaisto piti häntä hiljaa. Hän ei liikauttanut jäsentäkään. Hänen päänsä nojasi seinään, silmät tuijottivat pimeään, jano poltti hänen kieltänsä ja avautuneet huulet olivat hehkuvan kuumat.
"Pian! Pankaa nämä vaatteet päällenne ja suorikaamme heti tiehemme!"
Drayton puki vaatteet päällensä ja nauroi käheästi.
"Ja niin sopivat — ihan kuin tehdyt — saatana!" hän sanoi lausuen d:n ihan oikein, vaikka se tavallisesti oli r.
Ovi ja akkuna olivat vastakkain. Vuode oli ovesta vasemmalle pää oveen päin. Ahdas paikka, jossa tyttö piili, oli vasemmalle akkunasta ja akkunan edessä oli pukeutumispöytä. Drayton astui sen ääreen järjestääkseen kravattinsa peilin edessä. Heikko kuun valo lankesi hänen kasvoillensa ja hän näki petomaisen ilmeensä peilistä.
Tänä hetkenä Mercyn kipeät silmät kääntyivät vuoteeseen. Hievahtamatta kuin kuollut lepäsi siinä Paul Ritson kasvot käännettyinä ylöspäin. Luonto oli valanut kahdet kasvot samaan muottiin — toiset olivat valkeat, ylevät ja rauhalliset, toiset taas pöhöttyneet, punaiset ja riettaat, joihin intohimot olivat painaneet lähtemättömän häpeämerkin.
"Ihan sama — ihan sama! Saatana, voisiko hänen oma äitinsä erottaa minua omasta pojastaan."
Hugh Ritson astui Draytonin rinnalle. Kun hän puhui, oli hänen äänensä kylmä kuin jäätävä viima.
"Kuule nyt. Tästä hetkestä, jolloin sinä muutat pukua, sinä lakkaat olemasta Paul Drayton ja muutut Paul Ritsoniksi."
"Etkös sinä sanonut, että minusta tulee Paul Lowther?"
"Se tapahtuu myöhemmin."
"Johan ininä sanoin, ettei tämä mahdu minun kallooni."
"Ei väliä. Älä puhu itsellesi mitään muuta kuin 'Minun tulee olla olevinani Paul Ritson!'"
"No, se kyllä käy."
"Valmis?" kysyi Hugh. Hän kääntyi vuoteeseen
"Valmis."
"Auta sitten minua. Meidän täytyy viedä hänen sinun ullakollesi. Kun poliisi tulee häntä ottamaan, hänen täytyy näyttää juopuneena piileskelevän. Ymmärrätkö?"
Hiljainen, käheä nauru oli ainoa vastaus.
Sitten he nostivat tunnottoman miehen vuoteesta avasivat oven ja kantoivat hänet käytävään.
* * * * *
Mercy heräsi lamaannuksestaan kuin unesta. Kun miehet olivat menneet, hän hiipi varpaisillaan käytävään ja omaan huoneeseensa. Ovella hän pyörtyi ja kaatui raskaasti maahan. Välillä tajunta palasi ja hän kuuli sanat: "Kanna hänet takaisin omaan huoneeseensa ja lukitse ovi." Samana hetkenä hän tunsi voimakkaiden käsien tarttuvan häneen ja kantavan hänet pois.