XV LUKU.
Tänä päivänä — häiden edellisenä päivänä — olivat kaikki juorujen kielet Newlannissa aamusta iltaan ahkerassa toimessa. Natt oli lähetetty kiertämään ympäri laaksoa ja kutsumaan maanviljelijöitä, heidän vaimojaan, poikiansa ja tyttäriänsä. Kirkkoherra Christian itse kulki kutsujana köyhien kodeissa.
"'Köyhät teillä aina ovat', mutta kaikkialle niitä ei kutsuta eikä aina ole Galilean Kaanaan häitä", oli hän lähtiessään Gretalle sanonut.
Eikä seutukunnan asukkailla suinkaan ollut mitään juhlaan kokoontumista vastaan. "Parhainta onnea vihittäville!" he sanoivat. "Älköönkä runsauden sarvi koskaan vuotamasta laatko."
Koko laaksossa ei tehty paljoa työtä sinä päivänä. Seudun rikkain perijätär aikoi mennä naimisiin laakson rikkaimman tilanomistajan kanssa. Sellaisessa tapauksessa oli työtä kylliksi, kun pistäysi Lentävään Hevoseen tekemään toisten kanssa laskelmia. Pääasia selvisi yksinkertaisella yhteenlaskulla — nimittäin, paljonko olisi Paul Ritsonin arvo sitten, kun hän on mennyt naimisiin Greta Lowtherin kanssa. Ja useammin kuin kerran sinä päivänä kaksikertaa kaksi teki viisi.
Pakkanen kesti yhä ja tiet olivat jäässä. Ennen pakkasia oli ollut ankaria sateita, ja joki, joka juoksi laakson halki, oli tulvinut ja peittänyt niityt tien kahden puolen. Nyt se muodosti viiden penikulman levyisen lasisileän jääsillan, jota myöten saattoi kulkea suoraan kuin nuoli.
Abraham Strong, puuseppä, oli saanut muuttaa suunnattomat nelipyöräiset vaunut taiviajopeleiksi siten, että otti pois pyörät ja laittoi niihin puusta jalakset. Tämän vaunureen oli seppä raudoittanut ja sitä aiottiin käyttää hääjuhlallisuuksissa.
Varhain sinä aamuna oli veli Peter lähetetty kaupunkiin kutsumaan herra Bonnithornea. Neljän penikulman jalkamatka tuntui hänestä vaikeammalta ponnistukselta kuin koko asia olisi ansainnut.
"En ymmärrä, mikä sitä likkaa vaivaa ja mitä hän; on vailla", hän murisi äkeästi astellessaan tietä. "Mitä hän miehellä tekee? Eikö hänellä nytkin ole kaksi kappaletta? Minä itse palvelen häntä kylliksi. Mutta tytöt ovat merkillisiä tuulihattuja."
Herra Bonnithorne sai tarpeeksi Peterin sanoista: "En tierä, eikö siellä lie vihkiminen tekeillä", ymmärtääkseen, mistä oli kysymys. Hugh Ritson oli poissa kotoa, ja hänen veljensä Paul kiirehti hänen poissaollessaan häämenojen toteuttamista.
Näissä mietteissä herra Bonnithorne oli lähtenyt kaupungista matkalle. Mutta ennenkuin hän ehti pappilaan, hän tapasi itsensä Paulin, joka oli matkalla hänen toimistoonsa. He lausuivat toisilleen muutamia sanoja. Tietysti nuori tilanomistaja oli maallikko eikä muuta. Hän kykeni selittämään huonosti tilannetta, mutta sen sijaan hän antoi jotakin, joka sanoi kaiken ja antoi asianajajan hävyttömyydelle ankaran iskun. Paul antoi asianajajalle ilman lähempiä selityksiä ne luovutuskirjat, jotka oli tuonut Lontoosta. Herra Bonnithorne tarkasti niitä, pisti ne taskuunsa ja hymyili. Hänen mielestään Paulin merkitys vaarallisena vastustajana aleni sinä hetkenä mitättömiin. He erosivat pitemmittä puheitta.
Illan tullen palasi kirkkoherra Christian kotiin kuolemanväsyneenä. Hän tapasi asianajajan odottamassa häntä. Avioliitto hänen silmissään oli kuvastunut koko päivän suurenmoisena ja kaikki muut asiat olivat vähäpätöisyyksiä sen rinnalla.
"Te annatte hänet siis pois, herra Bonnithorne", hän sanoi ilman pitempiä kursailuja.
"Minä — minä?" ihmetteli herra Bonnithorne kulmiansa kohottaen.
"Kenellä siihen olisi suurempi oikeus?" kysyi kirkkoherra.
"No, tiedättehän, te — te —"
"Minä! Ei, minun täytyy vihkiä heidät. Muut velvollisuudet kuuluvat teille."
"Katsokaahan, herra Christian, jos ajattelette, minä olen — minä olen —"
"Te olette hänen isänsä vanha ystävä. Kas niin, Pidetään se asia päätettynä."
Herra Bonnithorne näytti haluttomalta. "Tjaa, toden sanoakseni, herra
Christian, — minä en — minä en mielelläni tahtoisi."
Vanha kirkkoherra kohotti kaksi ihmettelevää silmää ja katsoi sankalasiensa yli herra Bonnithorneen. Asianajajan nolous yhä lisääntyi. Silloin kirkkoherra Christian muisti, että vain joku aika sitten herra Bonnithorne oli esittänyt syitä, miksi Paul ei saisi mennä Gretan kanssa naimisiin. Ne olivat liian maallisia, ne samaiset syyt, mutta ne olivat antaneet hänelle Gretan perheen ystävänä vakavaa ajattelemisen aihetta.
"Paul ja Greta aikovat matkustaa pois", virkkoi kirkkoherra.
"Niin olen kuullut."
"He asettuvat Victoriaan maanviljelijöiksi", lisäsi kirkkoherra.
"Gretan rahoilla", iski asianajaja.
Kirkkoherra Christian katsahti taaskin lasiensa yli. Silloin hän taas huomasi omituisen hymyn väreileväni asianajajan huulilla. "Tiedättekö", hän sanoi, "milloinkaan ei minun vanhaan tyhmään kallooni ole johtunut epäillä, eivätkö perinnöt ole paremmat rehellisen työmiehen kuin keinottelijan käsissä."
Herra Bonnithorne hätkähti. Yksinkertainen, vanha kallo saattoi joskus olla terävämpi kuin hänen oma viisas päänsä.
"Siihen katsoen, että minun tulee vihkiä heidät, varmaankin odotetaan, että Paul saisi hänet teidän kädestänne, mutta jos teillä on jotakin vastaan —"
"Vastaan?" keskeytti herra Bonnithorne. "En luule, että minun tunteeni siinä suhteessa ovat niin vakavaa laatua."
"Jätetään se siis siihen, ja te saatte huomenna päättää", sanoi kirkkoherra Christian.
Siihen asia jäikin, ja herra Bonnithorne, perheen rakas ystävä, riensi kiireesti sähkölennätinasemalle ja lähetti Hugh Ritsonille Lontooseen seuraavan sähkösanoman: "Heidät vihitään huomenna. Jos sinulla on jotakin tärkeätä sanottavaa, niin kirjoita tänä iltana — tai tule."
Yleisessä hyörinässä ja pyörinässä tapasivat Paul ja Greta toisiansa vain viitisen minuutin ajan, ja muutamat sanat, jotka he ehtivät vaihtaa, olivat pohjaltaan ylen vakavat. Samalla kun heidän sydämessään kaikui riemulaulu, kuului siellä pohjasävelenä viiltävä epäsointu, eikä kumpikaan tiennyt toisensa hädästä.
Greta ajatteli Hugh Ritsonin salaperäistä uhkausta. Olisiko Hughilla voimaa estää heidän avioliittonsa, oli Gretalle vähemmän tärkeä kuin kysymys, pitäisikö hänen kertoa Paulille, mitä kaikkea Hugh oli hänelle sanonut. Päivän kuluessa hänen epävarmuutensa tuli tuskalliseksi. Jos hän puhuisi, hänen samalla täytyisi kertoa, mitä hän tähän asti oli osiksi salannut, Hughin tungettelevasta ja veljeyttä häpäisevästä rakkaudesta. Hänen täytyisi siis tuottaa uutta mielipahaa Paulille, jolla oli surua kylliksi äitinsä menettämisestä. Todennäköisesti ei Paul voisi ymmärtää veljensä omituista esiintymistä ja hävyttömiä puheita. Ja jos hän ei voisi niitä selittää, sitä enemmän ne kiusaisivat häntä. Ehkäpä Hughin uhkaus ei ollut mitään muuta kuin kiihtyneen mielen ajattelematon ilmaus, raivoa, jonka täytyi saada purkautua. Sittenkin Gretan hermostus yltyi, eivät järkisyyt, eivätkä saivartelut voineet sitä estää. Hän oli kuin sokea, joka ilmavirrasta tuntee tulleensa teitten risteykseen eikä voi päättää, kumpaa olisi lähdettävä kulkemaan.
Paulilla puolestaan oli ankarampi kysymys ratkaistavana. Hän ajatteli, olisiko kunniallisen miehen soveliasta mennä Gretan kanssa naimisiin tämän tietämättä, ettei hän ollut isänsä laillinen poika. Sitä hän ei kuitenkaan voinut koskaan ilmaista hänelle. Vala, jonka hän oli vannonut isänsä ruumiin ääressä, sulki ainiaaksi hänen huulensa. Hänen äitinsä kunnia oli kietoutunut yhteen tähän valaan. Jos rikkoi toisen, tuli toinenkin salaisuus heti julki. Totta kyllä, se tarvitsisi ilmaista vain Gretalle ja Greta ja hän olivat yhtä. Sekin oli totta, että hänen äitinsä oli kuollut maailmalle. Mutta vala oli rikkomaton —:
"Vanno, ettet koskaan ilmaise ainoallekaan inhimilliselle olennolle sanoin etkä viittauksin isäsi tekoa etkä äitisi häpeätä." Hän oli vannonut sen ja hänen täytyy se pitää. Tunteiden ristiriita oli hirveä. Rakkaus veti häntä toiselle ja rakkaus toiselle tielle. Kunnia kehoitti ja kunnia kielsi. Hänen sydämensä ensimmäinen ajatus oli ilmaista Gretalle kaikki — ei salata mitään häneltä, jonka sydämen jokainen ajatus oli hänen. Mutta sitten hän päätti, että hänen syntynsä salaisuuden täytyi ainiaaksi olla lukittuna hänen omaan poveensa.
Ei ollut kunnianmiehen työ mennä Gretan kanssa naimisiin ilman, että hän tietäisi hänen syntymästään — oli vain yksi keino pelastua kunniattomasta teosta: jättää koko avioliitto sikseen. Vaikka hän menisikin naimisiin, hänen täytyisi kuitenkin valansa pitää. Jos vala olisi pidettävä, avioliitto olisi kunniaton — se ei olisi se sielujen sopusointuinen liitto, jolloin sydän yhtyy sydämeen, ajatus ajatukseen — kuten oikeassa avioliitossa tuli tapahtua. Tällainen oli samaa kuin olla uhraavinaan lahjansa alttarille ja kuitenkin säilyttää osa itselleen.
Paul ei ollut mikään teräväpäinen mies — silloin tällaiset ajatukset olisivat järkyttäneet häntä liian syvästi. Rakkaus hänen sielussaan oli yli kaiken, ja jättää Greta oli aivan mahdotonta. Jos ihminen ilman omaa syytä joutui kovan kohtalon kynsiin, eikö hänen pitänyt kaikesta huolimatta koettaa kääntää sitä hyväksi? Kaiken uhallakin Paul päätti mennä Gretan kanssa naimisiin. Ja itse asiassa, mitä tällä kunniankysymyksellä oli tämän kanssa tekemistä? Sehän oli vain kuvittelua. Mitä se Gretaan koskisi, onko hän syntynyt laillisessa tai laittomassa avioliitossa? Rakastaisiko hän häntä senvuoksi enemmän tai vähemmän? Olisiko hän senvuoksi arvoton hänen puolisokseen? Ja miten oli hän synnyltänsä äpärä? Ei ainakaan Jumalan edessä, sillä Jumala oli kuullut Hagarin pojan rukouksen. Vain maailman silmissä. Ja mitä se merkitsi? Siellä se merkitsi sitä, että olkoon syntyperä millainen tahansa, siellä yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän avioliittoa solmittiin rahojen vuoksi silloin, kun yhdessä oli kysymys henkisistä ominaisuuksista. Mistä olivat puolet maailman ihmisistä alkunsa saaneet? Ei suinkaan, kuten hän, isästään ja isänisästä, vaan etevimmästä rakastajasta.
Näin miettien Paul ratkaisi asian. Oliko hän täysin oikeassa vai täysin väärässä, tai osiksi oikeassa ja osiksi väärässä, ei kuulu meihin ollenkaan. Oli luonnollista, että sellainen mies, sellaisessa paikassa ja sellaisella ajalla päätti olla virkkamatta Gretalle sanaakaan koko asiasta. Luonnollista kuitenkin oli, että tämä vaikeneminen palaisi vielä monella monituisella tavalla mieleen.
Kävi siis niin, ettei virketty sanaakaan siitä, mikä lähinnä kummankin sydäntä painoi.