XVI LUKU.
Aamu oli kirkas — säteilevä, uusi päivä, jollaiseksi vain pohjolan talviyö voi valjeta. Aurinko hohti valkoiselle lumelle. Ilmassa oli auteretta siksi, että vuorien ääriviivat näkyivät jyrkkinä, ja salaperäinen sädekiehkura näytti ympäröivän jokaista huippua, vieläpä leikkivät säteet puidenkin huurteisilla oksilla.
Ghyllissä oltiin aikaisin jalkeilla ja joka sopessa ja nurkassa keskusteltiin kiihkeästi.
"Jaa, asiat toteutuvat varmasti." "Siinä eivät juorut auta." "Niin, ja suin päin, ei edes odoteta rouvan paluuta." "Mitä iloa rouvasta olisi? Hänhän on kaiken ilon surma. Häistä tuskin tulisi mitään, jos hän olin kotona." "No, se minua kummastuttaa, ettei hän orota eres Hugh-herraa — hänen omaa veljeään, tieräthän." "Olkoon hän siellä, miss' on, tyttö. Vai tahtoisitko astua hänen kanssaan saman askelen?" "Ja entäpä jos tahtoisin, olisiko se niin maailman ihme?" "No, enpä tahro väittää, että pyrkisit liian korkealle, sillä muistan erään tyttörääsyn, jota sanottiin Mercy Fisheriksi, ja hänellä sanottiin olevan suhteita erään kanssa." "Pirä suus' sellaisest' asiast', äläkä pahenna juoruill' mun mieltäin."
Loistaen sinisessä verkanutussaan, vaaleissa raidallisissa housuissaan, keltaisissa, kukallisissa silkkiliiveissään ja valkoisessa hatussaan Natt kiisi milloin portaita ylös Paulin huoneeseen ja milloin sieltä taas alas. Paulia itseään ei vielä ollut näkynyt. Sanankuljettaja keittiössä oli kertonut, ettei herra vielä ollut suvainnut pukeutua eikä edes pessyt itseään. Enemmän kuin kerran Natt oli lausunut julki ajatuksensa, että hänen herransa aikoi paitahihasillaan mennä vihille. Hän ei ole koko aamuna pyytänyt mitään muuta kuin "paperia, kyniä, lakkaa ja semmoista."
Pappilan edustalle oli kokoontunut kirjava joukko. Siellä oli John Proudfoot, seppä, tavattoman hienona hännystakissaan ja suurissa käsissään niin valtavat kissannahkarukkaset, että ne olivat kuin riippuvat pilvet hänen pajansa yllä. Dick-mylläri oli siellä myös Giles Raisleyn hevosmiehen kanssa, ja Job, kivenhakkaaja — matkalla sopimaan uusista urakoista — oli poikennut juhlille myöskin ja suori Gubblum Oglethorpen ponin pörröistä harjaa. Lapset kiipeilivät aidoille, naiset kerääntyivät portille ja koirat kisailivat käytävillä. Gubblum itse oli ollut sisällä ja palasi nyt veli Peter Wardin kanssa tuoden suunnattoman oluthaarikan, joka kaikkien tyydytykseksi kierteli miehestä mieheen.
"Eikö se viheliäinen miehennahjus ikinä saavu?" sanoi Gubblum lipoen huuliansa ja tarkasti tuijotellen tielle.
"No, siinä hän tuleekin niin pulleana ja punakkana, että vallan."
Rientäen kuin henkensä edestä saapui Tuomas Kyttyräselkä läähättäen puettuna hännystakkiin, jonka helma melkein viisti maata, toisessa kädessä joku paperi ja toisessa viulu.
"No, vihroinkin olet täällä, Tuomas ukkoseni. Kaara häneen joku lasi,
Peter, että päästään matkalle."
"Nähkäähän, minussa on kaksi miestä", sanoi pikku mies puolustellen. "Minun täytyy aluksi kantaa kirjeeni, tierättehän, että työ ennen huvia."
"Huvi ennen työtä, sanon minä", huudahti Gubblum. "Älä koskaan tee mitään, jos muuten tulet toimeen — se on minun ohjeeni."
Kahdet kuomuvaunut ajettiin silloin esille valmiina lähtemään matkaan.
John Proudfoot otti kursailematta soittaja-postimiestä niskasta ja toisella kädellään juhlapuvun hännän alta ja heitti hänet viuluilleen päivineen ponin satulaan ja piti häntä siinä hetkisen, kuten avosuista säkkiä, että hän ehti vakaantua.
"Istu sinä siinä nätisti ja kiltisti kuin laulava kana ja anna nyt viulun vinkua", sanoi seppä.
"Mutta minun täytyy ensin pistäytyä sisässä", väitti soittaja. "Minulla on kirje herra Bonnithornelle."
"Kirjeestä viis! Matkalle nyt! Anna se hänelle kirkon ovella."
Ja niin sitä lähdettiin, Tuomas Kyttyräselkä ratsastaen edellä ja
Gubblum astellen ponin rinnalla pitäen ohjaksia.
"Anna soira!" karjaisi Job-kivenhakkaaja. "Eks' sinä ikänä voi alkaa?"
Silloin soittaja kohotti viulun leuallensa, ja ensimmäiset häämarssin pitkät sävelet kaikuivat laaksossa.
Naiset ja lapset seurasivat joukkuetta muutamia satoja kyynäriä ja palasivat sitten katsomaan morsiusparin astumista vaunuihin.
* * * * *
Pappilassa sisällä oli melua ja hälinää. Greta vain oli tavattoman hiljainen ja valmis purskahtamaan itkuun milloin hyvänsä. Eräs laakson suloinen impynen, kevyt kuin kärppä, keikkui sukkelana hänen ympärillään koettaen saada häntä vaihtamaan ruskean atlaspuvun vaaleansiniseen silkkiin, ottamaan muutamia kasvihuoneen kukkasia tukkaansa tai ainakin kiinnittämään hunnun kiharoilleen.
"Ja säilytä rohkeutesi, rakas, ja puhu selvästi vastauksesi — ja, rakkahin, älä vain itke, ennenkuin pappi on sanonut: 'Jumala teitä siunatkoon!'"
Kiittäen Greta otti vastaan nämä neuvot. Hän näytti kuuntelevan ja oli hyväksyvinään ne, vaikk'ei ollenkaan tajunnut, mitä toinen puheli. Huolten pilvet leijailivat hänen kasvoillaan. Hän tuskin ymmärsi omaa pelkoansa, mutta joka kerta, kun ovi avautui ja uusi vieras astui huoneeseen, hän odotti jotakin sydän kurkussa.
Kirkkoherra Christian pysytteli lähellä häntä silkkihousuissaan ja takissa, joka oli ollut vanhamuotinen jo hänen nuoruudessansa. Mutta hänen kaunis, harmaa päänsä ja hienot piirteensä, joilla aina kuvastui sydämen hyvyys ja lapsellinen yksinkertaisuus, olivat viehättävät puvusta välittämättä. Hän hyväili joskus Gretan päätä, kuten kiitollinen isä viettäessään rakastetun lapsensa kanssa viimeistä päivää.
Herra Bonnithorne saapui aikaisin valkeissa liiveissänsä ja kukkia takin rinnassa. Hänen loistava ulkomuotonsa tuskin soveltui siihen huolenilmeeseen, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Hän ei voinut hetkistä kauemmin istua paikoillansa. Hän nousi ja istahti jälleen, kävi edestakaisin katsellen ulos akkunoista ja kaivellen papereita taskuistansa.
Kulkue, jonka etupäässä Tuomas Kyttyräselkä vaelsi, oli päässyt vähän matkaa, kun määräys annettiin ja juhlan päähenkilöt astuivat vaunuihin. Silloin naiset portilla muodostivat kunniakujan ja monta viisasta huomautusta tehtiin molemmin puolin.
"Voi, voi, kyllä hän saa totisesti suloisen tytön."
"Monet surulliset kokemukset saattaa tyttöressulla olla kestettävänä."
* * * * *
Kylä oli puolimatkassa kirkon ja pappilan välillä, ja kun seurue iloista marssia soittaen kulki siitä ohi, ilmestyi uteliaita katselijoita ovet ja akkunat täyteen. Tuomas Kyttyräselkä istui mahdollisimman suorana ponin satulassa pontevasti soittaen, ja kun Lentävän Hevosen eteen kokoontunut juopposakki osoitti innokkaasti suosiotansa, piti Tuomas sen seurauksena soitostansa ja nyökäytti päätään soveliaan arvokkaasti osoittamatta sopimatonta tuttavallisuutta, aina muistaen, että taide voittaa ystävyyttä, ja todellinen taiteilija on oikeutettu nauttimaan siitä.
Kerran tai pari poni kompastui jäisellä tiellä, ja Tuomaan täytyi keskeyttää soitto tarttuakseen käsin satulaan ja tehdäkseen samalla vaikuttavan voimisteluliikkeen eteenpäin.
Kaikki kävi kuitenkin hyvin, kunnes seurue saapui viitisenkymmenen askelen päähän kirkon ovesta, jossa virta kulki poikki tien. Kun se oli syvä ja vuolas, oli se päässyt ryöstäytymään pakkasen sormien lävitse. Tien toisella puolella oli porras sen yli, ja soittajan jäljessä kulkevat miehet käyttivät sitä hyväksensä yli käydessään.
Gubblum heitti ohjakset ja seurasi heitä. Mutta kun portaat eivät ole poneja varten, Tuomas oli pakotettu poneinensa kahlaamaan virran yli. Lopettamatta hetkeksikään marssiansa hän antoi ponille potkun jaloillansa, ja se astui vastahakoisesti etujaloillansa virtaan. Mutta tuskin se oli ottanut kahta askelta ja vettä tullut polveen asti, kun se, joko kylmän vuoksi, tai astuttuaan pyörivälle kivelle, tai pelästyneenä soittajan potkusta, tai viisaitten kielellä suorastaan ilkeydestä, heilauttaen takapuolensa koholle ja samalla painaen päänsä alas heitti musikantin päänsä yli virtaan.
Raikuvan ilon vallitessa Tuomas Kyttyräselkä vedettiin likomärkänä vastaiselle rannalle, ja viulu pelastettiin myöskin lekottelemasta myötävirtaan.
Nyt tämä odottamaton seikkailu johti soittajataiteilijan ihastuttavasta tehtävästä ajattelemaan jokapäiväisempiä postinkantajan velvollisuuksia. Hän pisti kätensä taskuunsa, tunsi kuin olisi pistänyt sen ankeriaskonttiin ja veti esille asianajajan kirjeen. Se oli ihan märkä, ja päällekirjoituksen muste oli alkanut arveluttavasti levitä.
Tuomas Kyttyräselkä lähti juoksemaan. Säikähdyksissään hän jätti kiusalliset ystävänsä, kiiruhti kirkkoon, hyökkäsi sakastiin, jossa tiesi tulen palavan, ja alkoi kuivata kirjettä. Vesi oli liottanut liiman, ja kuori oli avautunut.
"Helpomminpahan kuivaa", ajatteli Tuomas, veti arvelematta kirjeen ulos ja alkoi kuivata sitä tulen edessä. Paperi höyrysi, kuten Tuomaskin, kun hän kuuli vaununpyörien jyrinää tieltä, ja yleinen huuto ja karjunta ilman kursasteluja mainitsi hänen oman nimensä: "Mihin se soittaja, tomppeli, katosi?" tai jotakin muuta yhtä vaikuttavaa.
Tuomas tiesi, että hänen täytyisi olla portilla ottamassa morsianta iloisin sävelin vastaan. Mutta kirje ei ollut vielä kuiva. Hetkeäkään ei saanut hukata. Tuomas levitti kirjeen ja kuoren kaminan reunalle aikoen pian palata niitä hakemaan ja hyökkäsi viuluineen ulos täyttämään taiteilijavelvollisuuttaan.
Tuomas Kyttyräselän lähdettyä sakastista saapui sinne kirkkoherra Christian. Kirkkoherra näki paperit uunin korvalla, otti ne käteensä ja kaikessa viattomuudessaan luki ne. Kirje oli näin kuuluva:
"Morleyn Hotelli. Trafalgar Square, marrask. 28 p:nä.
Rakas Bonnithorne! Mies, joka silloin oli Newlannissa, on Paul Lowther, Gretan velipuoli. Paul Ritson on minun oma veljeni, minun isäni poika. Pidä tämä omana tietonasi, kuten suojelet sielusi autuutta,; kunniaasi tai kukkaroasi, tai mitä muuta tahansa, jota pidät suurimmassa arvossa. Sähkötä minulle heidän hotellinsa nimi, jossa he aikovat Lontoossa asua ja junan aika, jolla he lähtevät etelään sekä ilmoita, kuka jos joku on heidän kanssaan. Sinun
Hugh Ritson.
P.S. Mercy-tyttönen alkaa tulla kiusalliseksi."
Kirkkoherralla tuskin oli aikaa tajuta, mitä luki, kun hänenkin oli pakko jättää sakasti. Morsian ja sulhanen olivat kohdanneet toisensa kirkon ovella. Viuluniekan tehtävä oli hetkiseksi päättynyt. Kirkkoherra Christian ei voinut antaa viulun kuulua kirkossa. Siellähän tarvittiin arvokkaampi soittokone. Kirkko oli kuitenkin liian köyhä omataksensa urut, eikä sillä ollut edes varaa ylpeillä oikeasta harmoonista. Mutta jonkinlainen hanurin ja harmoonin välimuoto sillä oli ja eräs kirkkoherran seurakuntalaisista osasi sitä käyttää. Niinpä tämä riisuen liinan päästään, astui kirkkoon, istahti paikalleen, nosti soittokoneen hyllyltä, jossa sitä säilytti ja alkoi soittaa.
Nyt sattui niin, että herra Bonnithornella oli muutamia papereita, jotka täytyi allekirjoittaa ja saatettuaan morsiamen kirkon ovella sulhasen luo hän lähti sakastiin täyttämään tätä velvollisuutta. Synkät varjot lepäsivät raskaina hänen kasvoillansa, kun hän astui kirkkoon. Se kirje, jota hän kiihkeästi oli odottanut, mutta jota ei ollut vielä saanut, antoi hänelle sietämättömästi huolen syytä. Ehkä kiihkeä kirjeen odotus sai hänet tarkasti silmäämään ympärilleen, jolloin hän heti keksi kirjeen kaminan reunalta, johon kirkkoherra oli sen viimeksi pistänyt. Ensi silmäyksellä herra Bonnithorne huomasi, että se on hänelle.
Tuomas Kyttyräselkä oli päässyt kirkkoon saattojoukon mukana. Hän näki herra Bonnithornen, joka kulki saattueen etupäässä, menevän sakastiin. Vaikka hän oli aivan likomärkä ja hampaat kalisivat, kohosi kuitenkin hiki otsalle. "Saakeli soi, mitä kyytiä minä nyt saan", hän mutisi itseksensä. Käyttäen ankarasti kyynärpäitänsä hän tunkeutui joukon läpi ja pääsi vihdoin sakastiin. Mutta hän saapui liian myöhään. Salamat sinkoilivat herra Bonnithornen silmistä vasten viuluniekan nöyriä kasvoja, kun loukattu virkamies pyysi selitystä. Arvelematta kysytty selitti asian. "Ja kuka on ollut tässä huoneessa sen jälkeen, kun sinä jätit sen?"
"Ei, ei kukaan, herra."
"Oletko varma siitä?"
"Ihan varma", sanoi Tuomas.
Herra Bonnithornen kasvot kirkastuivat. Hän oli lukenut kirjeen ja uskoen, ettei kukaan muu kuin hän ollut sitä nähnyt; hän oli tyytyväinen. Hän pisti sen taskuunsa.
"Ehkä minä saan lopettaa sen kuivaamisen", ehdotti Tuomas Kyttyräselkä.
Asianajaja katsoa murjautti häneen musertavasti ja pyörähti ympäri.
Kun Paul varmoin askelin asteli kuoriin, näytti hän virkeältä ja reippaalta. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, hänen silmänsä kirkkaat ja säteilevät ja hänen pehmyt ruskea tukkansa kaareutui taakse rauhalliselta otsalta. Greta Paulin rinnalla ei näyttänyt niin levolliselta. Pilvet yhä synkistivät hänen kasvojansa. Usein hänen silmänsä kääntyivät oveen aivan kuin hän olisi odottanut uutta tulijaa.
Juhlallisuus oli lyhyt, ja sen jälkeen kirkkoherra piti vaatimattoman, sydämellisen puheen. Siinä hän kertoi, miten maailman parhain piispa oli asettanut avioliiton ja sanonut, että se on maailman äiti ja kehoittanut heitä täyttämään maan, kaupungit ja kirkot sekä itse taivaan, jonka esihuone koko maailma oli. Sitten hän jatkoi:
"Minä en rakasta ulkonaisia juhlamenoja, sillä niiden suojassa harjoitetaan paljon pahaa. Älkää etsikö loistoa ja kunniaa maailman silmissä, vaan muistakaa, että rakkauden herra on liittänyt teidät rakkaudessa auttamaan toisianne."
Edelleen hän selitti, että vaikka ensimmäiset kristityt eivät tunteneetkaan vihkimämenoja ja vaikka Vanhassa Testamentissa ei niistä mitään puhuta, sillä siellähän Abraham "otti" Saaran vaimokseen ja Jakob "otti" Rakelin, oli kirkon toimittama vihkimys kuitenkin ihana hetki ihmisen elämässä ja selitti vertauskuvallisesti Kristuksen suhdetta omiinsa. Lopuksi hän puhui sekä morsiamen että sulhasen vanhempien tahrattomasta ja kunnioitetusta nimestä ja kehoitti heitä säilyttämään nimensä ja maineensa puhtaana, sillä "mitä hyödyttää hyvä syntyperä, jos jälkeläiset elämällään häpäisevät kuolleitten esivanhempiensa kunnioitetun nimen ja maineen?"
Greta taivutti nöyrästi päänsä alas, ja Paul seisoi koko puheen ajan silmät hajamielisesti luotuina edessään oleviin seinäkuvioihin silloinkin, kun koneellisesti lausui lupauksensa.
Hetkisen kuluttua toimitus oli päättynyt, allekirjoitukset vahvistetut, ja kellojen soidessa pienessä tornissa hääväki astui kirkosta ulos. Kirkko oli vanha, ruma puuhökkeli, jonka seinänraoista paistoi päivä ja jota tummuneissa lyijykruunuissa palavilla kynttilöillä valaistiin.
Saattojoukko kokoontui pyörättömien vaunujen luo, josta nyt puuseppä ja raudoittaja olivat tehneet jäälle soveliaan reen. Ajajan penkillä istui Tuomas Kyttyräselkä viuluineen, ja jääpuikot pian riippuivat hänen märän juhlatakkinsa helmasta. Morsian ja sulhanen saivat palata tällä verrattomalla ajopelillä, jota rautakenkiin puetut laakson nuoret miehet vetivät sileää jäätä pitkin. Päivän sankarit istuivat paikoilleen ja olivat juuri lähtemäisillään, kun Greta kutsui kirkkoherraa.
"Kirkkoherra Christian, kirkkoherra Christian!" kertasivat monet äänet. Kelpo kirkkoherra oli soittamassa kelloja, sillä hän oli itse kellonsoittaja. Äkkiä lakkasi pronssinen kello heilumasta, ja kirkkoherra ilmestyi.
"Täällä on teille paikka, kirkkoherra", sanoi Paul tehden tilaa.
"Ihan puoli vaunua", vastasi kirkkoherra vetäen taskustaan suuren avaimen ja lukiten kirkon oven, sillä hän oli samalla suntiokin.
Sitten hän nousi rekeen, määräys annettiin, viulu alkoi soida, ja niin he lähtivät jokirantaan. Minuuttia myöhemmin he kiisivät peilikirkasta jäätä aamuauringon ihanasti säteillessä ja soiton ja monien iloisten äänten hyväillessä heidän korviansa.
He kulkivat niittyjä pitkin ja saapuivat pappilaan yht'aikaa kuin vaunutkin, jotka olivat palanneet tietä myöten. Sitten seurasi aamiainen — herkullinen ateria, joka oli erittäin tervetullut tyydyttämään vuoriston ilmassa kiihoittunutta ruokahalua. Kirkkoherra Christian oli isäntänä salissa ja veli Peter keittiön puolella, ja väliovi oli auki. Edellinen hymyili ja säteili kuin huhtikuun aurinko, jälkimmäinen taas oli hapan kuin etikassa liotettu kurkku eikä tiennyt, "olenko koskaan nähnyt noin nälkäistä koiralaumaa."
Aamiaisen lopulla hypähti herra Bonnithorne ylös. Tämä herra oli lopultakin pudistanut harteiltaan kaiken huolten painon. Hän nauroi ja lörpötteli, lasketteli sukkeluuksia ja terästi joskus kieltänsä hienolla ivalla.
"Asianajajamme on toisella kymmenellä", kuiskasi eräs neitonen Gretan korvaan. "Hän on pian tukkihumalassa."
Herra Bonnithorne tahtoi esittää "herra ja rouva Ritsonin maljan". Aluksi hän lausui muutamia hiomattomia sukkeluuksia: "Miehet ovat huhtikuita kosiessaan, mutta joulukuita vihkimisen jälkeen." Sitä seurasi: "Tytöt ovat toukokuita tyttönä ollessaan, mutta taivas pilvettyy, kun heistä tulee vaimoja." Näitä sanontatapoja ei herra Bonnithorne kuitenkaan sanonut aivan tosiksi, sillä molemmista on poikkeuksia.
Paul kiitti seuraa muutamilla miehekkäillä ja hyvinvalituilla lauseilla, ja sitten hän astui keittiön ovelle ja pyysi niitä vieraita, joiden isäntänä Peter oli ollut, viettämään iltansa Ghyllissä.
Naiset olivat nousseet ja kantoivat Gretan salista pois valmistumaan matkalle. Silloin Gubblum Oglethorpe kohosi jaloillensa ja tahtoi välttämättä esittää "tyttärien maljan". Mitä Gubblumilla tällaisessa tilaisuudessa oli sanottavaa, ei meillä ole syytä muistiin merkitä. Hänen puheestaan oli vaikea sanoa, oliko se hullua vai viisasta, itsenäistä vai lainattua, mutta kaikissa tapauksissa se alkoi hautajaisjutulla.
"Muistan tässä", hän sanoi, "Adam Strangin ruumiinkantajat Gosforthin hautausmaalla melkein ummelleen vuosi sitten. He suorittivat sen kahress' vuoross' ja heillä oi' suuri pullo mukana ja he kallistelivat sitä ahkerasti — juu — tuollainen kuin tuolla vanhalla Peterillä tuolla pöyrän päässä, mutta jonka hän pitää vain ittellään. No, he kantoivat Adamia kaikella kunnialla talosta; kumpikin kantoi penikulman ja jätti sitten arkun jatkaen matkaa, kunnes toinen joukko tuli ja otti arkun ja vei sitä taas penikulman. Matkaa kirkko maalle oli yhreksän penikulmaa, niin että heirän täytyi vaihtaa yhreksän kertaa ja joka kerta he lämpimästi hyväilivät sitä suurta pulloa — kuljeta sitä tästä kautta, Peter. No, surukansa oikaisi polkuja peltoja pitkin, mutta kantajain täytyi käyttää valtatietä. Kaikki kävi hyvin kahreksan penikulmaa, jolloin toisen joukon oli taas määrä seurustella Adamin, toisen pullon kanssa. He jättivät arkun tien vieressä olevan talon seinustalla ja kulkivat erelleen. No, kun toinen ryhmä saapui paikalle, ei se sitä nähnyt — ne eivät sitä nähneet, se on tosi — yhtä vähän kuin Peter näyttää huomaavan minua. No niin, he menivät erelleen. Ja kun he sitten tulivat kirkkomaalle, oli siellä kirkkoherra valkeassa kauluksessaan, paljain päin ja suuri kirja auki. Mutta, nähkääs ruumista ei kuitenkaan ollut. Missä se oli? No, kas, se lepäsi kaikessa rauhassa huoneen seinustalla penikulman päässä."
Gubblum aikoi juuri sovittaa kertomuksensa Paulin ilmestymiseen palopaikalle silloin, kun luultiin hänen olevan Lontoossa, mutta silloin saapui Greta saliin turkkeihin käärittynä. Paul oli heittänyt ylleen pitkän ulsterin, ja kaikki nousivat jättämään viimeisiä jäähyväisiä. Seurueen keskellä seisoi vanha, hyvä Christian uurteiset kasvonsa uiden äänettömissä kyynelissä. Greta heittäytyi hänen syliinsä itkien ääneensä. Sitten kirkkoherra alkoi katsella ilmeisesti iloisena ympärilleen ja näytti joutuvan äkkiä verrattomalle tuulelle.
Hevonen ajettiin portaan eteen ja vaunuun oli ladottu monia matkalaukkuja ja laatikoita.
"Hyvästi, hyvästi, hyvästi!"
Vähän hyväilyä, pieni yritys nauraa, pidätetty huokaus, ankara itkunpurskahdus, ja he olivat ajaneet tiehensä.
Ihanhan he lensivät tietä! Aurinko hohti juuri vasten heidän silmiänsä.
Se punasi lännen taivaan ja sai itäiset vuoret välkkymään kullalta.
Heidän ympärillään kiitelivät luistelijat, ja iloiset äänet saattelivat
heitä, ja pehmeänä kertasi ne vuoriston kaiku.
Herra Bonnithorne istui Gretan ja Paulin kanssa.
"Missäs te sanoittekaan asuvanne Lontoossa?" hän kysyi.
"Morleyn Hotellissa", vastasi Paul.
Kuultuaan tämän vastauksen näytti asianajaja sanomattoman onnelliselta.
Matka asemalle kesti parisenkymmentä minuuttia. Juna porhalsi pian Lontoon raiteille. Paul ja Greta astuivat viimeiseen vaunuun, koska muut olivat täpösen täynnä. Hetkistä myöhemmin he olivat jättäneet laakson.
Herra Bonnithorne asteli suoraan sähkölennätinasemalle. Mutta hänen nauttimansa likööri teki hänelle kepposet. Hänen tyhmenneeseen kalloonsa iski, että hän oli erehtynyt Morleyn Hotellista. Eihän se ollut Paulin, vaan Hughin osoite. Niinpä hän sähkötti:
"Matkustaneet yhden junalla. Osoite: Haukka-Haikara."
Sitten hän palasi onnellisena kotiinsa.
Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset kemut. Ensiksi herkullinen ateria — pihviä, vasikkaa, lammasta, kinkkua, makkaraa ja kuumia torttuja. Sitten pidettiin tanssiaiset suuressa ladossa, johon oli puisiin jalkoihin pistelty pitkiä kynttilöitä, ja ontoiksi kaiverretut perunat toimittivat lampun virkaa. Musta olut ja sikaarit olivat vapaasti käytettävissä, ja kun lasit kilisivät ja savu kohosi, kaikui laulu:
"Se mies juo ja sille Luoja suo, jolla vaimona on järkevä nainen. Mutta vaikka mies raataa, niin vaimo hänet kaataa, jos vaimo on tuhlailevainen."
Sitä seurasi sokkoleikki. "Antoni, aimo poika, kutsun saat multa, kerran ma ostin juustoa suita. Tule, tule, etsi ja kiinni ota, siitähän seurata vois vaikka sota."
Loppujen lopuksi tavarat koottiin heinärintuuksen reunaan ja lattia lakaistiin puhtaaksi. Yhteen nurkkaan pystytettiin oluttynnyri, ja Tuomas Kyttyräselkä viuluineen istutettiin sen päähän. Tanssi keskeytettiin vain siksi aikaa, että saatiin juoda sekä olutta että viinaa, kunnes Tuomaan tahti alkoi käydä säännöttömäksi, jolloin Gubblum kävi häntä torumaan. Mutta Tuomaspa taiteilijan ylpeydellä mursi viulunkopan Gubblumin päähän ja Gubblum mursi nyrkillänsä viuluniekan nenän, ja sitten he pyörivät pitkin lattiaa yhdessä sykkyrässä, kunnes Gubblum vihdoin pääsi vaivoin ylös ja pudistaen pörröistä päätänsä virkahti:
"Mies-raasu on humalassa kuin pelimanni ainakin."
Pappila oli äänetön kuin yö. Kaikki vieraat, paitsi yhtä, olivat menneet. Kirkkoherra Christian istui hiipuvan takan ääressä. Vanha loordi Fisher istui hänen kanssaan. Kumpikaan ei puhunut. Äänettöminä he viettivät monta pitkää tuntia.