XV LUKU.
Paul Ritsonia — älkäämme enää käyttäkö hänen virallista numeroansa — ei viety rangaistuskoppiin. Hänet oli pantu työhön kivenhakkaajain sakkiin, joka työskenteli lähellä vankilan porttia. Tieto hänen pakoyrityksestänsä ei ollut levinnyt nopeammin kuin huhu hänen lähenevästä vapautumisestansa.
"Minä tahron", huudahti eräs harmaahapsinen vanki, "eks' ottais' vieräkses' täält' tärkeitä terveisiä?"
"Mitkä teidän terveisenne ovat?"
"Vain sana mun vanhall' muijall', mist' hän löytää kimpun avaimia, joit' hän angeleegist' tarttee."
"Kirjoittakaa hänelle, ukkoseni."
"Mitä, ettäkö johtaja lukis' sen ja minä joutuisin häpeään ja se vanha lunttu kiikkiin? Toren totta, minua hämmästyttää. Mutt' mää unohrin: sää olet rehellinen miäs, niinkuin sää oletkin."
Ivanauru seurasi tätä selittävää puhetta. Eräs kalpea mies, nöyrin ilmein ja jäniksen säikähtynein silmin, hiipi lähelle Paul Ritsonia ja veti saappaansa varresta esille kirjeen.
"Tämä on viimeinen, mitä olen kotoa saanut", hän sanoi hiljaa pistäen kirjeen Paulin käteen.
Se oli tahrainen, rutistunut paperi, niin likainen ahkerasta käytöstä ja kulunut monista taitteistansa, että sitä oli melkein mahdoton lukea. Kotoa? Se oli päivätty Liverpoolin esikaupungissa, jossa hänen raajarikko vaimonsa ja lapsensa asuivat ja vielä elivät.
Miesparka ei osannut lukea, mutta hän oli jollakin tavalla oppinut kirjeen ulkoa ja tiesi tarkasti näyttää, missä paikassa mikin tuttu asia tässä ruttuisessa paperissa oli.
Hän oli menettänyt oikeutensa eikä saanut vastata siihen. Nyt hän pyysi, eikö Paul Ritson tahtoisi pistäytyä Liverpoolissa katsomassa hänen vaimoansa ja pikku raukkojansa ja kertoisi heille, miten hyvin hän voi, miten hauskalta hän näyttää ja miten mukavaa hänellä täällä on, "että heirän rohkeutensa pysyisi yllä, tierättehän."
"Mää sanon teill', herra", sanoi eräs vanha synninmyyrä — sama, jonka keskustelua kirkossa seurasimme. — "Mää olen kuullu, että te olettekin työnantaja, ettekä vetelehtijä pakkotyössä. Etteks' riemmuitte? Määkin tahron jättää tämän paikan. Pitkät ovat tunnit ja palkka huono. Sitäpaitsi minun nykyinen isäntäni välttämättä tahtoo käyttää nummeroa minun kauluksessan', aivan kuin teuraselukoilla. Se tahtoo toisinaan kismittää. Niinpä mää tahron ilmoittaa, että syyskuussa mää, hitto vie, lennän täält'. Ehkäpä näette, että minulla on kohta siivet, joilla lentää." Vanha syntisäkki osoitti harmaita hiuksiansa, jotka olivat pitemmät kuin kellään hänen tovereillansa. "Ne vain muuttavat väriä, eivätkä ole niin komeat kuin kymmenen vuotta sitten eikä mun vanha henttuni voi ylpeillä minun komeast' ulkomuorostain."
Kello kaksi vartija, nimeltä Jim-porrasvahti, marssitti Paul Ritsonin vartijapäällikön toimistoon. Siellä pantiin vangin käsiin raudat ja vartija sai aseensa. Sitten he lähtivät.
Laivassa, joka välitti liikettä Portlannista Weymouthiin, vanginpuku herätti suurta huomiota. Oli jonkinlainen kirkkojuhla ja paljon kirkkokansaa juhlapuvuissansa oli tunkeutunut laivankannelle ja hytteihin. Ilma oli ihana. Auringon säteet tanssivat veden kalvossa kuin lukemattomat perhosparvet peilin pinnalla. Torvisoittokunta soitteli etukannella.
Weymouthin asemalla ihmiset taas kokoontuivat ryhmiin ja katselivat karsain silmin vankia. Muutamien minuuttien kuluessa, jotka juna asemalla seisoi, oli asemasillalle kokoontunut joukko katselijoita, jotka sekä ovesta että akkunoista kurkistelivat vaunuun.
Paul Ritson vähät välitti tästä erinomaisesta huomaavaisuudesta, vaikkakin tällainen oli sangen kiusallista. "Pysy kaukana hänestä — etkös näe sinistä lakkia?" "Mikä pahannäköinen murjaani! Totta totisesti hänen pelkkä katseensa ansaitsee hänelle hirsipuun."
Paul nauroi katkerasti. Sinä hetkenä hän tunsi sydämensä jäätyvän. Jos hänellä olisi ollut yllään juhlapuku ja hymy huulilla, miten toisenlainen olisikaan ihmisten arvostelu hänestä ollut! Kuka silloin olisi sanonut, että hän on heittiö? Ei ainakaan se inhoittava ja tekopyhä Kristuksen sanansaattaja, joka joku hetki sitten laulavalla äänellä ulisi hänen korvaansa: "Olkaa varma, että teidän syntinne annetaan teille anteeksi." Sama mustatakkinen fariseus talutti juuri komeata naista ensimmäisen luokan vaunuun.
Juna lähti. Paul painautui istuimellensa selkänojaan ja mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin hän viimeksi matkusti tätä tietä. Hän matkusti silloin päinvastaiseen suuntaan ja mitä tuskia ja kauhuja olivatkaan nämä ensimmäiset vankilaelämän hetket hänen sielussansa herättäneet! Hän ei koskaan ennen tähän päivään asti ollut sitä muistellut.
Toiset ja vielä katkerammat muistot olivat kuluttaneet pois hänen sielustaan näiden kokemusten jäljet. Mutta nyt ne tulivat mieleen yhtä tuoreina kuin kaikki olisi eilen tapahtunut. Hän oli yksi siitä kaksikymmenmiehisestä joukosta, joka matkusti Millbankista Dartmooriin. Matka Waterloohon vankivaunuissa oli ollut kauhea koe. Hän oli kopissaan ajatellut, ettei häneen ollenkaan koskisi, jos ihmiset kaduilla hänet tuntisivat. Syyttömän miehen häpeällinen tuomitseminen ei alentanut häntä, vaan lakia.
Kun hän astui vankila-alueelle rinnallansa pedonnäköinen konna, joka murjottavien kulmiensa alta vain salaa vilkaisi toisiin haukansilmillänsä, edessänsä vanha rosvo ja miestaposta tuomittu murhamies kintereillänsä, juoksivat suuret, kylmät hikikarpalot hänen otsaltansa.
Hän oli aikonut pitää päänsä pystyssä, ja jos ihmiset katsoisivat häntä kasvoihin, hän oli päättänyt rohkeasti katsoa heitä suoraan silmiin. Mutta kun sellainen tilaisuus sattui, hän koetti piiloutua vaunuun ja hautasi leukansa rintaansa.
Hän muisti, miten ihmiset inhoten siirtyivät syrjään vaunujen tieltä, miten he katselivat heitä, kun heidän vaununsa vilkasliikkeisillä paikoilla pysähtyi odottamaan siksi, kuin ajurien ja katuvaunujen jono oli päässyt ohi, ja miten kauhea olikaan ollut näytelmä asemalla, jossa kahdenkymmenen kahlitun miehen askelten kopse herätti kaikkien ihmisten huomiota!
Miten kauheata olikaan vanhempien vartijoitten nauru ja iva! He olivat ennemmin kärsineet rangaistuksensa ja esiintyivät nyt yleiseksi häpeäksi muka oikeuden vartijoina! "Sinä kikkanokka siellä, eks' ole supeltannu taskuusi tupakkaa?" "Oleks' nähnyt meitä ennen? No, riivattu vie, totta kai! Sinä, jolla on valkea kaulahuivi, kattoppas tarkkaan, niin varmasti tunnet meirät." "Oh, neitty Maria, oleks' se sää itte? Ja miten iloiset me ollaan saaressamme tavata teirät taas! Säilytäppäs samettikukkarosi minun taskuuni, niin saat sen takaisin, kun palaamme tätä tietä." Eikä vartijain päällikön ankaruus voinut hillitä tätä korkea-äänistä iloa.
Paul Ritson ei voinut olla nauramatta muistellessaan, miten tuskanhiki oli sinä päivänä juossut pitkin hänen selkäänsä, kun hän hievahtamatta istui kokoonlyhistyneenä paikallansa.
Ajat olivat muuttuneet sen jälkeen. Hän oli viettänyt puolitoista vuotta valtion koulussa ja tämä kasvatustapa oli antanut hänen kokea kaikkien kidutuskeinojen ihanuudet.
Vartija koetti saada keskustelua syntymään. Jim-portaanvartija toisti moneen kertaan, ettei hän suinkaan tarkoittanut mitään pahaa. "Pohjaltani minä olen oikein kunnon poika", hän sanoi useammin kuin kerran, eikä Paul Ritson osoittanut hänelle mitään kaunamieltä. Mutta hän nauroi katkerasti niille rumille ja ristiriitaisille ajatuksille, joita vartijan kiusoittavat sanat synnyttivät. Huomaten kaikki yrityksensä tyhjiksi, vartija tyhjensi piippunsa ja vaipui äänettömyyteen.
Heillä oli oma vaununsa. Muutamalla asemalla eräs mies avasi oven ja oli jo astunut toisen jalkansa sisään, kun huomasi, millaiseen matkaseuraan oli joutumaisillansa. Suutansa mutistaen hän hävisi. Paul Ritson teki parhaansa hillitäkseen raivoansa, jonka tällainen "hyvää yötä" hänessä synnytti. Hän onnistuikin ja päästi kaikuvan naurun poistujan jälkeen. Jollakin toisella asemalla eräs kaikkiin virkakuntansa helyihin puettu poliisipäällikkö, huomattuaan sinisen lakin, tutki tarkasti vartijan paperit. Sitten hän ylpein elein työntyi pois läpi ihmisjoukon, jonka hänen läsnäolonsa oli kokoon kutsunut.
Kun he pääsivät Waterloohon, huusi vartija ajurin ja he ajoivat poliisiasemalle ilmoittautumaan. Siellä he nauttivat illallisekseen kupin kaakaota, ruskeata leipää ja papumuhennosta, ja vartija sai tupakkaa piippuunsa. Sieltä heidät kyydittiin Eustoniin, josta he nousivat yhdeksän Penrithin-junaan.
Matka pohjoiseen kului enemmittä seikkailuitta. Rugbyssä, Staffardissa ja joillakin muilla asemilla juna pysähtyi ja pienet ihmisjoukot kokoontuivat katsomaan vankia ja lausuivat erilaisia mielipiteitä hänen ulkomuodostansa, rikoksestansa ja alkuperästänsä. Paul Ritson usein sulki silmänsä eikä puhunut mitään. Joskus ylenkatse väreili hänen kasvoillansa, joskus hän taas purskahti katkeraan nauruun. Hän ajatteli, että tämä oli tarpeen, sillä ilman sitä vankilaelämässä hänen alennuksensa ei olisi ollut kyllin syvä. Jos hänessä oli säilynyt rahtunenkaan ihmisyyden tunnetta, hellyyttä ja arkatuntoisuutta sen jälkeen, kun Portlannin portit sulkeutuivat hänen lähdettyänsä, tarvittiin vain tätä karkoittamaan ne kaikki iäksi.
Välittämättä karkausyrityksistä ja vieläkin vakavammasta vaarasta, johon Paul Ritsonin raudanlujat kädet saattoivat hänet johtaa, vartija oikaisi itsensä penkille ja nukkui. Puoliyön jälkeen he saapuivat Creween ja tämän jälkeen matkan pahin kiusa oli ohi. Säälittelevät ihmiset olivat kääriytyneet matkavaippoihinsa ja uneksivat jaloista sankaritöistä, joita aikoivat suorittaa. Mutta yön hiljaisuudella oli omat kidutuskeinonsa. Kun juna jyrisi läpi pimeyden milloin kadoten tunneleihin, milloin taas kiitäen yli aavan lakeuden kuin laiva tyynessä vedessä, Paul Ritsonin ajatus kääntyi päivään, joka nyt tuntui olevan niin äärettömän kaukana, kuin se olisi kuulunut johonkin toiseen olotilaan, jolloin hän matkusti tätä tietä ihanan, rakkaan olennon kanssa. Tämä oli uskonut nuoren pilvettömän elämänsä hänelle ja missä hän oli nyt? Rauha hänelle, missä ikinä hän lieneekin! Paul johti mieleensä hänen hellimmän katseensa, oli kuulevinaan hänen viehkeimmän äänensä. Hänen ihastuttavat sormensa olivat kevyesti puristavinaan hänen käsiänsä, jotka olivat rautoihin kahlitut. Ja tänäkin hetkenä, kun koko hänen sielunsa palasi nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen kärsimyksensä, ja hän tunsi, ettei aika ja paikka mitään merkinnyt, vaan hän oli vetänyt vaimonsa luokseen kuluttavan rakkautensa voimalla, hänestä tuntui, että kaikki hävisi ja tahraantui, kun hänen korvissaan kaikuivat lakkaamatta vankien huudot, kiroukset ja sadatukset.
Hän hypähti seisoalleen ulospyrkivä kirous omillakin huulillansa, ja kun kuviteltu tuska, jonka hän oli sieluunsa loihtinut, haihtui ja hän tajusi todelliset kärsimyksensä, hänen sydämensä muuttui entistä kylmemmäksi ja katkerammaksi. Hän ajatteli, mitä hän ennen oli ollut ja mitä hän nyt oli. Ei ollut epäilystäkään — hän oli nyt kehnompi ihminen. Niin. Mikä kerran oli ollut puhdasta hänessä, mikä kerran oli ollut jaloa ja ylevää, oli nyt likaista, epäjaloa ja alhaista. Mutta kamalinta kaikesta oli, että hän oli menettänyt ne hellemmät tunteet, jotka antavat voimakkaalle miehelle suurimman arvon. Hänestä tuntui, että maailma oli kohottanut kätensä häntä vastaan ja hänen teki vastustamattomasti mieli iskeä takaisin.
He saapuivat Peurithiin aamulla neljän tienoissa, ja heidän vaununsa tyrkättiin sivuraiteelle odottamaan Cockermouthiin menevää junaa. Päivä sarasti. Akkunasta Paul Ritson saattoi epäselvästi erottaa häämöttävät linnan rauniot. Tämä tuttu näky järkytti häntä sydänjuuria myöten. Hän tuskin tiesi miksi, mutta hän tunsi, että lujin jääkerros hänen sydämessään suli vedeksi. Aamun hiljaisuutta häiritsivät vain jarrumiehen huudot vaihdemiehelle. Sanat olivat yksinäisiä — tavallisia ilmoituksia vain, mutta ne lausuttiin mitä leveimmällä Cumberlannin murteella, jota hän ei ollut saanut puoleentoista vuoteen kertaakaan kuulla. Silloin se pala, joka oli sulaen irtautunut hänen sydämestään, tuntui nousevan kurkkuun. Hannaa valo muuttui punertavaksi ja pian hohti itäinen taivas purppurassa. Paul avasi vaunun akkunan, ja vuoriston suloinen ilma maustettuna turpeen voimakkaalla tuoksulla virtasi tervehtimään häntä. Hänen huulensa avautuivat ja hänen rintansa laajeni. Kello viisi tarttui veturi vaunuun. Junaan liitettiin tässä muutamia muitakin vaunuja täynnä kaivosmiehiä, jotka ruosteen-tahraamissa puvuissansa olivat matkalla aamuvuorollensa. Kun juna lähti liikkeelle länttä kohden, aurinko oli noussut ja ilma oli täynnä lintujen laulua. Sangen pian syöksyi juna vuoristoon, ja kaikki katkeruus Paulin sydämestä putosi pois kuin saastainen vaate. Tämän äkillisen tunteitten muutoksen saattaa ymmärtää vain se vuoristolainen, joka pitkän poissaolon jälkeen taas ensi kerran näkee ikävöimänsä vuoret. Paul näki synnyinseutunsa vuorten kohoavan pilviin ja valkoinen usva leijaili niiden huipuilla, purot solisivat niiden jyrkkiä rinteitä alas, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä puhdistaen kasvoilta katkeruuden jäljet. Leppäkerttu lauloi kilvan kivitaskun kanssa, ja vaikk'ei hän niitä nähnyt, hän kuitenkin tiesi, missä ne olivat: leppäkerttu lauloi lehdon siimeksessä, kivitasku taas oli istahtanut harmaalle kalliolle, jonka halkeamaan se oli laatinut pesänsä ja muninut vaaleansiniset munansa. Lampaat määkivät vuorilla, ja hän tiesi niiden retket yli kallioiden ja joenuomien seuduille, joissa ruoho oli tuoreinta. Koirien ajamina kokoontuivat ne suuriin katraihin, ja hän tiesi, että paimenet ovat olleet kesäisenä yönä merkitsemässä niitä ja aikovat keritsemistä varten pestä ne kirkkaassa vuoripurossa.
Kaikki palasi hänen mieleensä selvänä kuin eilisen päivän muisto. Hän pisti päänsä ulos ja unohti vanginpukunsa, kunnes muuan mies, joka uitti hevostansa läheisessä suvannossa, hätkähti hänet nähtyään ja tuijotti häneen kuin sadun kummitukseen.
Silloin Paul Ritson muisti, että hän oli vielä vanki, että hänen ranteensa olivat raudoissa, että tuo mies, joka makasi tuossa vaunun penkillä, oli hänen vartijansa ja että tuo teräskalu, joka pisti esiin hänen vyöstänsä, oli tuon nukkuvan miehen revolveri valmiina heti pamahtamaan, jos hän yrittäisi paeta.
Mutta eivät nämäkään mietteet voineet karkoittaa niitä liikuttavia kotoisia tunteita, jotka hänet olivat vallanneet. Lopuksi hän alkoi ajatella Hugh Ritsonia ja miettiä syytä, miksi hän oli matkalla kotiin. Kotiin! — Kotiin? Se oli surullinen kotiintulo, mutta kaikissa tapauksissa se oli tulo kotiin.