XVI LUKU.
Kahta päivää myöhemmin oli vanhan, harmaan kaupungintalon ympärille Keswickissä kerääntynyt tungokseen asti väkeä. Kihlakunnanoikeus oli kokoontunut välikäräjille tutkimaan erästä juttua, joka herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Kantajana esiintyi Greta, Paul Ritsonin rouva, ja vastaajan nimeksi kannekirjelmässä oli merkitty Paul Drayton, esiintyvä nykyjään Paul Ritsonin nimellä ja halliten Ghyllin kartanoa Newlannin seurakunnassa.
Käräjähuone oli tungokseen asti täynnä Se oli suuri, tyhjä huone, jonka toisessa päässä oli pitkä pöytä ja kaks riviä tuoleja, toinen rivi oikeutta ja valamiehiä ja toinen asianajajia, vieraitamiehiä ja asianosaisia varten. Muita istuinpaikkoja huoneessa ei ollut ja laakson asukkaat seisoivat tyhjällä lattialla ahdettuna niin tiukkaan, että tuskin saattoi hievahtaa.
Pöydän toiseen päähän varatulla tuolilla istui Greta. Hänen leukansa oli käden varassa. Hän painoi silmänsä maahan, kun katselijat kuroittivat kaulojansa nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakin. Hänen rinnallaan, toinen käsi hänen tuolinsa selkänojalla seisoi vanha kirkkoherra, kaunis päänsä valkeampana kuin koskaan ennen, hänen lempeitten kasvojensa hellyyttä ilmaisevat piirteet kuvastivat syvää tuskaa. Lakkaamatta tuijotellen Gretaan istui pöydän toisessa päässä Hugh Ritson. Toinen jalka oli nostettu toiselle polvelle, ja pitkät hermostuneet oikean käden sormet leikkivät kengännauhoilla. Hänen päänsä oli kurkottunut eteenpäin ja kuultava, kalpea, sileäksi-ajettu naama suurine kylmine silmineen ja laajoine, liikkuville sieraimineen muistutti enemmän kuin koskaan ennen rotuhevosta. Kenkään ei arvannut syytä, mikä Hugh Ritsonin oli tänne tuonut. Joku olisi voinut sanoa, että välinpitämättömyys kuvastui noista silmistä ja tuolla otsalla asui epätoivoa peittelevä huolettomuus.
Lähellä sitä paikkaa, jossa tungos oli ahtain, supina vilkkain ja levottomin, istui Drayton herra Bonnithornen rinnalla. Hänen yllään oli raidakkaasta kankaasta tehty puku, jollaista hän kaikista mieluimmin käytti, ja hän oli pistänyt jättiläismäisen sinipunervan liljan napinkoloonsa. Hänen poskensa punoittivat ja silmät säteilivät. Silloin tällöin hän nojasi taapäin, kuiskaten jotakin sepälle, myllärille ja Lentävän Hevosen kapakoitsijalle, jotka olivat ryhmittyneet hänen taaksensa. Hänen huomautustensa täytyi olla erittäin sukkelia, sillä niitä seurasi aina hiljainen kikatus ja silmien välke, vaikkakin äänekäs ja hyväksyvä melu hillittiin.
Kantajan asianajaja luki julki kannekirjelmänsä, Kantaja vaati, että sukutilojen perintöoikeus tuomittaisiin hänen miehellensä, joka nyt oli oikeuden turvaa vailla. Hän väitti, että se mies, joka nyt hallitsi Ghylliä, ei ollut hänen miehensä Paul Ritson, vaan Paul Drayton, Hendonin kapakoitsija, joka merkillisellä tavalla oli hänen miehensä näköinen ja sen avulla oli asettunut hänen miehensä sijalle. Selvät asianhaarat, jotka jätettiin nyt oikeuden tutkittaviksi, peittämättömästi todistivat, ettei vastaaja ollut Paul Ritson, joka yksin perintöoikeuden nojalla oli isänsä kiinteimistöjen omistaja. Onnettomuudeksi se, joka olisi voinut antaa ratkaisevan todistuksen, kuinka Paul Drayton, kapakoitsija, saattoi päästä toisen miehen sijalle, tuli sokeaksi ja oli nyttemmin kuollut, ja asia oli sen kautta tullut vieläkin vaikeammaksi. Kuitenkin esitettävien todistusten nojalla herra tuomarin tulisi antaa valamiesten ratkaista, ettei vastaaja ollut se mies, jona hän esiintyi, vaan rikoksentekijä, jonka puolesta toinen oli kärsimässä rangaistusta. Asian selville saamiseksi yleinen syyttäjä esitti kaksi vierastamiestä, joiden todistuksen täytyi olla ratkaiseva, Paul Ritsonin vaimon ja kirkon palvelijan, joka vihkimyksen toimitti. Gretan nimi mainittiin ja hän nousi pöydän päässä seisoalleen. Hänen rintansa aaltoili pienen pitsishaalin alla, joka peitti hänen olkapäitänsä ja oli sidottu kuin merimiesten kaulahuivi rinnalle. Hän seisoi suorana, silmät kohosivat hitaasti maasta ja painuneet kädet puristettiin edessä yhteen. Tavallisten muodollisuuksien jälkeen hänen kuulustelunsa alkoi.
"Te olette Robert Lowtherin ainoa lapsi?"
"Minä olen Robert Lowtherin tytär."
Drayton nytkäytti päätänsä taapäin ja naurahti. "Te menitte naimisiin Paul Ritsonin kanssa Newlannin seurakunnan kirkossa 1875 ja vihkimyksen toimitti kunnia-arvoisa kirkkoherra Christian?"
"Niin tein."
"Hääpäivänänne te matkustitte miehenne kanssa Lontooseen, ja hän jätti teidät samana iltana St. Margaretin Westminsterin luostariin?"
"Se on aivan totta."
Kuului keskustelun supinaa oikeussalista ja kuiskauksia tuoliriveiltä. Tuomari pysähtyi ja selitti, ettei ollut hänen aikomuksensa koettaa päästä selville tästä omituisesta tosiasiasta, jonka vain yksi henkilö valallansa voisi todistaa. Mutta vaikka tämä henkilö olisi saapusalla, ei häntä kuitenkaan voitaisi kuulustella. Kuullessaan tämän selityksen Hugh Ritson kohotti raukeat silmänsä, ja kuulustelu jatkui.
"Kolme päivää myöhemmin te saitte mieheltänne sanan saapua puoliyön junalle St. Pancraksen asemalle, josta teidän miehenne kanssa oli matkustettava takaisin Cumberlandiin?"
"Niin sain."
"Kuka toi teille sen sanan?"
"Rouva Drayton, Hendonin kapakan vanha emäntä."
"Menittekö te asemalle?"
"Oh, kyllä."
"Kertokaa oikeudelle, mitä sitten tapahtui."
"Juuri kellon lyödessä kahtatoista, kun junan piti lähteä, eräs mies, jota ensi silmäyksellä pidin miehenäni, kiiruhti asemasillalle ja minä menin hänen kanssaan vaunuun."
"Näettekö te tämän miehen täällä oikeussalissa?"
"Näen, hän istuu teistä oikealle kolmannella tuolilla."
Drayton nousi, hymyili leveästi, kumarsi todistajalle ja istahti sitten takaisin.
"Olitteko te yksin siinä vaununosastossa?"
"Ensin olimme, mutta juuri, kun juna alkoi liikkua, kukas muu yhtyi meihin, ellei kirkkoherra Christian."
Taas seurasi keskustelua ja supinaa, ja tuomari selitti, ettei hän tahdo viivyttää oikeutta tutkimalla sitä merkillistä sattumaa, joka kirkkoherra Christianin toi Lontooseen tällä ratkaisevalla hetkellä. Nämä seikat itsessänsä muodostavat tosiasiain ketjun, joka vielä on joutuva rikosoikeuden tutkittavaksi, koska tämän kautta juttu tapahtuneesta rikoksesta käy yhä tuskallisemmaksi ja peittyy yhä suurempaan hämärään.
"Kertokaa oikeudelle, mitä tapahtui junassa."
"Minä huomasin heti, ettei mies ollut minun mieheni, vaikka hän muotonsa ja kokonsa puolesta suuresti oli hänen näköisensä, ja kun hän puhutteli minua vaimonaan, minä jyrkästi kielsin häntä sitä tekemästä."
"Huomasiko myöskin kirkkoherra Christian erehdyksen?"
"Huomasi kyllä, vaikk'ei aivan niin pian."
"Mitä te teitte?"
"Me jätimme junan ensimmäisellä asemalla, missä se pysähtyi."
"Koettiko vastaaja estää teitä siitä?"
"Ei. Hän näytti häpeävän ja huomautti, että sairaus ehkä on kokonaan muuttanut hänet."
Yleinen syyttäjä, jonka vasemmalla puolella herra Bonnithorne istui vastaajan lainopillisena avustajana, silmäili tutkivasti todistajaa.
"Te sanotte, että vihkimäpäiväänne seuranneena yönä miehenne jätti teidät luostariin?"
"Niin sanon."
Herra Bonnithorne painoi maahan vilkkuvat silmänsä ja virkkoi jotakin, jota todistaja ei voinut kuulla. Ihmiset hänen tuolinsa takana nauraa kikattivat.
"Ja te sanotte, että rouva Drayton toi teille sanoman, josta mainitsitte. Puhuiko hän siitä, että teidän miehenne on sairas?"
"Kyllä hän puhui."
"Siitä me kai saamme päättää, että olitte sitä ennen käyneet Draytonin talossa Hendonissa?"
"Rautatieonnettomuus pakotti meidät siihen."
"Oliko ketään vastaajan mukana, kun hän tuli St. Pancraksen asemalle sinä yönä?"
"Minun mieheni veli, Hugh Ritson, oli hänen kanssaan."
"Sanokaa valamiehille, missä teidän miehenne nyt on, ellei hän tällä hetkellä ole oikeussalissa."
Ei vastausta. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin, että kantajan asianajaja vastaisi tähän kysymykseen.
"No, sen asian me voimme jättää silleen", jatkoi tuomari ylhäisesti hymyillen. "Yksi kysymys vielä, rouva Ritson. Sattuiko teille miehenne kanssa mitään erimielisyyksiä?"
"Ei milloinkaan."
"Tahdotteko vannoa, ettei äänenne ollut noussut kiivaaseen sanasotaan, kun olitte Hendonin kapakassa?"
Greta kohotti päänsä ja hänen silmänsä salamoivat. "Kyllä, minä vannon sen", hän sanoi lempeällä äänellä, mutta järkyttävällä painolla.
Herra Bonnithorne läheni tuomarin korvaa ja antoi ymmärtää, että ehkä asia oli liian arkaluontoinen valanvelvoituksella kuulusteltavaksi.
Tämän jälkeen kuulusteltiin kirkkoherra Christiania. Vastaaja ei ollut se mies, jonka hän oli kantajan kanssa vihkinyt. Sen jälkeen hän oli nähnyt Paul Ritsonin. Missä? Dartmoorin kuritushuoneessa. Kysellen hän oli saanut selville, millä nimellä viranomaiset pitivät häntä vankina ja hänelle oli sanottu: Paul Drayton.
"Kertokaa oikeudelle, kuinka saitte selville, että vastaaja on Paul
Drayton."
"Monet tosiasiat selvittivät sen."
"Sanokaa niistä joku."
"Hääaamuna minä löysin kirjeen sakastini uuninreunustalta. Se oli herra Hugh Ritsonilta herra Bonnithornelle ja siinä mainittiin Draytonin nimi, joka myöhempien tapausten valossa on johtanut varmaan päätökseen, että vastaaja on sama mies."
"Voitteko näyttää meille sen kirjeen?"
"En, minä jätin sen siihen, mistä sen löysin."
"Tuskinpa me silloin voimme saada sitä todistuskappaleeksi."
Tuomarit hymyilivät, ja jännitys Draytonin kasvoilla laukesi. Yleisössä syntyi liikettä, ja todistaja siirtyi syrjään.
Puolustajan asianajaja aloitti puheensa. Heitä oli koetettu saada uskomaan, että syytetty tässä jutussa olisi Paul Drayton, huolimatta siitä, että varmasti tiedetään Paul Draytonin olevan vankina kuritushuoneessa. Oli kyhätty kokoon merkillinen kertomus, että vast'ikään naimisiin mennyt mies heittää vaimonsa luostariin heidän hääpäivänsä iltana, ja kun heidän pitäisi keskinäisen sopimuksen mukaan kohdata toisensa, mies meneekin toisen nimellä vankilaan ja toinen mies tulee Cumberlandiin vaatimaan oikeuksiansa vaimonsa aviomiehenä. Edelleen heitä on uskoteltu, että aviomiehen veli, herra Hugh Ritson, on joutunut petturin narriksi tai tehnyt itsensä syypääksi petokseen. Onneksi oli helppo saada selville asian oikea laita kahden verrattoman todistuskeinon — ulkomuodon ja muistin avulla. Voitiin todistaa, ettei vastaaja ollut kukaan muu kuin Paul Ritson, koska hän ensiksi oli täydellisesti hänen näköisensä, toiseksi tiesi kaikki, mitä Paul Ritsonin tuli tietää, ja kolmanneksi, koska hän ei tiennyt mitään, mitä Paul Ritson ei saanut tietää. Koska maailman alusta ei ole ollut kahta ihmistä, joiden elämä olisi niin täydellisesti sama, ei myöskään vastaaja voinut olla kukaan muu kuin Paul Ritson.
Dick-mylläri oli vastaajan ensimmäinen vierasmies. Hän vannoi, että Paul Ritson oli sammuttamassa tulipaloa, joka syttyi hänen myllyllänsä kaksi vuotta sitten ja että vastaaja kertoi hänelle vain joku kuukausi sitten, miten hän oli kiivennyt katolle ja miten tuli lopulta sammui. Yksikään, joka ei itse olisi ollut saapuvilla, ei olisi voinut kertoa asioita niin yksityiskohtia myöten. Se mies oli Paul Ritson, ja monet katselijat muiden muassa kirkkoherra Christian näkivät hänet.
Seuraava todistaja oli rouva Calvert, Laiskan Hevosen kapakasta. Paul Ritson oli ollut heillä yötä kaksi vuotta sitten eikä ole kulunut kuin muutamia päiviä, kun vastaaja tuli heille, osoitti sitä huonetta, jossa oli nukkunut, ja kertasi ne harvat sanat, jotka silloin lausui.
Kutsuttiin esille tallimies Natt. Hänen uniset silmänsä välkehtivät tietoviisaina, kun hän selitti, että eräänä talvi-iltana, jolloin satoi julmasti lunta, rouva Ritson, silloin neiti Greta, oli säikähtänyt jotakin, jota hän piti Paul Ritsonin kummituksena. Todistaja ei antanut pettää itseänsä niin helposti, ja syytetty olikin sittemmin selittänyt kulkeneensa käytävällä ja kertonut, millainen tilanne oli ja mikä hänet oli saattanut näyttämään aaveelta. Sitten seurasivat John Proudfoot, seppä, Tuomas Kyttyräselkä, postinkantaja, Giles Raisley, kaivosmies, Job Sheepshangs, kivenhakkaaja ja Tommy Lowthwaite, Lentävän Hevosen kapakoitsija — kaikki vannoen tuntevansa syytetyn Paul Ritsoniksi.
Joku huomautti, että Paulilla oli päässään arpi, jonka hän oli saanut, kun hevonen oli häntä pienenä potkaissut. Vastaajalla juuri oli mainittu arpi.
Toinen muisti, että Paul Ritsonilla oli arpi myöskin jalkopohjassa.
Se oli muisto haavasta, jonka hän kerran oli saanut kiivetessään
Hindscarthille. Siinäkin piti todistus paikkansa.
Kolmas oli lyönyt painia Paul Ritsonin kanssa ja tiesi, että hänellä on luomi selässä oikeassa lavassa. Vastaajalla oli luomi tässä harvinaisessa paikassa.
Yleinen syyttäjä hymyili merkitsevästi valamiehille, ja valamiehet hymyilivät merkitsevästi yleiselle syyttäjälle. Oliko todellakin tarpeen, että vastaaja vieläkin kutsuttaisiin esille? Totisesti se kulutti vain turhaan oikeuden kallista aikaa. Koko juttu oli selvä kuin päivä: rouva oli riidellyt miehensä kanssa. Asiat oli saatettava oikealle ladulle siten, että tämä aiheeton kanne kumottiin ja miehelle annettiin oikeus valvoa aviollisia oikeuksiansa, jotka häneltä näin väärällä tavalla oli tahdottu riistää.
Kantajan asianajaja hymyili myöskin ja hänen hymynsä koetti ilmaista heikkoa itsepuolustelua. Hän änkytti joitakin sanoja selittääkseen, että hänelle oli luvattu sitovampia todistuksia silloin, kun hän otti tämän asian ajaaksensa.
Oikeussalista kuului askelten töminää. Drayton oli noussut vastaamaan takanaan seisovien ystäviensä onnentoivotuksiin ja tuomarien oikealla ja vasemmalla puolella istuvien ylempien kansalaisten sydämellisiin päännyökkäyksiin. Hän vastasi äänekkäästi, kun yht'äkkiä vaadittiin hiljaisuutta, ja kaikkien silmät olivat kääntyneet pöydän toiseen päähän.
Hugh Ritson oli noussut seisoalleen, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, mutta kovat kuin kallio. Hän neuvotteli kuiskaavalla äänellä kantajan asianajajan kanssa. Mainitun herrasmiehen kasvojen ilme kertoi hänen tavattomasta mielenkiinnostaan siihen, mitä hän kuuli. Hän kohotti äkkiä tavattomalla kiihkolla kätensä ja sanoi:
"Hyvät herrat, minulle on huomautettu eräistä todistajista, jotka voivat luoda valaistusta tähän sangen merkilliseen ja hämärältä näyttävään juttuun."
"Millaisista todistajista?" kysyi tuomari.
"Jos onkin mahdollista", alkoi asianajaja, "että oikeus panee enemmän arvoa päättäessään kyseessä-olevien yksilöitten henkilöllisyydestä suutarien ja räätälien ja laakson roskaväen todistuksiin kuin sen miehen vaimon sanaan, jonka maatiloista on kysymys, ehkäpä sallitaan kuitenkin mainita, että on olemassa kolme henkilöä, joiden kuulusteleminen ehdottomasti on tarpeen, että asia saisi oikean ratkaisun — Paul Ritsonin veli, syytetty, joka väittää olevansa Paul Ritson ja vanki, joka Paul Draytonina on tuomittu kuritushuonerangaistukseen. Voisin nimittää vielä yhden, jonka todistus olisi varmin ja sitovin — Paul Ritsonin äidin — mutta hän, ikävä kyllä, on kuollut maailmalle."
Drayton seisoi kuin kivettyneenä paikallansa. Vaikka hän olikin hidasjärkinen, hän yhdellä silmäyksellä tajusi, mitä oli tapahtunut. Laskelmissaan hän ei kertaakaan ollut ottanut huomioon sitä mahdollisuutta, että Hugh Ritson voisi antautua itse vaaraan koettaessaan paljastaa häntä ja saada hänet turmioon.
"Voitteko te vaatia kaikki nämä henkilöt todistajiksi?"
"Herra tuomari, minä olen varma, että syytetty vapautensa hinnalla kieltäytyy ilmaisemasta tärkeitä tosiasioita, mutta oikeus ei voi kieltäytyä kuulustelemasta kahta mainitsemistani henkilöistä — Paul Ritsonin veljeä ja vankia, joka tunnetaan nimellä Paul Drayton."
Tämä selitys herätti tavatonta hämmästystä. Greta oli nojautunut tuolinsa selustaan, hänen rintansa aaltoili ja raateleva tuska synkisti hänen kasvojansa. Kirkkoherra Christian seisoi hänen takanansa ilonsekainen hämmästys ja kiihko kasvoillansa. Draytonin kulmat olivat vetäytyneet kurttuun ja huulet puristuneet lujasti yhteen.
"Minä en tarvitse heidän lavertelujansa", hän mutisi.
"Te voitte päätöksestä vedota", sanoi tuomari.
"Herra tuomari, muutamia seikkoja on ennen istunnon lopettamista mahdollisuus saada selville ja ne tosiasiat saattavat olla niin ratkaisevia, että asia saa aivan uuden käänteen."
"Mitä te siis vaaditte?"
"Ennen lopullista päätöstä mainitsemieni todistajien kuulustelua."
Tämän välikohtauksen ajan oli Hugh Ritson hievahtamatta seisonut paikallansa pöydän ääressä. Hän jäi paikalleen ja osoitti täydellistä mielenmalttia, kun asianajaja selitti, että neljä päivää sitten oli oikeusministerille esitetty sitovia todistuksia tässä asiassa eikä niitä tässä tilaisuudessa vielä ole julkituotu. Ensimmäinen tulos näiden todistusten jättämisestä oli, että vanki Drayton oli tällä hetkellä tässä samassa talossa ja voitiin siis heti kuulustella.
Tuomari antoi määräyksen, että vanki on tuotava heti sisään.
Hugh Ritson lähestyi erästä pitkää miestä, joka seisoi lähellä, ja pian heitettiin ovi auki ja hänen kanssaan astui toinen mies käräjähuoneeseen.
Jokaisen silmät kääntyivät häneen. Hänellä oli yllään vangin takki, johon oli kiinnitetty pyöreä levy ja siinä merkki: "B 2001 P.S." ja sen alla leveä nuoli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kangistuneet ja hänen suuret silmänsä kiilsivät. Hän oli täysissä miehuutensa voimissa, mutta hänen pörröisessä tukassaan oli runsaasti harmaata. Hän työntyi ihmisten välitse, ja kaikki vetäytyivät syrjään antaaksensa hänelle tietä. Kun hän saapui pöydän luo, hän laski kärsimättömästi sille toisen kätensä, joka oli kahleissa ja kohotti uhmaten päätänsä. Hänen koko olentonsa osoitti voimakasta miestä, joka tietää, että kaikkien kädet on kohotettu häntä vastaan, ja joka tahtoo näyttää, että hänen kätensä ovat kaikkia vastaan.
Kantajan asianajaja vaati uudelleen, että vastaajan todistajat kutsuttaisiin toistamiseen esille. Se tapahtuikin.
"John Proudfoot, Job Sheepshangs, Thomas Lowthwaite, Giles Raisley, katsokaa tänne. Kuka on tämä mies?"
Seurasi kuolemanhiljaisuus. Sitten mainitut miehet yksitellen pudistivat päätänsä. He eivät tunteneet vankia. Tietysti hän oli kauheasti vanhentunut. Kahden vuoden kärsimykset ja tuskat olivat piirtäneet syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Tällä hetkellä hän oli vähemmän oman itsensä näköinen kuin se petturi, joka esiintyi hänen nimellänsä.
Hugh Ritsonin käytös ei muuttunut. Vain huulten tuskin huomattava värähtely ilmaisi hänen tunteitansa.
Tuomari kysyi: "Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?"
Yksikään ääni ei vastannut. Kaikki oli aivan hiljaa. "Tahtooko vastaaja asettua hänen rinnallensa?" Drayton hypähti äänekkäästi nauraen seisoalleen ja tallusti pöydän ääreen. Kun hän lähestyi, katsoi vanki terävästi häneen.
"Tahtooko rouva Ritson astua uudestansa esille?" Greta oli jo noussut ja piteli kirkkoherra Christianin kättä hermostunein sormin. Hän astui erilleen ja tullen miesten taa hän joutui seisomaan heidän välillänsä. Toisella puolen seisoi Drayton teeskennelty hymy huulillaan ja puoliksi kääntyneenä katsojiin; toisella puolen seisoi vanki kädet eteen sidottuina, uhmaava katse heltyneenä ja huulet avautuneina huudahdukseen, joka kohosi niille, mutta ei kuulunut kenenkään korvaan.
"Greta", sanoi Hugh Ritson hiljaisella äänellä, mutta se kertoi sanoinkuvaamattomista tunteista, "kumpi näistä kahdesta miehestä on sinun miehesi?"
Tuomari kertasi virallisesti kysymyksen. Greta oli hitaasti kohottanut katseensa maasta, kunnes se pysähtyi vangin kasvoihin. Sitten äkkiä, salaman nopeudella, kirkaisten kuin pelästynyt lintu hän heittäytyi vangin kaulaan.
Liikutus kuristi Hugh Ritsonin kurkkua, mutta hän seisoi äänettömänä pöydän ääressä. Vain hänen hento vartalonsa nytkähteli ja hänen kasvonsa värähtelivät. Hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun.
"Siinä on luonnon vastaus", hän virkahti hiljaa. Hugh Ritson asetettiin todistajan paikalle ja täyteläisellä ja lujalla äänellä, joka kuului oikeussalin perimpäänkin soppeen, hän todisti vangin veljekseen, Paul Ritsoniksi.
Syytetyn asianajaja näytti siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja. Voittaen itsensä hän koetti hymyillä ja sanoi:
"Tämän vaikuttavan välinäytöksen jälkeen minun ehkä sallitaan tälle uudelle todistajalle tehdä muutamia kysymyksiä:
"Vannoitteko te Keskusrikosoikeudessa, Vanhassa Baileyssä vuonna 1875, että tämä henkilö, joka seisoo tässä vangin puvussa, ei ollut Paul Ritson?"
"Vannoin."
"Nyt minun toinen kysymykseni. Vannoitteko myöskin, että tämä vastaaja oli teidän veljenne, eikä niin ollen voinut olla Paul Drayton?"
"Vannoin."
"Siinä tapauksessa te teitte väärän valan silloin, tai teette te väärän valan nyt?"
"Minä tein väärän valan silloin."
Tuomari keskeytti nyt ja kysyi, tiesikö todistaja, kuinka suuren rikoksen hän oli tehnyt, jos hänen tunnustuksensa oli tosi. Hugh Ritson painoi päänsä alas.
"Ymmärrättekö te, että tämä teidän tunnustuksenne vie teidät kuritushuoneeseen väärästä valasta ja petoksesta?"
"Minä olen sinetilläni vahvistanut selitykseni, jossa olen tunnustanut rikokseni."
Hän lausui tämän vastauksen täydellisesti itsensä hilliten, vaikka syvä liikutus väreili jokaisessa sanassa. "Tiedättekö, että moni haaksirikkoutunut raukka, joiden rikos laatunsa puolesta on verrattava teidän rikokseenne, muutamia vuosia sitten meni suoraan oikeussalista hirsipuuhun?"
"Minun rikokseni on sovittamaton rikos. Minä teen tunnustukseni vapaaehtoisesti ja tietoisena. Minä en ole täällä armoa pyytääkseni."
Kauhistuksen kohahdus kävi läpi oikeussalin. Vangin kasvoille oli kohonnut sanoin-kuvaamaton ihmettelyn ilme.
Tuomari hymyili taas.
"Otaksun teidän käsittävän, että jos valtion lainvalvojat uskovat sen kertomuksen, jonka juuri olemme kuulleet, se mies, jota te sanotte veljeksenne, saa haltuunsa ja hallittavakseen ne kiinteimistöt, jotka teidän isänne kuollessansa jälkeensä jätti?"
"Hänellä on oikeus niihin."
Vastaajan asianajaja kääntyi hymyillen valamiehiin.
"On aina tärkeätä löytää jokin järjellinen syy tuomitessamme ihmisten tekoja. Todistaja riiteli vastaajan kanssa neljä päivää sitten ja tässä on kosto. Mutta minä vetoan oikeuteen. Onko tämä juttu uskottava? Eikö tämä ole ilmeinen petosyritys?"
Tuomari keskeytti taaskin.
"Ihminen ei uhraa niin paljoa valheen vuoksi. Todistaja tietää, että kun oikeus lopettaa istuntonsa, hän itse joutuu telkien taa."
Tässä asianajaja nousi taas ja pyysi, ettei tuomari leikkisi piilosilla todistajan kanssa, ennenkuin asia on selvillä.
"Ottakaamme vanki kuulusteltavaksi," sanoi tuomari.
Paul Ritson kohotti päätänsä, Greta vaipui tuolille hänen viereensä.
Vankia ei voitu vannottaa.
Vartija esitti otteen vankilan henkilöluettelosta. Se kuului: "Paul Drayton, viisi jalkaa yksitoista tuumaa, ruskea tukka ja silmät, ikä kolmekymmentä, ammatiltaan ravintoloitsija, syntynyt Lontoossa, tuomittu ryöstöstä rautatieonnettomuudessa."
"Tarkoittaako tämä ote teitä?" kysyi tuomari.
Vangin silmät kiersivät ympäri pöydän.
"Mitä on tekeillä?" hän kysyi hämmentyneellä äänellä.
"Pitäkää ajatuksenne koossa, mies. Oletteko te Paul Ritson, Allan
Ritsonin vanhin poika?"
"Miksi sen tahdotte tietää", murahti vanki.
"Vangin, jonka on sallittu saapua todistajaksi, vaikk'ei hänellä ole kansalaisluottamusta, tulee vastata tehtyihin kysymyksiin selvästi ja kiertelemättä. Mikä on nimenne, herraseni?"
"Ottakaa se selville."
"Kuulkaahan mies", sanoi tuomari lievitellen, "me istumme täällä lain nimessä ja laki tahtoo olla teidän ystävänne." — Vanki nauroi katkerasti. — "Auttakaa meitä tässä vaikeassa jutussa muutamilla kohteliailla vastauksilla. Jos te olette Paul Drayton, te menette takaisin Portlandiin suorittamaan rangaistuksenne loppuun. Jos saamme selville, että te olette Paul Ritson, teidän juttunne annetaan Ylioikeuden selvitettäväksi ja te saatte takaisin vapautenne, ja omaisuutenne palautetaan teille takaisin. Ennen kaikkea, mikä on teidän nimenne — Paul Drayton vai Paul Ritson?"
Vanki oli aluksi vaiti. Sitten hän virkkoi hiljaa:
"Mikään laki ei voi palauttaa minulle kaikkea, mitä minulta on viety."
Tuomari lisäsi:
"Ajatelkaa, jos te olette Paul Ritson, ja syytön mies, lain avulla te saatte takaisin nuoren vaimonne."
Tämä vetoaminen muutti vangin olennon kokonaan. Hänen silmänsä kääntyivät hänen vieressään istuvaan Gretaan ja hänen kasvojensa jännitys laukesi. Tuomari alkoi taas:
"Kaksi todistajaa — toinen väittää olevansa teidän veljenne, toinen teidän vaimonne — on tuntenut teidät Paul Ritsoniksi. Oletteko se henkilö?"
Vangin kasvot ilmaisivat niitä tuskia ja ristiriitoja, jotka riehuivat hänen sielussansa. Hämärästi ja sekavasti hän ajatteli niitä seurauksia, joita hänen vastauksestansa saattaisi olla. Jos hän sanoisi olevansa Paul Ritson, hänestä tuntui samalla välttämättömältä tunnustaa, ettei hän ollut isänsä vanhin laillinen poika. Silloin hänen äitiänsä ympäröivä kunniakehä menisi rikki ja tallattaisiin lokaan. Hän muisteli valaansa. Voisiko hän sanoa kuuttakaan sanaa rikkomatta sitä? Ei, hän ei tahtonut lausua kuutta tavuakaan. Miten nuo vuoriston juorukellot iloitsisivatkaan, jos pääsisivät tahraamaan hyvää nimeä!
"Oletteko te Paul Ritson, Allan Ritsonin vanhin poika ja perijä?"
Vanki katsahti Gretaan. Tämä nousi seisoalleen hänen rinnallensa — hänen koko sielunsa kuvastui hänen kasvoillansa, kun hän huusi:
"Vastaa, vastaa!"
"En voi vastata", sanoi, vanki kuuluvalla, mutta värähtelevällä äänellä.
Tänä kauheana hetkenä hänen voimansa näytti jättävän hänet. Hän horjahti taapäin ja lyhistyi sille tuolille, josta Greta oli noussut.
Greta kumartui hänen ylitsensä laskien kätensä hellästi hänen päänsä päälle.
"Sano heille totuus", hän rukoili, "sano, että olet minun mieheni, sano se heille, oi sano, sano!"
Paul kohotti häneen silmänsä, joista kuvastui kauhea tuska, joka rakkautensa nimessä häneltä armoa rukoili.
Kaikista läsnä-olijoista Hugh Ritson yksin tajusi, mitä liikkui hänen sydämessänsä.
"Paul Ritson on oikeutettu perijä ja isänsä ja äitinsä laillinen poika", hän mutisi kuuluvasti.
Vanki kääntyi sinne, missä hänen veljensä istui ja katseli häneen sellaisin ilmein, ettei hän näyttänyt ymmärtävän, mitä uskoa tai olla uskomatta.
Vastaajan asianajaja nousi.
"Kaikki selvästi huomaamme, ettemme tätä onnetonta vankia voi käyttää
todistajana saadaksemme selvitystä asiaan", hän sanoi. "Hän on Paul
Drayton eikä häntä voida saada edes yrittämäänkään koettaa esiintyä
Paul Ritsonina."
Oikeussalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ovi tuomareitten takana avautui ja kynnykselle ilmestyi kaksi naista. Toinen niistä oli pieni, ryppyinen ja vanha. Se oli rouva Drayton. Toisella oli nunnan huntu ja puku. Se oli sisar Grace.
Hugh Ritson kumartui kantajan asianajajaan, joka nousi äkkiä ja virkkoi:
"Se todistaja, josta mainitsin ja jonka sanoin kuolleen maailmalle, on nyt oikeussalissa."
Syntyi tavatonta supinaa, jonka aikana nunna johdettiin pöydän ääreen. Hän kohotti pitkää huntuansa ja sen takaa tuli esille tyynet kalpeat kasvot. Tavallisten muodollisuuksien perästä tuomari kysyi häneltä:
"Rouva Ritson, kumpi näistä kahdesta miehestä, jotka istuvat vastapäätä, on teidän poikanne?"
Sisar Grace vastasi kirkkaalla, pehmeällä äänellä:
"Molemmat ovat minun poikiani. Vanki on Paul Ritson, minun ja Allan Ritsonin poika. Toinen on Paul Lowther, minun poikani onnettomasta yhteydestä Robert Lowtherin kanssa."
Drayton hypähti seisoalleen.
"Siinä se on, kylliksi siitä", huusi hän kiihkoissansa. "Saatanan saatana, jos minä voin sitä enää sietää!"
Bonnithorne lähestyi häntä ja kuiskasi:
"Hullu, mitä aiotte tehdä? Hillitkää kielenne."
"Nyt se on selvillä. Tuolla on tuo vanha akka myöskin, tulkoon hänkin antamaan minua ilmi. Kas niin, minä sanon, minä olen Paul Drayton. Niin, se minä olen, jos haluatte tietää."
"Poliisi saa pidättää tämän miehen viivyttelemättä kuulustelua varten", sanoi tuomari.
"Se olitte te, joka keititte minulle tämän sopan", huusi Drayton Bonnithornelle. "Ilman teitä minä olisin ollut Australiassa tällä hetkellä."
"Poliisin tulee pidättää herra Bonnithorne myöskin", sanoi tuomari. "Mitä teihin, herra, tulee", hän lisäsi kääntyen Hugh Ritsoniin, "minä ilmoitan teidän todistuksenne oikeuskanslerille, joka jo ennemmin lienee teidän selityksenne saanut — ja laki saa teidän suhteenne menetellä, miten asianhaarat vaativat."
Tämä asia lykättiin toistaiseksi.
* * * * *
Drayton ja Bonnithorne eivät huolestuttaneet maailmaa enää kauaa. Kuukauden kuluessa heidät tutkittiin ja tuomittiin yhdessä — toinen väärällä nimellä esiintymisestä, molemmat petoksesta.
Paul Ritson vapautui vartijastaan, mutta hänen täytyi kuitenkin jäädä vielä poliisikamarille odottamaan oikeuskanslerin vapauttavaa päätöstä. Hugh Ritson asteli ulos oikeussalista vapaana miehenä.