XVII LUKU.
Hugh Ritson palasi asunnolleen kaivosvuorelle. Matkalla sinne hän kohtasi joukon ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet kaupungin puoleiselle sillalle. He hajaantuivat, kun hän kulki läpi, mutta ainoakaan ilme hänen kivettyneillä kasvoillansa ei todistanut, että hän tunsi heidät. Puoli-iltarupeamassa saapui Carlislesta asianajaja, joka osti kaikki koneet ja kaivoskaluston. Samana iltana, kun päivävuorolaiset palasivat ja yövuorolaiset menivät työhön, heidän palkkansa maksettiin viimeiseen penniin. Sitten Hugh Ritson sulki ovensa ja alkoi uudestansa surullisen marssinsa huoneessansa.
Tänä iltana — se oli keskiviikko-ilta — kun pimeys peitti laaksot ja vuoret, oli laaksossa kauhea huuto ja valitus. Se alkoi kaivosaukolta ja sieltä se levisi kaikkialle. Vähemmässä kuin neljännestunnissa satakunta ihmistä, miehiä, lapsia ja vaimoja oli kokoontunut kaivosaukon ympärille. Hiekka oli sortunut kaivokseen ja vanginnut sinne muutamia työmiehiä. Huuto, valitus ja moninaiset itkun äänet täyttivät yhtenäisenä kuorona ilman.
"Minä tiesin, että näin kävisi." "Minä jo sanoin isännälle aikoja sitten." "Missä on minun mieheni?" "Ja minun?" "Ja minun lapsiraukkani — vasta viidentoista vuotias." "Onko kukaan nähnyt minun Willietani?" "Oletko se sinä, Robbie, poikaseni? — Ei." Ja joka kerta kun alhaalta tuli nostokorissa miehiä ja poikia, hyökkäsivät äidit, vaimot ja isät tuntemaan omiansa.
Hugh Ritson astui ulos ja kulki läpi ihmisjoukon.
"Missä hiekka on sortunut?" hän kysyi muutamalta kaivosmieheltä, joka juuri tuli ylös aukosta.
"Hiekkasuonilla 2, 3, 1", vastasi mies.
"No, sittenhän itse kaivos on selvä?"
"On, mutta vettä on sinne tulvinut, niin ettei sinne ole turvallista mennä."
Hugh Ritson oli ottanut kynttilän hänen kädestänsä ja puhdisti sen sydäntä hattunsa suojassa.
"Oletteko valmis?" hän huusi konemiehelle yli ihmisten melun.
Seuraavana hetkenä hän oli asettunut koriin ja päästi irti rautaparrun, joka sitä piti kiinni. Kauhun valtaamat ihmiset olivat hetken vaiti, kun kori alkoi painua alas.
Aukon pohjalla odotti joukko miehiä päästäksensä ylös. Heidän kasvonsa olivat kalmankarvaiset hämärässä valossa. Ennenkuin kori oli päässyt alas, Hugh Ritson saattoi kuulla heidän hengityksensä.
"Kuinka monta teistä on poissa?" hän kysyi.
"Ei ketään muita kuin Giles Raisley ja vanha Reuben", vastasi yksi miehistä. Toiset välittämättä isännän kysymyksistä olivat hyökänneet koriin ja antoivat kiivaita kohotusmerkkejä.
Hugh Ritson lähti siihen osaan, jossa olivat hiekkasuonet, kuten miehet sitä nimittivät. Kori kohosi jo, ja mies, joka oli puhunut, huomasi jääneensä kaivoksen pohjalle. Se lyhyt hetki, jonka hän oli isännällensä uhrannut, oli vienyt häneltä otollisen tilaisuuden. Hän heitti raivokkaan silmäyksen ylös, ja mutistu kirous oli hänen huulillansa. Tämän huomattuaan hän lähti samaan suuntaan kuin Hugh Ritsonkin ja tallusti askelen päässä hänen jäljessänsä.
Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa äänet kalliossa ja veden tipunta. Kun he olivat kulkeneet satasen kyynärää, saapui heidän korviinsa paljon kauhistavampia ääniä. Se oli kuin meren myrskyisä kohina, kun se lyö rannan kallioita vasten tai katkoo padot ja syöksyy jyrkännettä alas. Se oli tuhansien hiekkatonnien ääni, kun se jyristen vyöryi heidän päänsä päällä. Ja tämän hirvittävän painon luhistamina vankat hirret taittuivat kuin tulitikut.
Tätä kauhistavaa, jylisevää ääntä kohden Hugh Ritson kiirehti askeleitansa. Mies seurasi ihan hänen kintereillänsä. Äkkiä hiekkaseinä tukkesi heidän tiensä. Samalla heidän päänsä päällä puiset varustukset murtuivat ja hirret sinkoilivat heistä oikealle ja vasemmalle. Maa heidän allansa vapisi, kun tämä ääretön uusi paino jyristen yhä lisääntyi. He kiiruhtivat takaisin ja sinä hetkenä maa vaipui alas kohisten kuin hyökyaalto syöksyessään kallioluolaan. Välikerros uusimpaan kaivokseen, joka oli tämän käytävän alapuolella, oli murtunut. Heidän eteensä oli ilmestynyt ammottava aukko. Tätä järistystä seurasi äänettömyys, ja hiljaisuuden läpi kuului heikko avunhuuto. Hugh Ritson koetti tarkastaa paikkaa kynttilänsä valossa.
"Missä te olette?" hän huusi ja kamalana kaikuna kertasivat synkät käytävät hänen äänensä. Pian huomattiinkin, että mies oli kömpinyt muutamaan kallion aukkoon, johon kerran kaivostyö oli pysähtynyt. Mutta ennenkuin hänet saatiin sieltä vapautetuksi, täytyi kaivaa käytävä. Mutta se oli sekä vaikeata että vaarallista, sillä vähimmästäkin liikkeestä hiekka alkoi taas juosta. Hugh Ritson ei kuitenkaan epäröinyt. "Tämä on avattava", hän sanoi käyden käsiksi työhön. Mutta mies tarttui takaa häneen.
"Jumalan tähren, älkää", hän huusi. "Tämä työ vaatii meiltä hengen."
Hugh Ritson kääntyi ympäri ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
"Mikä on teidän nimenne, ukkoseni?"
"Davey Braithwaite."
"Sittenhän te olette se nuori leski, jonka vaimo kuoli viime viikolla?"
"Olen", hän vastasi painunein päin.
"Teidän lapsenne kuoli ennen äitiä, eikös kuollut?"
"He ovat menneet molemmat!"
"Eikä teillä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan ihmistä, joka jäisi suremaan?"
"Ei, tässä on koko minun heimokuntani."
Hugh Ritson ei puhunut enempää. Kova hymy leikki hänen valkeilla kasvoillansa ja sinä hetkenä hän alkoi pelastustyönsä.
Mies seisoi ällistyneenä katsellen ja ennenkuin hän ehti käydä auttamaan, veti hänen isäntänsä Giles Raisleyn esille tämän vaikeasta suojasta.
"Missä oli vanha Reuben ja hänen ryhmänsä työssä?" kysyi Hugh Ritson.
"Suuressa kaivoksessa, mutta se on täyttynny verell', sinne me emme ikinä pääse."
He painuivat kaivoksen pohjaan ja lähtivät sitä käytävää, joka haaraantui oikealle. Kynttilän valo tuikki kaukaa hämärästi pitkän pimeyden läpi.
Se oli käytävää valaiseva kynttilä, joita sinne tänne oli kallioseinään pistetty. Miehet, jotka olivat siinä lähellä työskennelleet, olivat jättäneet sen siihen hyökätessään henkensä edestä pois täältä nostoaukolle. Tämän onkalon pohjassa oli syvä vesiväylä, mutta se oli nyt kuiva.
Se oli se kanava, johon kaikki vesisuonet oli johdettu ja joka piti koko kaivoksen kuivana. Vähän matkan päässä toinen hiekkaseinä tukki heiltä tien, ja sen takaa kuului synkkä veden kohina.
"Jos vanha Reuben on tuolla, hän on kuoleman oma", sanoi Giles Raisley ja kääntyi mennäksensä.
Hugh Ritson oli kiivennyt hiekkareunustaa kattoon asti ja koetti kaikin voimin käsillänsä avata tietä. Vähässä ajassa hän olikin kaivanut aukon ja tuijotti edessään avautuvaan pimeään. Vesi oli patoutunut ja noussut monen jalan korkeudelle. Mutta se oli vieläkin neljä tai viisi jalkaa katosta, ja mustissa, loiskivissa ja kuohuvissa aalloissa hän huomasi vankeuteen joutuneen kaivosmiehen, joka oli vyötäisiään myöten vedessä, ja piti kallionkielekkeestä kaikin voimin kiinni. Kun kynttilän valo pilkahti läpi aukon, miesparka päästi heikon huudahduksen.
Seuraavana hetkenä isäntä oli hivuttautunut läpi aukon ja laskeutunut veteen. Kahlaten rintaan asti vedessä hän pääsi kaivosmiehen luo, antoi hänelle kätensä ja talutti hänet läpi tulvivan veden.
Kun kori nousi ylös tuoden tullessansa viimeiset vangituista, pääsi raju riemuhuuto monista kurkuista yht'aikaa. Vaimot, jotka olivat ajatelleet, etteivät ikinä siunaisi isäntäänsä, siunasivat häntä nyt kaunopuheisin kielin. Miehet, jotka eivät olleet luulleet tuossa hentovartisessa miehessä löytyvän sellaista voimaa ja rohkeutta, häpesivät nyt omaa pelkuruuttansa. Sulaton punertavassa valossa monen kovat kasvot sulivat.
Hugh Ritson ei sitä huomannut eikä siitä ollenkaan välittänyt. Hän otti kynttilän, jota oli hatussansa ilmavirralta suojannut, vapaaksi ja heitti syrjään. Hän astui sitten ihmisten välitse huoneellensa ja päästyään sinne löi oven kiinni niiden monien nenän edessä, jotka olivat seuranneet häntä sinne. Hän laski kaihtimet akkunain eteen ja aloitti uudestansa keskeytyneen edestakaisinkulkunsa.
Hän oli muuttunut kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Synkkä tuli paloi hänen silmissään ja hänen huulensa näyttivät lakkaamatta yhä valkenevan. Hänen askelensa, joka ennen oli ollut reipas ja varma, oli nyt veltto ja epävarma. Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut sitten Mercyn kuoleman yön. Päättäen olla antautumatta kauheiden unien kanssa taisteluun ja niiden kiusattavaksi hän oli lakkaamatta kävellyt kaikki pitkät tunnit viimeisinä neljänä yönä. Hän tiesi, mikä lopputulos oli oleva eikä hän tahtonut sitä väistää. Vain kerran hän oli ajatellut käyttää nopeampaa tietä päästäksensä määränsä päähän. Silloin hän oli avannut kaapin ja tuijottanut kauan ja melkein henkeänsä pidättäen pulloon, jonka oli sieltä ottanut. Mutta hän oli pannut pullon takaisin. Miksi hän näyttelisi hullua ja turmelisi tulevankin elämänsä? Nämä yöt toisensa jälkeen hän oli kulkenut ja kulkenut hetkeäkään levähtämättä, usein seisahtuen miettimään, vaikka väsyneet raajat hänen allansa vapisivat eivätkä tahtoneet totella, ja neljä seinää pyöri hänen kiiltävissä silmissänsä.
Ennen kotiinmenoansa ihmiset kokoontuivat pimeässä toimiston ovelle ja hurrasivat viimeisen kerran.
Isäntä kuuli sen, ja hänen huulensa värähtelivät.
"Tomppelit — he eivät ymmärrä", hän mutisi henkeään vetäen ja jatkoi yksinäistä käyntiänsä.
Seuraavana aamuna eräs kaivosmies, joka toimi Hugh Ritsonin käskyläisenä, toi hänelle aamiaisen. Ei ollut enää varhainen. Aurinko oli noussut korkealle, mutta kaihtimet olivat vielä alhaalla ja kynttilä paloi pöydällä. Mies tahtoi sammuttaa kynttilän ja päästää sisään auringonvaloa, mutta hänen isäntänsä kielsi sen. Mies oli methodisti ja hyräili virttä askarrellessaan. Tänä aamuna hän oli tavallista iloisempi ja onnellisempi astuessaan sisään tarjottimineen, mutta kun hän näki Hugh Ritsonin kalpeat kasvot, hänen omatkin kasvonsa synkistyivät.
"Te olette vielä kuin nuoret miehet, Luke", sanoi isäntä. "Kuinka vanha te olette?"
"Seitsemänkymmenen yhreksän, herra. Minä olen syntynyt yhreksänkymment' kahreksan. Se oli samoihin aikoihin, kuin Punaparta taisteli meitä vastaan ja Nelson nujersi sen."
"Uskallanpa otaksua, että teillä on nyt jo lapsenlapsiakin?"
"Herra teitä siunatkoon, on, ja lapsenlapsenlapsia kokonaista kymmenen kappaletta. Ja kaikki ovat riskiä ja terveitä, Jumalan olkoon kiitos."
Kuului laakson läpi kirkonkellojen juhlallinen soitto. Hugh Ritsonin kasvot laskeutuivat poimuihin ja katse painui alas.
"Mitä ne nyt soittavat?" hän kysyi muuttuneella äänellä.
"Tänä aamuna haurataan Matthan tyttöraukka ja hänen sikiönsä."
Hugh Ritson ei koskenut aamiaiseensa.
"Luke, pankaa laudat akkunain eteen ja tuokaa lisää kynttilöitä."
Hän ei mennyt ollenkaan ulos sinä päivänä, vaan käveli lakkaamatta edestakaisin hämärässä huoneessa. Illan saapuessa hän sai kuumetta ja soitti vähän väliä kelloa, joka kutsui käskyläisen hänen luokseen. Mutta hänellä oli annettavana vain joku tavallinen käsky, joku sanoma tai vähäpätöinen selitys.
Vihdoin mies oli ymmärtävinään hänen tarkoituksensa ja jäi yöksi hänen luokseen. He puhuivat paljon varhaisina tunteina, ja isäntä nauroi usein ja laski leikkiä. Mutta unettoman miehen hengittämä ilma on aina unettavaa, ja ankarista ponnistuksistaan huolimatta Luke lopulta nukahti tuolillansa. Sitten seurasi tuntimääriä kestävä äänettömyys, jota häiritsi vain yksitoikkoinen askelten sipse sisällä ja sulaton kohina ulkoa.
Seuraavana päivänä, perjantaina, aurinko paistoi ihanasti, mutta suojuslaudat eivät avautuneet kaivosvuoren pienen talon akkunoista, ja kynttilä yhä paloi pöydällä. Hugh Ritson oli tullut huomattavasti heikommaksi, mutta yhä hän jatkoi väsynyttä käyntiänsä. Vanhaa miestä kiellettiin kutsumasta tohtoria, mutta sen sijaan hän sai viedä sanan kirkkoherra Christianille. Tämänkin yön vanhus valvoi isäntänsä luona. Kun puhelu vaikeni, hän lauloi — ensin Davidin psalmin: "Hullut sanovat sydämessänsä, ettei Herraa olekaan", sitten Charles Wesleyn virren Kristuksen veren puhdistavasta voimasta.
Vieraan silmälle olisi ollut outo näky: vanha mies — vielä nuori, vaikka seitsemänkymmenyhdeksän-vuotias, rakas rakkaiden ympäröimänä, viettäen rakastettuna ja kunnioitettuna elämänsä iltahetkiä, eläen köyhyydessä, vaikka luuli elävänsä yltäkylläisyydessä, uskoen kerran ikuisen onnen käsittävänsä, ja siksi kasvot kukoistavampina ja lempeämpinä kuin koskaan ennen — huojuttaen päätänsä lauloi sydämensä yksinkertaisuudessa. Toinen mies, tuskin vielä kolmenkymmenen vanha, oli menettänyt nuoruutensa, hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja silmissä paloi synkkä tuli — yksin maailmassa, hylättynä ja omistaan erotettuna — kävi epävarmoin askelin ja laahustaen kuin hänen kuormansa olisi joka hetki tahtonut hänet maahan rutistaa, heiluttaen käsiänsä virren tahdissa ja hymyillen pakotettua hymyä, joka ei tahtonut kohota hänen valjenneille huulillensa.
Kun laulu lakkasi, Hugh Ritson pysähtyi äkkiä ja kääntyi vanhaan kaivosmieheen.
"Luke", hän sanoi äkkiä, "otaksun, että teillä on monta saattomiestä, kun kerran teidän aikanne tulee."
"Niin, Jumalan kiitos", vastasi vanhus pyyhkäisten pois kuuman pisaran, joka oli vierähtänyt hänen kasvoillensa, "siellä ovat minun lapseni ja lastenlapset ja vielä niirenkin lapset. Ehkäpä lapset tahtovat laskea minut äidin, sen siunatun vanhan olennon, viereen."
Hugh Ritsonin kasvot synkistyivät ja hän jatkoi käyntiänsä.
"Loruja, välipä tällä!" hän hymähti itseksensä. "Yötuulen valitus on kylliksi miehen haudalla." Ja hän naurahti hiukan.
Seuraavana aamuna — lauantaiaamuna — hän kirjoitti kirjeen ja lähetti Luken kylään viemään sitä postiin. Sitten hän itse kävi kaivoksella toimittamassa muutamia asioita. Sieltä tultuaan hän sulki ja salpasi ovensa. Kun vanhus toi päivällisen, hän kolkutti turhaan ja sai niine hyvinensä mennä tiehensä.
Ilta saapui eikä vieläkään kuulunut vastausta vanhan miehen koputukseen. Auringon laskettua tuuli oli yltynyt. Uhkasi tulla myrskyinen yö.
Kymmenen tienoissa kirkkoherra Christian saapui. Hän oli taistellut kauan sydämessään, päästäkseen selville, mihin velvollisuus häntä käskisi. Vastaukseksi vanhan miehen pyyntöön hän oli vihdoin saapunut ja kolkutti nyt ovelle. Mitään vastausta ei kuulunut. Tuuli vinkui ja tohisi äänekkäästi puissa hänen päänsä päällä, mutta sittenkin hän kuuli levottoman astunnan sisältä. Hän kolkutti uudestaan ja uudestaan.
Lopultakin avautui salpa ja ääni, joka samalla oli sekä outo että tuttu, huudahti: "Astukaa sisään, kirkkoherra Christian."
Kirkkoherra astui huoneeseen. Kun hän katsahti Hugh Ritsonin kasvoihin, häntä värisytti kummallisemmin kuin koskaan ennen. Monen monta kertaa hän oli nähnyt kuoleman elävän ihmisen kasvoilla, mutta ei milloinkaan tuollaisena. Elävät kasvot olivat kivettyneet, valkeat huulet olivat yhteen puristetut, synkät silmät paloivat kuin syvä, kytevä tuli, keltaiset kädet olivat kuivettuneet ja hermostuneet. Epätoivo, mutta ei katumus kuvastui kurttuun painuneelta otsalta. Uupuneet jalat vapisivat, mutta yhä eteenpäin — yhä, yhä, yhä eteenpäin matkaa, joka oli pitempi kuin Gabbathasta Golgatalle. Huoneen ilmassa tuntui kuoleman siipien suhina.
"Antakaa minun rukoilla teidän kanssanne", sanoi kirkkoherra lempeästi ja pitemmittä puheitta hän heittäytyi polvillensa.
"Niin, rukoilkaa, rukoilkaa minun puolestani! Mutta työnne on turha — mikään ei voi minua pelastaa."
"Huutakaamme Jumalan puoleen", sanoi kirkkoherra.
Hugh Ritsonin huulilta kuului katkera nauru.
"Miksi! Viedäksemme hänen eteensä minun elämäni ränstyneet rauniot? Ei."
"Kristuksen veri on pelastanut maailman. Se voi puhdistaa meistä suurimmankin syntisen ja lepyttää Jumalan ankarimmankin vihan."
Hugh Ritson purskahti uudestaan katkeraan nauruun.
"On tullut synnin ja pahuuden loppu. Eipä sillä väliä." Sitten hän kauhistavan juhlallisesti lisäsi: "Minun sieluni on tyhjä. Se on jo joutunut ikuiseen tuskaan. Minä kuolen huomenaamuna auringon noustessa."
"Yksikään ihminen ei tiedä aikaa eikä hetkeä —"
Hugh Ritson kertasi kauhealla innostuksella: "Minä kuolen, kun aurinko sunnuntaiaamuna nousee."
Kirkkoherra Christian jäi hänen luokseen koko täksi raskaaksi yöksi. Tuuli ulvoi ja tohisi ulkona. Se nuoleksi seiniä kuin käärmeitten kielet. Kirkkoherra rukoili palavasti, mutta Hugh Ritsonin ääni ei kertaakaan yhtynyt häneen. Edestakaisin, edestakaisin kuoleva mies lakkaamatta jatkoi vaivalloista kulkuansa. Muutamana hetkenä hän pysähtyi ja sanoi aavemaisesti hymyillen: "Tämä kuolema on vanha juttu. Se on vieraillut ihmisten kodeissa jok'ikinen päivä näinä kuutenatuhantena vuotena ja kuitenkin se on meistä aina yhtä kauhea."
Kolmen tienoissa aamusilla hän veti kaihtimet auki. Akkunat olivat vielä pimeät; näytti kuin aamun sarastus olisi vielä kaukana. "Se lähestyy", hän sanoi tyynesti. "Minä tiesin, että se tulisi pian. Lähtekäämme ulos sitä vastaan."
Tavattomalla ponnistuksella hän sai ulsterin päällensä, pani hatun päähänsä ja avasi oven.
"Mihin te lähdette?" sanoi kirkkoherra, ja hänen äänensä petti.
"Vuoren huipulle."
"Miksi sinne?"
Hugh Ritson käänsi raskaan katseensa häneen. "Nähdäkseni uuden päivän sarastuksen", hän sanoi kauhean juhlallisesti.
Hän oli jo astunut ulos hämärään. Kirkkoherra Christian seurasi häntä. He kääntyivät polulle, joka vei suon halki Cat Bellsin juurelle. Vanha mies tarjosi kätensä, mutta Hugh Ritson pudisti päätänsä ja asteli yhden askelen edellä. Se oli surullinen matka. Tuuli oli asettunut. Ilmassa tuntui yön ja päivän taistelu. Kuoleva mies jatkoi matkaansa rohkeana kuin haavoitettu leijona. Askel askelelta he jatkoivat vaivalloista työtänsä kiiveten päivän sarastaessa yhä korkeammalle. Vihdoin he pääsivät korkeimmalle huipulle.
Heidän allansa lepäsi suo synkkänä ja äänettömänä. Sumu ympäröi heitä. Heistä tuntui kuin he seisoisivat pilvien meressä. Päivän valjetessa tuntuivat pilvien reunat vähitellen murtuvan, ja niiden läpi tunkeutui päivä ihmeellisen kirkkaana ja hohtavana hukuttaen koko maailman loistavaan valomereen.
Päästyään huipulle Hugh Ritson pysähdytti surullisen kulkunsa. Vanha kirkkoherra mutisi kuin itseksensä: "Murtunutta ruokoa ja särjettyä sydäntä et sinä Herra, hylkää. Eikö sinun armosi saa sänkeäkin uudestaan vihannaksi?" Hugh Ritson kuuli nämä sanat ja koko hänen olentonsa muuttui. Katkeruus huulilta suli, synkkyys katseesta häipyi, rypistynyt otsa kirkastui ja ensi kerran moniin pitkiin vuosiin hän itki kuin avuton lapsi.
Samana hetkenä, kun aurinko nousi, hän vaipui maahan ja nukahti. Kirkkoherra Christian kumartui hänen ylitsensä. Idän puna säteili hänen valkeille kasvoillensa. Uusi päivä oli sarastanut.
* * * * *
Seuraavana tiistaina seisoi kaksi surijaa Newlannin kirkkomaalla avoimen haudan partaalla. Toinen niistä oli valkohapsinen vanhus, toisella oli sininen lakki ja takki, johon oli kiinnitetty vangin numerolappu nuolinensa. Haudankaivaja miehinensä oli laskenut arkun sen uuteen kotiin ja astunut sitten syrjään. Eräs pitkä mies nojasi pylvääseen kirkon portaalla ja joukko miehiä ja naisia seisoi ääneti kirkon portilla. Illan aurinko oli painunut alas, ja hautapatsaiden varjot venyivät yhä pitemmiksi vihannalla äpäriköllä.
Vanki lankesi polvilleen ja katseli kauan hautaan. Kun hän nousi, olivat ihmiset portilta poistuneet ja vanhasta kirkosta kuuluivat juhlalliset virren sävelet. Kylän kirkkokuoro siellä harjoitteli. Maailman työ oli taaskin alkanut.