XVII LUKU.
Niin pian kuin etenevät askeleet olivat lakannet kuulumasta Gubblumin korviin, hän pisti kiireesti tärkeimmät vaatteet ylleen, avasi varovasti sänkykamarinsa oven ja astui eteiseen. Hän oli aivan pimeässä ja kopeloiden tapasi ne portaat, joita myöten ne kaksi miestä olivat kuormansa ullakolle kantaneet. Hän astui alimmalle portaalle ja oli jo päässyt muutamia askeleita ylös, kun hän kuuli omituista ääntä. Se kuulosti lapsen itkun ja sairaan miehen valituksen sekoitukselta. Kuuluiko se ullakolta? Gubblum kurotti päätänsä ja kuunteli. Ei. Ääni kuului käytävän toisesta päästä. Nyt se oli vaiennut ja kaikki oli hiljaa. Mikä merkillinen talo tämä olikaan!
"Ei näe otsaansa-iskevää", ajatteli Gubblum. "Minä otan valkean."
Palaten huoneeseensa hän raapaisi tikulla tulen ja palasi eteiseen suojaten kämmenellään vasta-sytytettyä kynttilää. Taas kuului kiivas itku. Se oli kuuluvinaan hänen edestään, takaansa, yläpuoleltansa ja kaikkialta. Gubblumin polvet notkahtelivat, mutta hänen kovettunut sydämensä ei antanut järkyttää itseänsä.
"Kerrassaan merkillinen talo", hän ajatteli, ja samana hetkenä paukutettiin ankarasti ovea eteisen toisessa päässä ja kuului huuto: "Auttakaa, auttakaa!"
Gubblum hyökkäsi siihen suuntaan, josta ääni kuului.
"Päästäkää minut ulos!" huusi ääni sisäpuolelta.
Gubblum koetti avata ovea. Se oli lukittu.
"Auttakaa, auttakaa!" kuului taas.
"Tuossa paikassa, odottakaa pikkuisen", huudahti Gubblum, ja asettaen kynttilän lattialle hän painoi olkansa oveen ja jalkansa vastassa-olevaan seinään.
"Auttakaa, auttakaa! Päästäkää minut ulos! Pian, pian!" kuului sisältä yhä kiihkeämmin.
"Nyt on saakeli", mörisi Gubblum puuskuttaen.
Silloin lukko pääsi nauloista irti, ja ovi lensi auki. Huonolla valolla
Gubblum ei aluksi nähnyt mitään. Silloin hyökkäsi pimeästä huoneesta
häntä vastaan nainen villein elein ja kasvoillaan ääretön tuska. Se oli
Mercy Fisher.
Kun he tunsivat toisensa, seurasi hetken äänettömyys. Mutta se kesti vain hetkisen ja hetket olivat nyt liian kalliit. Kyyneltulvan vuotaessa tyttö kiireesti kertoi, mitä oli tapahtunut.
Gubblum ei ymmärtänyt juuri enempää, kuin että tässä oli tehty konnantyö. Mercy ei nähnyt muuta kuin sen, että hänet oli petetty ja siten hän oli ollut välikappaleena tässä tihutyössä. Se oli kylliksi.
"Ne lurjukset! Minä tahtoisin pehmittää heidän selkänsä rottingilla", sanoi Gubblum.
"Oi, mihin ne ovat hänet panneet — mihin, mihin?" huusi Mercy käsiänsä väännellen.
"Älkää sitä hätäilkö — minä tiedän", sanoi Gubblum. "Minä seurasin heitä, kun he nousivat portaita. Tulkaa, tyttöseni, älkääkä itkekö ja parkuko kuin pieni lapsi."
Gubblum sieppasi kynttilänsä ja riensi käytävän päähän ja portaita ylös kuin apina, ja Mercy seurasi kintereillä.
"Luulen, että ne ovat lukinneet tuon oven", epäili Gubblum.
Mutta ei, avain oli ovessa ja Gubblum vetäisi sen auki. Sitten hän kurkisti ullakolle pitäen kynttilää päänsä päällä. Kun silmä ehti tottua heikkoon valoon, he näkivät miehen ruumiin suorana patjalla, joka oli tyhjän huoneen lattialla. He juoksivat sen luo ja kohottivat päätä.
"Hän on isänsä poika, sen voin taata", sanoi Gubblum. "Ja se lurjus, joka on hänen kuvansa, ei ole muuta kuin luonnon oikku."
Mercy oli polvillaan tunnottoman miehen vieressä hyväillen hänen käsiänsä ja näki, että silmäluomet suonenvedontapaisesti värähtelivät.
"Kattokaas, hän tulee tuntoihinsa. Juoskaapa vettä, tyttöseni", sanoi
Gubblum.
Mercy katosi ja palasi heti.
"Antaa olla, antaa olla, hän selviää tuossa paikassa. Hierokaa hänen otsaansa — kostuttakaa kätenne, tyttöseni — kaatakaa vettä — niin, se riittää — liian paljon imelää turmelee koiran."
Paul Ritson avasi silmänsä.
"Pankaa vesi pois, tyttöseni — se on tehnyt tehtävänsä — levätkää vähän, poikaseni — juotavaa? — no, tilkkanen vettä."
Paul katsoi häneen. Hänen verestävät silmänsä olivat täynnä kysymyksiä. Mutta aluksi hänen kielensä ei tahtonut totella. Hän katseli seinän raoista pilkistävää kuutamoa, rappeutuneita seiniä ja sitten taas kerjäläisen kasvoihin. Hän huomasi Mercyn ja hymyili.
"Missä me olemme, tyttöseni?" hän kysyi heikosti.
"Tämä on Haukka-Haikara", vastasi tyttö.
"Miten minä olen tänne tullut?" hän kysyi taas.
Mercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti.
"Minä toin teidät", hän vihdoin kuiskasi.
Paul katsoi häneen hetkisen sekavin ilmein. Sitten muisto täydelleen palasi.
"Minä muistan", hän sanoi hiljaa. "Minua pyörrytti — en ollut nukkunut kahteen yöhön — en hetkeäkään levännyt — kulkenut vain lakkaamatta katuja."
Sinä hetkenä tuli hyökylaineen tavoin kaikki mieleen, ja hän sulki katkerasti valittaen silmänsä. Hänen jaloissaan Mercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti ääneen.
Paul kohosi voimattomana kyynärpäilleen.
"Missä on kirkkoherra Christian?" hän kysyi ja katseli ympärilleen koettaen hymyillä.
Ääretön tuska valtasi tytön.
"Minä valehtelin sen teille", hän nyyhkytti.
Hymy katosi Paulin huulilta.
"Valehtelit! Mitä valehtelit?"
Hänestä tuntui kuin hänen järkensä menisi sekaisin.
"Minä sanoin teille, että kirkkoherra Christian olisi täällä, kun tahdoin tuoda teidät tänne. Hän ei ole täällä."
Ja Mercy näytti menehtyvän itkuunsa.
"Mutta, tyttö hyvä, miksi?"
"He toivat teidät tähän huoneeseen ja jättivät tänne ja nyt he ovat menneet."
"He! Ketkä?"
"Veljenne Hugh ja herra Drayton."
Paul tunsi kuoleman piston sydämessään.
"Kuka se Drayton on?"
"Teidän ilmetty kuvanne, poikaseni", sanoi Gubblum, "mies, josta puhuin teille kauan sitten — hän, joka pitää tätä kapakkaa."
Paulin silmät pyörivät älyttöminä. Hänen hermostuneet sormensa hypelöitsivät revittyä ulsteria, joka oli hänen päällään.
"Mitä tämä on?" hän sanoi tarkaten muuttunutta pukuansa.
"Kun te olitte tajutonna, he riisuivat teiltä pukunne ja panivat toisen sijaan", selitti Mercy.
"Kenen vaatteet nämä ovat?"
"Herra Draytonin."
Paul hypähti jaloillensa.
"Missä ovat ne miehet", hän kähisi.
"Ne ovat menneet."
"Mihin?"
"Asemalle; se oli kaikki, mitä kuulin."
Paul vilkuili ympärilleen hulluin ilmein. Mercy heittäytyi hänen jalkoihinsa ja itki katkerasti.
"Antakaa minulle anteeksi — oi, antakaa minulle anteeksi!"
Paul katsoi häneen hämmentyneenä. Hänen aivonsa tuntuivat jähmettyneen. Hän painoi käsivartensa kasvojensa yli aivan kuin taistellaksensa itsensä vapaaksi jostakin kauheasta ja saadakseen ajatuskykynsä takaisin.
"Miksi, hyvä tyttöseni, mitä tämä on?" hän sanoi heikosti hymyillen ja koettaen nostaa häntä ylös.
"Kuka on Westminsterin luostarissa?" kysyi Mercy. Se muutti Paulin olennon kokonansa.
"Miksi? Mitä siitä?" hän sanoi.
"Rouva Drayton lähetettiin sinne ajurilla ja hänen tuli kertoa rouva Ritsonille, että hänen on saavuttava kahdentoista junalle St. Pancraksen asemalle palatakseen miehensä kanssa Cumberlandiin."
Ennen kalpeat kasvot muuttuivat äkkiä vanhoiksi ja aavemaisiksi.
Seurasi kauhea äänettömyys.
"Onko se totta?" hän kysyi.
"On, on", huusi tyttö.
"Nyt luulen näkeväni kaiken — luulen ymmärtäväni", änkytti Paul.
"Antakaa minulle anteeksi", huusi tyttö.
Paul näytti tuskin huomaavan häntä.
"Minut on jätetty tähän huoneeseen tajuttomana, ja roisto, joka on minun näköiseni — missä hän on nyt?"
Hän taisteli sairautta vastaan, joka tahtoi hänet painaa maahan. Hänen aivonsa herpautuivat. Kädet tulivat kosteiksi. Hän horjahti ja nojasi seinään.
"Levätkää hetkinen, poikaseni", pyysi Gubblum. "Te pyörrytte pian uudestaan."
Paul nousi jälleen jaloillensa. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta.
"Ja se kirottu nainen, joka houkutteli minut tähän taloon, on tuossa", hän sanoi vihasta tuohtuneella äänellä.
"Antakaa minulle anteeksi — antakaa minulle anteeksi!" itki tyttö hänen jaloissansa.
Paul otti häntä olkapäistä, nosti hänet polvillensa ja käänsi hänen kasvojansa ylöspäin, kunnes heidän silmänsä kohtasivat.
"Minä tahdon nähdä hänet", hän sanoi käheästi "Kuka olisi sitä uskonut?"
"Antakaa minulle anteeksi — antakaa anteeksi!" huusi tyttö.
"Nainen, nainen! Mitä minä olin tehnyt sinulle mitä, mitä?"
Mercyn hillitön nyyhkytys oli ainoa vastaus.
Raivoissaan Paul tarttui hänen kurkkuunsa. Kauhea aikomus oli kirjoitettu hänen kasvoillensa.
"Ja tämä on se sama nainen, joka oli saattaa vanhan isänsä harmaan pään ennenaikaiseen hautaan", hän sanoi katkerasti ja heitti hänet luotansa.
Sitten hän horjahti taapäin. Hänen vähäinen voimansa oli paennut.
Seurasi äänettömyys. Kuului vain tytön katkera itku.
Seuraavana hetkenä oudontyynenä, surulliset silmänsä ilman kyyneleitä
Paul astui hänen luokseen ja nosti hänet jaloillensa.
"Minä olin väärässä", hän sanoi, "totisesti, minä olin väärässä. Sinä et voinut valehdella minulle tuolla tavalla — et tietäen. Ei, ei, ei!"
"Ne sanoivat minulle, mitä minä sanoin teille", huokasi tyttö.
"Minä olen syyttänyt sinua kaikesta siitä, tyttöparka."
"Sittenhän te annatte minulle anteeksi?" kysyi Mercy kohottaen nöyrästi silmänsä.
"Anteeksi? Pyydä Jumalalta anteeksi, tyttö. Minä olen vain ihminen, ja sinä olet tuhonnut minun elämäni."
Portaista, kuului askeleita, ja Jabez-poikanen ilmestyi yliselle kynttilä kädessä. Hän oli odotellut kapakan emäntää, kun kuuli ääniä yläkerrasta.
"Kuuleppas mies", sanoi Gubblum. "Eks' näe isäntääsi alakerrassa?"
Jabez irvisti ja katsoa toljotti Paul Ritsoniin.
"Kuule, mies, näiks' kahren miehen lähtevän talosta viitisentoista minuuttia sitten?"
"Näin kyll'", sanoi Jabez. "Ja varmaan toinen oli se herra, joka tul' tänn' äsken — ja yks' toinen miäs."
"Toinen mies — sinun isäntäsi, tarkoitat kai?"
Jabezin suu levisi korviin asti.
"Kuuliks' sä mitään?"
"Mää kuulin sen herran sanovan, ett' heirän täytyy oll' St. Pancraksen asemall' puol'yön aikaan."
Paul kopeloitsi kelloa taskustansa. Se oli poissa.
"Mitä kello on?" hän kysyi.
"Viistoist' yl' ykstoist', herra", sanoi Jabez. "Mää kattoin juur'."
Paulin kasvoille ilmestyi järkkymätön päätös.
"Minun täytyy seurata heitä", hän sanoi. "Olen hukannut aikaa jo kylliksi."
"Mitä, mies! Te ette ikinä tapaa — ja olette heikko kuin kapalovauva.
Kaatuisitte tielle kasaan kuin märkä säkki."
Paul oli työntänyt oven auki. Kiihko antoi hänelle voimaa. Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.
"Minnekkäs isäntä lähti? St. Pancraksen asemall'?" kysyi Jabez.
"Sama se sulle, pois tieltä. Laita pehmeä pääsi vuoteeseen, niin on parasta", pyllähti Gubblum.
Jabez ei kuitenkaan seurannut kerjäläisen neuvoa. Hän palasi kapakkahuoneeseen odottamaan rouva Draytonia, jonka harvinainen poissa-olo herätti monenlaisia ajatuksia pojan hitaassa kallossa. Hän tapasi oven auki ja siitä hän päätti, että hänen isäntänsä oli jo mennyt. Hänen kätensä oli ovenrivassa, sillä hän aikoi sulkea ja salvata sen, kun hän kuuli kiireisten askeleitten lähestyvän. Seuraavana hetkenä kaksi miestä hyökkäsi hänen ohitsensa sisään.
"Missä on herra Drayton?" kysyi toinen puuskuttaen, kun oli liian kiivaasti juossut.
"Hän meni juuri", vastasi Jabez.
"Onko se totta, poika?" kysyi mies pannen kätensä pojan olalle.
"Hän on mennyt St. Pancraksen asemalle, herra. Hän aikoo joutua sinn' puol'yön aikaan", selitti Jabez.
Poika oli tuntenut vieraat ja vapisi.
Miehet katsahtivat toisiinsa.
"Se oli Drayton — se mies, joka juoksi ohitsemme tiellä", sanoi toinen.
"Ole varma siitä", myönsi toinen. "Tutki talo. Minä odotan sinua täällä."
Parin minuutin kuluttua nämä miehet olivat yhdessä jättäneet talon.
* * * * *
Viittätoista minuuttia myöhemmin Hendonin aseman päivystäjä näki miehen juoksevan aseman poikki ja hyppäävän junaan juuri, kun vaunut lähtivät liikkeelle. Hän huomasi, että mies oli avopäin, vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja ulsterista oli kiskaistu pala pois. Hän luuli tuntevansa hänet.
Juna oli juuri lähtenyt, kun kaksi miestä tuli juosten päivystäjän eteen.
"Mennyt!" sanoi toinen pettyneenä.
"Se oli 11,35 juna Kings Crossiin", sanoi toinen. — "Menikö siihen täältä ketään, päivystäjä?"
"Meni, kersantti — Haukka-Haikaran Drayton", vastasi päivystäjä.
"Seuraava juna St. Pancrakseen on 11,45?"
"Niin on, herra — saapuu sinne kello kaksitoista."
"Ei kai se myöhästy?"
"Tulee aikanaan."
Molemmat miehet katsahtivat kelloonsa.
"Meillä on kyllin aikaa."