XVIII LUKU.

Vaunut, jotka veivät rouva Draytonin Lontooseen, kulkivat tuttuja seutuja, jotka herättivät monenlaisia muistoja. Ajatukset hänen vanhassa päässään olivat kuin vesilinnut merellä — milloin siellä, milloin täällä milloin ladellen ilmassa, milloin taas sukeltaen syvyyksiin. Kun he kulkivat Child Hillin ja New Endin synkkiä teitä, hän koetti vaivata aivojansa ymmärtääksensä sitä asiaa, mille hänet oli lähetetty. Mitä varten oli se herra tuotu Hendoniin? Miksi, vaikka oli sairas, hänet viedään niin pian pois? Miks'ei, jos hänet nyt pitää pois viedä, häntä pantu samoihin vaunuihin ja saatettu Cumberlannin asemalle? Mistä syystä hänet oli lähetetty luostariin hakemaan sen herran vaimoa, kun herra itse olisi saattanut mennä? Miksi oli rouva luostarissa? Kapakan emäntä puristi huulensa yhteen ja koetti turhaan pinnistää kuivuneita aivojansa saadakseen valoa tähän hämärään kysymysten paljouteen.

Kun hän ajatteli kotiinsa jäänyttä sairasta herraa, johtui hänen mieleensä oma poika ja monet ajatukset kiertyivät häneen. Paul ei ollut hänen poikansa eikä hänen nimensä ollut Drayton. Kenen poika hän oli, sitä hän ei tiennyt eikä hän hänen nimeänsä ollut koskaan kuullut. Mutta hän oli tehnyt kaikkensa hänen puolestaan siitä asti, kun hän oli pieni lapsi, eikä ainoakaan äiti rakasta poikaansa enemmän kuin hän rakasti Pauliansa. Mikä viheliäinen pieni raukka se olikaan kerran ollut, ja miten monesti olivatkaan naapurit päätänsä pudistaen sanoneet:

"Teillä ei ole siitä koskaan iloa. Kova kohtalo on syntymästä asti sen pikkuraukan osa."

Se oli kolmekymmentä pitkää vuotta sitten, ja nyt oli Paul koko
Hendonin hauskin nuorukainen. Ah! Silloin ei oltu Hendonissa, vaan
Lontoossa ja hänen puolisonsa, se hyvä mies, oli elossa ja parhaissa
voimissa.

"Se kyllä vielä varttuu, Martha", hänen oli tapana sanoa, ja se pikku raukka näytti ymmärtävän ja koetti hymyillä, kun hän kutitti sormellaan sen masua.

Sitten johtuivat kapakan emännän ajatukset pimeihin päiviin, jolloin leipää oli niukalti ja ystävät sanoivat:

"Liikaa vastusta. Mitä varten te pidätte liian suun elätettävänä?
Viekää kakara löytölasten seimeen."

Mutta hänen miehensä, Jumala häntä siunatkoon, — oli aina sanonut:

"Ei se vahingoita, jos antaa lapselle tilkkasen soppaa. Pidä hänet,
Martha, hän tuottaa sinulle vielä lohtua ja iloa, vanha vaimo."

Rouva Drayton itki hartaasti ajaessaan pimeää tietä.

Sitten tuli pahat ajat. He jättivät kaupungin ja ottivat Hendonin kapakan. Mutta sitten tapahtui kaikista pahin, sillä niin pian kuin he; olivat saaneet kaiken siististi ja mukavasti järjestetyksi, kuoli hänen miehensä. Hän sairasti viikon ja kun kuolema tuli, hän tahtoi nähdä lapsen.

"Anna poika minulle", hän pyysi, ja hän antoi lapsen hänen käsiinsä vuoteeseen. Silloin hän kohotti laihan valkean kätensä ja koetti silittää lapsen kiharoita, mutta käsi vaipui sen kasvoille.

Rouva Drayton kohentausi istuimellaan ja koetti karkoittaa ne muistot, jotka näitä ajatuksia seurasivat, mutta tie oli pimeä, ei näkynyt muuta kuin taivas, eivätkä muistotkaan lähteneet mielestä. Hän muisti niitä aikoja, jolloin Paul oli kehittynyt hauskaksi nuorukaiseksi — hän oli iloinen, vilkas ja vallaton, valmis mihin kepposiin tahansa ja hänen tähtensä sai aina olla huolissaan. Eikä ollut miehen kättä taluttamassa häntä, ja ihmiset pudistivat päätänsä sanoen: "Hän ei kunnialla kuole, hänellä on pahuus veressä." Poikaparka Eihän se ollut hänen syynsä, että hän oli kehittynyt hieman villiksi ja hillittömäksi, raa'aksi ja ilkeäksi omalle äidilleenkin, kuten voidaan sanoa, kun hän tyrkki häntä saatuaan väkeviä, löi, kun oli juovuksissa eikä tiennyt, mitä teki, ei koskaan pannut kättään rehelliseen työhön, vaan uneksi päivästä päivään onnesta, jonka hän joskus saavuttaisi, ja kiersi ja mellasti kaikkialla, eikä koskaan tyyntynyt elämään onnessa ja rauhassa kotona. Eihän se ollut hänen syynsä: huonot toverit olivat johtaneet hänet harhaan. Eikä hän moittinut — ei rahtuakaan. Jokaisen naisen tulee valmistua sellaista kärsimään. On varattava runsaasti kärsivällisyyttä, jos saa miehisen olennon lähettyvilleen — siinä kaikki.

Ajatus pahoista tovereista toi kapakan emännän mieleen Hugh Ritsonin, jonka merkillistä lyöttäytymistä heidän seuraansa hän ei ollut koskaan ymmärtänyt. Herrahan oli niin omituisella tavalla tunkeutunut taloon ja hänellä näytti olevan salaperäinen vaikutusvoima Pauliin. Hän näytti tietävän jotakin Paulin äidistä. Paul itse oli tutkinut asiaa kauan aikaa sitten ja päässyt selville, että rouva oli paennut turvakodista ja kadonnut jäljettömiin. Ja nyt tuli tämä vieras herra valokuvineen ja sanoi, että hän oli kuollut.

Ihmisparka, kuinka hyvin rouva Drayton muistikaan hänet! Ja siitä oli jo kolmekymmentä vuotta! Hän ei kertaakaan jälkeenpäin ollut nähnyt rouvaa eikä kuullut hänestä kuin kerran, ja sekin tapahtui kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Eräänä päivänä hän oli hakemassa hiiliä Pimlicosta ja siellä hän tapasi vanhan naapurin, joka sanoi: "Rouva Drayton, teidän vuokralaisenne, joka hukutti itsensä, tuli eräänä päivänä hakemaan lastansa, mutta te ja miehenne olitte muuttaneet pois." Voi kuitenkin, että se nuori raukka on nyt kuollut ja mennyt pois, ja hän itse, joka jo silloin luuli olevansa vanha, eli ja oli terve ja voimakas!

Nyt kulkivat vaunut Lontoon vilkkaitten katujen kautta ja kapakan emännän ajatuksenjuoksu katkesi. Vain epäselvästi hän tajusi, minne oli matkalla. Vaunut veivät häntä sinne ja niiden tuli tuoda hänet takaisin. Kun he saapuvat luostariin, hänen tuli kysyä rouva Ritsonia ja sanoa, että hänet oli lähetetty noutamaan häntä St. Pancraksen asemalle, jossa hän tapaisi miehensä ja saisi hänen kanssaan matkustaa takaisin Cumberlandiin sydänyön junalla. Siinä kaikki.

Kello luostarin tornissa löi puoli kaksitoista, kun vaunut kulkivat Parlamentin torin halki. Seuraavana hetkenä he pysähtyivät luostarin eteen Abbey Gardensilla.

Ajuri hyppäsi alas, soitti kelloa ja auttoi rouva Draytonia maahan. Rautaportti ja ovi avautuivat melkein yht'aikaa, ja kynnykselle ilmestyi eräs nunna lamppu kädessä. Rouva Drayton löntysti portaita ylös ja astui eteiseen. Synkkä hämärä täytti suuren suojan, jossa ei ollut kuin pari viheliäistä tuolia ja pöytä. Nunnalla oli sarssipuku ja huntu, jonka päät muodostivat neliön hänen rinnalleen, vyö uuman ympäri ja sivulla riippui rukousnauha.

"Voisinko minä tavata täällä asuvaa rouva Ritsonia?" kysyi kapakan emäntä.

Nunna hätkähti hieman ja vastasi sitten matalalla, surullisella äänellä, joka vaikutti enemmän kuin sanat. Rouva Draytonin silmät olivat nyt tottuneet pimeään ja hän katsoi tarkemmin nunnan kasvoihin. Ne olivat huolten ja pilvien peittämät, ja kun ne hetkeksi kohotettiin häneen päin, rouva Drayton vavahti kuin kuoleman käsi olisi häneen koskenut.

Ne olivat Paulin äidin kasvot — vanhemmat, surullisemmat ja kylmemmät, mutta kuitenkin samat.

Nunna painoi silmänsä alas ja teki ristinmerkin. Sitten hän astui kiireesti kuulumattomin askelin käytävän toiseen päähän ja soitti kumeaa vaskirumpua. Tuskin oli ääni vaiennut, kun toinen sisar — kokelas, puettuna, kuten edellinenkin, mutta valkeaan — ilmestyi. Rouva Drayton vapisi päästä jalkoihin, mutta hän kertasi kuitenkin kysymyksensä ja hänet vietiin tyhjään, koleaan huoneeseen ja jätettiin yksin.