I.
Hänen pyhyytensä paavi Pius X oli sinä päivänä pitänyt salaisen konsistorionkokouksen Vatikaanin apostolisessa palatsissa ilmoittaakseen viidentoista uuden kardinaalin nimityksestä kirkolle.
»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän, »tänään me suomme Rooman purppuran kunnian viidelletoista miehelle, joista puhuimme kruunauksemme vuosipäivänä.»
Kun kardinaali oli lukenut noiden pappien nimet ja arvonimet, lisäsi paavi:
»Mitä te siitä arvelette, kunnianarvoisat veljet?»
Mutta odottamatta vastausta hän jatkoi:
»Siitä syystä, Kaikkivaltiaan Jumalan antamalla vallalla sekä pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin antamalla vallalla ja omalla vallallamme me täten nimitämme ja määräämme kardinaaleiksi nämä viisitoista hurskasta miestä, jotka hartaasti ja viisaasti ovat palvelleet kirkkoa ja apostolista istuinta.»
Paavin puhe, jonka hän piti latinaksi, käsitteli kysymystä maallisesta vallasta. Oli niitä, jotka olivat yhtä mieltä kanonistien kanssa siitä, että paavilla oli molempien miekkojen valta, henkisen ja maallisen miekan, Kristuksen omien sanojen nojalla, jotka kuuluvat: »Minä annan sinulle avaimet.» Toiselta puolen oli niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin aikaisemmat paavit, että pyhän hallinnon ei mitenkään pitäisi hankkia itselleen valtaa ajallisissa asioissa. Toiset väittivät, että paavin oli mahdoton luopua vallastaan ilman pyhän kollegion, papiston ja hengellisten seurakuntain yksimielistä suostumusta, he näet sanoivat, että paavi oli kirkon maallisen vallan hoitaja eikä omistaja ja että hän ei koskaan voinut päästä valastaan, joka sitoi hänet apostolisen istuimen vartiaksi, eikä luopua vallastaan. Toiset taas olivat sitä mieltä, ettei paavi ollut kardinaaliensa ja papiston alamainen eikä voinut alistua heidän tahtonsa alaiseksi eikä ollut millään valalla sidottu heihin ja että koska kirkon maallinen valta oli lakannut, paavi ei voi luopua sellaisesta, mitä hän ei koskaan ole omistanut.
»Kunnianarvoisat veljet», jatkoi paavi, »koska olemme tottuneet ilmaisemaan ilomme ja huolemme, emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, varsinkin nyt, kun ne vaikeudet ja vaarat, jotka asettuvat paavin maallista valtaa vastaan, alituisesti tulevat näkyviin, nyt, kun on välttämättömämpää kuin koskaan seisoa järkähtämättömästi Jumalan ja Cæsarin välillä, minkä puolesta marttyyrit ovat vuodattaneet verensä ja kun on selvää, että paavin maallinen valta ei voi saavuttaa täydellistä riippumattomuutta, ellei se ulotu koko maailmaan eikä yksistään Roomaan.
»Kunnianarvoisat veljet, me pyydämme teitä miettimään näitä sanoja: 'Joka on suuri teidän seurassanne, hän olkoon teidän palvelijanne' ja tarkoin punnitsemaan sitä ääretöntä taakkaa, jonka tuo uusi dogmi paavin erehtymättömyydestä on laskenut paavin herruudelle. Herran palvelijat ovat ihmisiä eikä enkeleitä, ja eikö kirkon menestystä uhkaa mitä suurin vaara siinä, että syntinen, erehtyväinen mies koettaa kantaa maailman vallan taakkaa, jossa taivaallinen johto ei häntä vartioi?
»Mutta oi, kuinka onnellisia me olemme katolisessa uskossamme, veljeni, ja siinä varmuudessa, että Jumala tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä! Ja oi Rooma, mikä kunnia on varattu sinulle, sinä kaupunkien äiti, kun pyhä kirkko ilman maallisia armeijoja on saavuttanut vallan koko maailmassa ja hallitsee sitä pyhässä tuomiokirkossamme, johon nuo kalliit sanat ovat piirretyt: 'Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä häntä voittaman'.»
Kun puhe oli lopussa, tunsi jokainen, että tuntemattomasta syystä paavin sotatorvi ei kajahtanut yhtä kovaa enää kuin kruunauksen vuosipäivänä. Ja pyhä isä tiesi, että paavi, joka aikoi luopua maallisen vallan vaatimuksista, oli kohtaava paljon suurempia vaikeuksia omassa lähimmässä ympäristössään kuin maailman laajassa valtakunnassa.
Mutta kuitenkin lausuttiin samat kohteliaisuudet ja onnittelut, samat Vatikaanin kumarrukset kumarrettiin, tavalliset Vatikaanin hymyt hymyiltiin ja kardinaalit palasivat asuntoihinsa juomaan uusien toveriensa maljan ja vastaanottamaan korkealle pyrkivien ystävien runollisia tervehdyksiä.
Paavi meni huoneeseensa ajattelemaan ja rukoilemaan.