II.
Sinä yönä paavi nukkui huonosti. Sytyttäen valon, joka riippui hänen päänsä yläpuolella, hän vietti unettomat tunnit lukemalla sen päivän sanomalehtiä, joissa kerrottiin Rossin vangitsemisesta Chiassossa ja selitettiin säälimättömällä tavalla syy, miksi Roma oli hänet pettänyt.
»Raukka! Nyt hän on vankilassa. Ja tyttö — lapsiraukka…»
Paavi huokasi, otti toisen lehden ja luki: »Epäilemättä hänen majesteettinsa luontainen hellyys pyrkii antamaan anteeksi kurjimmatkin vehkeet hänen henkeään ja yleisön rauhaa vastaan, mutta kansa on itse päättävä, onko oikein valtiota ja hallitusta kohtaan, että sellaista kuninkaallista armoa käytetään.»
Tuo oli pääministerin puhetta, ja paavi ajatteli: »Hän lupasi minulle juhlallisesti pelastaa tuon nuoren miehen hengen, mutta nyt…»
Tunne siitä, että häntä oli petetty, masensi paavia, ja hän luki eteenpäin päästäkseen kiusallisista ajatuksista. Kello oli yli yhden, kun hän sammutti valon, ja yhä vieläkin hän kuuli soittokuntien sävelet kaupungilta ja näki tulikipinät Pinciolta.
Seuraavana aamuna paavi heräsi kukon laulaessa ja soitti luokseen kamaripalvelijansa maatessaan vielä vuoteessaan. Cortis saapui hyvin kiihoittuneen näköisenä.
»Mitä on tapahtunut, Gaetano?» kysyi paavi.
»Eräs hullu mies, teidän pyhyytenne, on täällä», sanoi kamaripalvelija. »Minua vaadittiin herättämään teidän pyhyytenne, mutta minä en tahtonut sitä tehdä. Eräs hullu mies on pronssiportilla ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän pyhyyttänne.»
Samassa maestro di camera tuli sisään. Hän oli hyvin kiihoittunut.
»Mitä Cortis kertoo jostakin raukasta, joka on pronssiportilla?» kysyi paavi.
»Tulin kertomaan teidän pyhyydellenne», vastasi maestro di camera, »että mies selittää olevansa vainottu ja pyytää pyhää pakopaikkaa.»
»Kuka hän on?»
»Hän sanoo ilmaisevänsä nimensä ainoastaan pyhälle isälle, mutta hänen kasvonsa…»
»Hän on hullu», sanoi kamaripalvelija.
»Vaiti, Gaetano. Mies, joka pyytää pyhää pakopaikkaa, on oikeutettu salaamaan nimensä.»
»Mutta hänen kasvonsa», lisäsi maestro di camera, »ovat tutut…»
Paavi istuutui vuoteeseensa ja sanoi: »Se on ehkä…?»
»Niin on, teidän pyhyytenne. Siitä syystä en tahtonut antaa heittää ulos häntä, ennenkuin…»
»Missä hän on nyt?»
»Hän on tunkeutunut Sala Clementinaan asti, ja ainoastaan väkivalta voi…»
Väitteleviä ääniä kuului etäisestä huoneesta. Paavi kuunteli ja sanoi:
»Antakaa miehen tulla tänne heti.»
»Tänne, teidän pyhyytenne?»
»Tänne.»
Maestro di camera oli tuskin mennyt pois paavin makuuhuoneesta, kun valtiosihteeri astui sisään nopein askelin.
»Teidän pyhyytenne», sanoi hän, »ei mitenkään voine vastaanottaa tuota miestä? On päivänselvää, että hän on paennut poliisien käsistä yöllä, luultavasti toveriensa avulla, ja hänen suojaamisensa tuottaisi rettelöitä viranomaisten kanssa.»
»Nuori mies pyytää pyhää pakopaikkaa, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ei meillä ole oikeutta kieltää sitä.»
»Mutta pyhä pakopaikka on vanhentunut käsite, teidän pyhyytenne. Sitä ei ole käytetty sataan vuoteen.»
»Ei mikään taivaallinen käsite voi vanhentua, teidän kunnianarvoisuutenne. Pyhä pakopaikka on Jumalan säätämä. Kuinka me voisimme sanoa sen lakanneen olemasta?»
»Mutta, teidän pyhyytenne, se voi tulla kysymykseen ainoastaan valtion suostumuksella, ja nykyjään kirkon ja Italian valtion suhde…»
»Se antaa Vatikaanille vain kaksinkertaisen voiman turvapaikkana.»
»Mutta valtion laki, joka vakuuttaa pyhälle isälle…»
»Teidän kunnianarvoisuutenne, minä pyydän teitä saattamaan miehen tänne.»
»Teidän pyhyytenne, minä rukoilen, miettikää…»
»Päästäkää nuori mies sisään teidän kunnianarv…»
Paavi ei ollut lopettanut, kun sanat tarttuivat hänen suuhunsa, sillä ovella seisoi nuori mies, katse hurjana, sieraimet värähdellen ja vaatteet riippuen repaleina hänen ympärillään, aivan kuin ne olisivat äskeisessä taistelussa repeytyneet. Hänen kasvonsa osoittivat epätoivoa ja kärsimystä, ja kumminkin paavista tuntui, kuin hän olisi nähnyt omat kasvonsa kuvastimessa.
Sveitsiläisen kaartin jäseniä seisoi nuoren miehen ympärillä, ja maestro di camera astui hänen edellään. Kun mies oli saapunut paavin eteen, joka istui tyynyjen nojassa vuoteellaan, vaikeni hänen kova äänensä, ja hän seisoi vaiti huoneen kynnyksellä.
Paavi puhui ensiksi. Hellällä, värähtelevällä äänellä hän sanoi:
»Mitä tahdotte sanoa minulle, poikani?»
Nuori mies näytti tointuvan, mutta polvistumatta tai edes kumartamatta hän lausui hiukan vihamielisesti: »Nimeni on Davido Leone. Minua sanotaan Rossiksi, koska se oli äitini nimi, ja sanotaan, ettei minulla ole oikeutta isäni nimeen. Olen roomalainen ja kaksi kuukautta olen nyt ollut ulkomailla. Kymmenen vuotta olen tehnyt työtä kansan hyväksi, mutta nyt minut on petetty ja annettu poliisin huostaan. Kolme päivää sitten minut vangittiin tullessani Italiaan ja eilisiltana pääsin toverien avulla pakoon karabinieerien käsistä. Mutta kaikki portit ovat suljetut minulta, enkä minä voi päästä pois Roomasta. Tämä on Vatikaani ja se on pyhättö. Siitä syystä se on ainoa paikka, jonne petetty ja vainottu mies voi paeta. Otatteko minut tänne?»
Paavi katsoi sveitsiläisen kaartin upseereihin ja sanoi samalla värähtelevällä äänellä: »Hyvät herrat, ottakaa tämä nuori mies asuntoonne ja pitäkää huolta siitä, että karabinieerit eivät saa vangita häntä minun tietämättäni.»
»Teidän pyhyytenne!» vastusti kardinaalisihteeri, mutta paavi kohotti kättään ja sai hänet vaikenemaan.
Rossin vihamielinen käytös muuttui. »Odottakaa!» sanoi hän. »Ennenkuin otatte vastaan minut, täytyy teidän tietää kaikki ja kuulla mistä minua syytetään. Minä olen parlamentinjäsen Rossi, jonka sanotaan olevan syynä viimeisiin meteleihin. Vangitsemiskäskyssä minua syytetään vehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan. Se ei ole totta, mutta voitte itse katsoa sitä. Täällä se on.»
Niin sanoen hän aikoi ottaa taskustaan jotakin, mutta sitten hän sanoi:
»Se on poissa — nyt muistan — heitin sen pettäjäni eteen.»
»Hyvät herrat», sanoi paavi, yhä vielä sveitsiläisen kaartin upseereille, »jos viranomaiset koettavat vangita tämän nuoren miehen, tulee teidän vaatia heiltä kirjoitettu vakuutus hänen henkensä säilyttämisestä.»
Rossin hurja katse alkoi sulaa.
»Te olette hyvin hyvä», sanoi hän, »enkä minä tahdo pettää teitä. Vaikka olen syytön siihen rikokseen, josta minua syytetään, olen rikkonut Jumalan ja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te vähääkään pelkäätte seurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä on aikaa.»
»Teidän pyhyytenne», sanoi kardinaalisihteeri ja koetti kuiskata jotakin paaville, mutta vielä kerran sai paavi hänet vaikenemaan kohottamalla kätensä.
Rossin ääni alkoi murtua. »Te kokoatte tulisia hiiliä pääni päälle. En ole koskaan ollut Vatikaanin ystävä, ja jos annatte minulle suojaa, suojelette sellaista henkilöä, joka on koettanut syöstä teidät pois valtaistuimeltanne.»
»Hyvät herrat», sanoi paavi, »sen sijaan että asettaisitte tämän nuoren miehen omaan asuntoonne, antakaa hänen käytettäväkseen tyhjä huoneisto, joka on minun huoneistoni alla ja jossa ennen valtiosihteeri asui.»
Rossi murtui kokonaan ja vaipui polvilleen. Paavi kohotti kaksi sormea ja siunasi häntä.
»Menkää huoneeseenne lepäämään, poikani, ja suokoon Jumala teille hiukan rauhaa.»
»Isä!»
Äkillisen vastustamattoman tunteen vallassa Rossi oli noussut polviltaan, astunut pari askelta eteenpäin ja polvistuen vuoteen ääreen hän painoi huulensa paavin käteen.
Kertoiko yliluonnollinen ääni, jota eivät muut kuulleet kuin hän itse, veriheimolaisuuden salaperäisestä voimasta? Kuka voi sen sanoa?
Mutta eräälle tuossa pienessä seurueessa, joka seisoi aamun hämärässä valossa, jo Rossin äänikin tuntui yliluonnolliselta. Kolmekymmentä vuotta paavin elämästä oli vyörynyt taaksepäin, ja hänen nuoruutensa oli taas hänen edessään kuin haamu menneiltä ajoilta.
Kostein silmin, jotka loistivat harmaiden kulmakarvojen alla, paavi saattoi vierastaan, kunnes hän sveitsiläisen kaartin upseerien kanssa poistui huoneesta. Sitten pyhä isä meni yksityiseen kappeliinsa aikaiseen messuun.